Studioalbumit osa 30: Deep Purple

Deep Purple kuului osaksi hevilapsuuden ruokalistaa. Nuorisotalon valikoimassa oli Burn kulahtaneena vinyylinä ja Fireball nauhoitettiin kasetille. Vuonna 1984 ”Perfect strangersin” video ilahdutti ja biisi sykähdytti.

Tukkahevin kultakautena Purple kuitenkin kuulosti aina jotenkin vääränlaiselta. Siitä ei muodostunut mitään suosikkia. Se tuntui olevan osa menneisyyttä. Ritchie Blackmoren lohikäärme- ja ritarileikeistä muistuttavista asusteista huolimatta bändillä oli liian vähän meikkiä, hiuslakkaa ja koiran kaulapantoja. Kuuntelu jäi lopulta vähäiseksi.

Noin 15-vuotiaana olin jo hylännyt tukkahevin ja muunkin hevin. Jostain syystä kuitenkin ostin Anttilasta In Rockin vinyylinä, kenties 10 markan (1,6€) hinnan vuoksi. Se kuulosti silloin ja aina myöhemminkin hyvälle, mutta se ei innostanut ostamaan eikä oikeastaan edes kuuntelemaan lisää.

Vasta noin 23 vuotta myöhemmin ostin Burn-albumin, kenties 3,5 euron hinnan vuoksi. Se kuulosti asialliselta, vaikka ei samalta kuin 10-vuotiaana.

Nyt päätin kuunnella kaikki albumit läpi, vaikka ounastelin projektin muodostuvan raskaaksi tällaiselle amatöörille.

Shades of Deep Purple (1968) ei ole heviä, vaan jamirokkia, jonka kohokohta on Billy Joe Royalin vuotta aikaisemmin levyttämä ”Hush”. Levy sisältää myös tarpeettoman version ”Helpistä” ja omintakeisen luennan ”Hey Joesta”. Tällöin laulajana oli Rod Evans.

The Book of Taliesyn (1968) ei myöskään ole heviä, vaan askeleen psykedeelisempää jamirokkia, jolla lyhin biisi on vähän yli 4 minuuttia. Siltä löytyy taas Beatles-kover (”We can work it out”), Ike ja Tina Turnerin ”River deep, mountain high” ja Neil Diamondin ”Kentucky woman”. Jotenkin pidän albumista, vaikka en osaa perustella itselleni miksi.

Deep Purple (1969) ottaa jo pienen askeleen hevimpään suuntaan tai ainakin hard rockiin, mutta on silti lähempänä psykedeliaa ja miksei myös progea. Silti puuttuvat hitit ja koveritkin on vähennetty yhteen. Se on Donovanin ”Lalena”, joka kuulostaa keskitasoa heikommalta Procol Harumilta. Ainakin ”Blind” on aika mainio biisi, mutta kokonaisuus on epätasainen. Albumi julkaistiin ”nerokkaasti” Yhdysvalloissa, kun bändi palasi kiertueelta takaisin Britanniaan, jossa puolestaan ilmestyi edellinen levy. Siitä bändin runko ei enää ollut kiinnostunut. He etsivät uusia soittajia hevimmälle soundille.

In Rock (1970) on tosiaan maannut vinyylihyllyssä yli 20 vuotta. ”Speed king” ja ”Child in time” ovat toimineet tähän asti ja toimivat edelleen, kuten loputkin raidat. Rod Evansin tilalle laulajaksi tuli Ian Gillan, bassonvarteen tarttui Roger Glover. Molemmat soittivat aikaisemmin yhtyeessä Episode Six. Heidät pestattiin soittamaan rajummin, hevimmin. Kyse on klassikosta, jota ei viitsi tyylilajistaan huolimatta kutsua heviklassikoksi, koska se vihjaisi, ettei teos välttämättä olisi osa yleistä rockin kaanonia. Koska levy-yhtiön mielestä albumilta puuttui single, teki bändi pikaisesti sellaisen. ”Black night”, yksi Purplen arvostetuimpia biisejä, julkaistiin samaan aikaan levyn kanssa.

Fireball (1971) ei auennut lapsena. Nyt ensimmäisenä jään tuijottamaan kansikuvaa, jota katsoessa en tiedä, itkisinkö vai nauraisinko. Levy kuitenkin toi yhtyeelle ensimmäisen listaykkösen Briteissä. Ja ehkä lapsuuden karsastus johtui siitä, että soittajilla ollut tarpeeksi niittejä. Nyt oli uuden kuuntelun aika. Nimikkobiisi avaa teoksen tymäkällä rokilla. Ei tässä mitään ”Speed kingin” sfäärejä tavoiteta, mutta kosketinsoittaja Jon Lord on liekeissä. Raitojen tyylit vaihtelevat läpi albumin – mukana on myös hyvin epäpurplemainen kantrifolk ”Anyone’s daughter” – mutta yleisesti sitä kantaa Lordin soitto. Myöhäisemmillä versioilla on hittipotentiaali omaava ”Strange kinda woman”, mutta sitä ei löydy alkuperäiseltä brittijulkaisulta, koska se ilmestyi vain singlenä. Bändi ei itse arvostanut levyä korkealle, sillä jätkät tuntuivat varmistelevan omaa suuruuttaan sen sijaan, että olisivat riskeeranneet ja innovoineet In Rockin tavoin. Se ei myöskään yltänyt In Rockin kaltaisiin myyntilukuihin. Kenties orastavalla glam-buumilla oli osuutta asiaan.

Machine Head (1972) on ansaitusti yhtyeen arvostetuimpien levyjen joukossa. Samalla se on rankattu korkealle metallialbumien listoilla ja ylipäätään populaarimusiikin kaanonissa. Sen tempo on maltillisempi kuin In Rockin ja sen vahvuus on mielestäni tasapainoisuudessa. Sieltä löytyy ”Smoke on the water”, mutta minulle kyseinen kappale ei ole merkinnyt koskaan paljoakaan. Täällä on myös toinen yhtyeen klassikoista, ”Highway star”. Kehuista huolimatta en pidä albumia yhtyeen parhaimpana.

Samana vuonna ilmestyi livelevy Made in Japan, joka on syystäkin avannut bändin monille. Se on tavallaan kokoelma yhtyeen parhaista paloista.

Who Do We Think We Are (1973) nauhoitettiin jo 1972, mutta albumi ilmestyi seuraavana vuonna. Sen avaa hitiksi tarkoitettu ”Woman from Tokyo”, joka on lähinnä kiusallinen ellei pelkästään tyhjänpäiväinen ”runkkurock”. Tässä vaiheessa jäsenillä oli ristiriitoja eivätkä kriitikotkaan pitäneet levystä entiseen tapaan, vaikka albumi kävikin listoilla useassa maassa.

Burn (1974) alkaa nimibiisillä, joka on luultavasti ensimmäinen kuulemani Purplen biisi, ja siksi se on painunut muistiin. Bändistä lähteneen Gillanin oli korvannut David Coverdale ja basisti Roger Gloverin Glenn Hughes. In Rockilla ensimmäisenä näkyneen suunnanmuutoksen aikana bändiin tulleet henkilöt, jotka tekivät myös biisejä, olivat poissa kuvioista, toistaiseksi. Riippumatta siitä, mitä fanit ja kriitikot ajattelevat siitä, kuka on se ainoa oikea Purplen laulaja, en ainakaan valita Coverdalen vokaaleista. Tosin Gillanista pidän enemmän. Joka tapauksessa Burn on tasapainoisen kuuloinen, vaikka se sisältää vaikutteita useista musiikkityyleistä. Ainakin se on paljon edellistä albumia parempi.

Stormbringer (1974) lähtee käyntiin vahvalla nimibiisillä, josta tulee etäisesti mieleen joidenkin aikaisempien albumien avaukset (”Speed king”, ”Fireball”). Tämän jälkeen meno muuttuu soulista, funkista ja aikuisten boogierokista aineksensa hakevaksi keskitien jamitteluksi. Ennen kuuntelua kuvittelin, jokseenkin virheellisesti, että kyse olisi keskeisestä levystä. Nyt tiedän paremmin: ei mahdu parhaaseen kolmannekseen. Bändi oli samaa mieltä: Jon Lordin mukaan albumi oli teknisesti täydellinen, mutta siitä puuttui sielu ja Ritchie Blackmore inhosi levyn funk-vaikutteita. Dave Thompson kirjoittaa Purple-kirjassaan, että Stormbringer oli ”unohtumattoman mitäänsanomaton levy”.

Come Taste the Band (1975) on huomionarvoinen albumi jo siksi, ettei kitarassa ole Ritchie Blackmore vaan useita biisejäkin säveltänyt Tommy Bolin, joka kuoli heroiinin yliannostukseen vuotta myöhemmin. Albumi ei ehkä ole bändin arvostetuimpia, mutta Stormbringerin soulien ja funkien jälkeen se on paluu jämäkän hard rockin peruskaavaan. Levyn kiinnostavimpiin biiseihin kuuluu sen päättävä ”You keep on moving”, mutta kokonaisuus on liian tasapaksu noustakseen bändin parhaimmistoon minun listallani – siltä puuttuvat täysosumat. Pian tämän jälkeen Purple hajosi.

Perfect Strangers (1984) oli bändin paluulevy yhdeksän vuoden jälkeen (bändi oli telakalla 8 vuotta). Sekä Gillan että Blackmore olivat palanneet kokoonpanoon. Albumi sisältää tietenkin nimibiisin, joka on uponnut aina videota myöden. Oikeastaan koko paketti on vankka 1980-luvun hevilevy, vaikka en ihan joka viikko kotioloissa sitä kuuntelisikaan.

The House of Blue Light (1987) on edeltäjäänsä popimpi ja melodisempi teos, joka suuntaa AOR:n tyyliapajille. Äänimaisemaltaan se on kasarimpi kuin mikään muu Purplen levy – kasari siinä pejoratiivisessa merkityksessä, kun aikaisemmin tyylinsä luoneet bändit yrittävät olla ajanmukaisia soundeilla, joita kaikki alkoivat kammoksua nopeasti. Jopa heikoilla Purple-albumeilla kantaneet Jon Lordin kosketinsoittimet on muokattu lähelle 80-luvun synasoundeja. Biisimateriaali on tasaisen mukavaa, mutta se uhkaa jäädä kuuntelussani soundien päivittelyn varjoon. Levyn jälkipuoli on parempi ja suosikeikseni nousevat ”Strangeways” sekä vauhdikkaan ponnekas ”The Spanish archer”. Levyn päättää Rainbow-tyylinen laukka ”Dead or alive”. Dave Thompson on minuakin tylympi kirjoittaessaan, että ”albumi oli rimanalitus”, mutta hänkin nostaa ”The Spanish archerin” muiden biisien yli. Levyllä on myös ”Mitzi Dupree”, joka kertoi Gillanin tuntemasta viihdetaiteilijasta, joka ”ampui alapäästään pingispalloja hämmästyttävän tarkasti.”

Slaves and Masters (1990) on ensimmäisen Purple-albumi, jolla laulajana on Joe Lynn Turner. Minulle hän on leimallisesti Rainbow’n laulaja, samalla tavalla kuin Gillan on se oikea Purple. Itse levy on soundeiltaan edeltäjästään poikkeava. Biisimateriaali vaihtelee tasaisen miellyttävästä perusjunttauksesta boogiejytään (”Fire in the basement”), mitäänsanomattomiin heviballadeihin (”Love conquers all”) ja tylsempään amerikkalaiseen valtavirran hard rockiin (”Breakfast in bed”). Kirjainyhdistelmä AOR ei ole kaukana tästä levystä. Yhtyeen uran parhaisiin verrattuna Slaves on köykäinen teos: ei tarpeeksi Purplea ollakseen jykevää rokkia, ei riittävän Rainbow ollakseen melodisesti yhtä tarttuva. Samaa ajatteli Jon Lord, jonka mielestä levyä ei olisi pitänyt julkaista Purplen nimellä.

The Battle Rages on (1993) toi Gillanin takaisin vokalistiksi ja ote siirtyi piirun verran kohti perinteitä. Enää ei oltu vaihtuvan trendin kyydissä vaan tehtiin peruslevy perussoundeilla. Toisaalta voisi sanoa, että juuri tätä kaikki pitkän linjan rokkibändit tekivät 1990-luvulla. Toisin sanoen 1990-luvun trendinä oli ajaton yleissoundi, joka ei tule muistuttamaan mistään ohimenevästä hetkestä. Biisimateriaali on taas tasaista: levyllä ei ole suuria hittejä, mutta sitä kuuntelee mielellään. Melodiansa vuoksi ”Anya” jää mieleen muita paremmin, vaikka perusjuntta (esimerkiksi ”Nasty piece of work”) ei ole yhtään heikompaa.

Purpendicular (1996) on erikoinen tyylillinen sillisalaatti. Sillä on hetkensä, mutta sitä kantaa Jon Lordin soitto ja Gillanin ääni pikemminkin kuin vahvat sävellykset. Kitaranvarteen oli tullut Steve Morse. Tämä oli ensimmäinen Purple-levy ilman perustajajäsentä Ritchie Blackmorea, mutta se ei tee tyylillistä railoa edelliseen pitkäsoittoon. Levyn erikoisin piirre on se, että ”The Aviator” -kappaleessa Gillan kuulostaa Bob Mouldilta.

Abandon (1998) on tasaisen tylsää aikansa Purplea. Alun ”Any fule kno that” tuo mieleen jopa Red Hot Chili Peppersin ja lopun ”Bludsucker” on uusi sovitus In Rockilla julkaistusta biisistä ”Bloodsucker”. Siinä välissä on niin tasapaksua jöötiä, etten edes yritä keksiä mitään kirjoitettavaa.

Bananas (2003) on levy, jota en ole kuullut. Jon Lord on korvattu Don Aireylla, joten siitä puuttuu kaksi DP:n kantavaa hahmoa ja perustajaa. Tässä vaiheessa bändi voisi vaihtaa nimensä, riippumatta siitä, millaista musiikkia albumi pitikään sisällään. Levy sai kuitenkin melko myönteisiä arvioita. Lisäksi itse bändille jäi hyvä maku suuhun. Kuulemani ”Haunted” on kelvollinen raita, mutta ei sillä ole esittäjän nimen lisäksi juuri mitään tekemistä Purplen kanssa. Toisaalta alkuperäisrumpali Ian Paice on edelleen mukana. Hän onkin ainoa henkilö, joka on soittanut kaikilla bändin levyillä.

Rapture of the Deep (2005) jatkoi samalla kokoonpanolla. Taas tekee mieli käyttää termiä tasapaksu, kun biisit eivät nouse toistensa yli eikä albumi herätä muutenkaan mielenkiintoa. Levy myi surkeasti ja EMI antoi kenkää takamukseen.

Now What?! (2013) ei ole sen heikompi kuin muutkaan, mutta ei sitä voi sanoa välttämättömäksi. Autoreissulla sitä voisi pyöritellä, mutta kun ei ole autoa, en keksi albumille mielekästä käyttöä. Kokoonpano on sama kuin parilla edeltäjällä. Levyltä löytyy vuonna 2012 haimasyöpään kuolleelle Jon Lordille tehty biisi ”Above and beyond”.

Kuuntelurupeaman yhteydessä tuli luettua Dave Thompsonin Smoke on the Water – Deep Purplen tarina. Kun sen yhdistää tähän, saadaan jonkinlainen karkea struktuuri yhtyeelle: se aloitti b-luokan Beatlesina, joka tunnettiin lievästi psykedeelisistä mutta tanssittavista kovereista. Se keksi itsensä uudelleen kolmen levyn jälkeen. Tästä alkoi se Deep Purple, joka on kaikkein arvokkainta. Sitten on Coverdalen tasoltaan vaihteleva aika. Gillanin johtamassa reunionissa ollaan jo 80-luvulla, jonka jälkeen bändi alkaa vähän kerrallaan muuttua miehistönvaihdosten myötä itsensä tribuuttibändiksi. Toisaalta Gillan ja Glover ovat olleet bändissä pitkään ja tehneet biisejä, joten ehkä heistä on tullut Purplen toinen ydin alkuperäisen kolmikon – Blackmore, Lord ja Paice – lisäksi.

Koulujen uskonnonopetus

Yle uutisoi 3.2.2014 kyselystä, jossa tiedusteltiin mielipidettä uskonnonopetuksesta. Kyselyyn vastasi 107 kansanedustajaa.

Ensimmäinen kysymys kuului, ”Pitäisikö oman uskonnon opetus korvata kaikille pakollisella, yhteisellä, ei-katsomuksellisella uskontotiedon ja etiikan opetuksella?” 39 prosenttia vastasi kyllä ja 61 prosenttia vastasi ei.

Toinen kysymys kuului, ”Pitääkö peruskoulussa olla oman uskonnon opetusta?” 65 prosenttia vastasi kyllä ja 35 prosenttia vastasi ei.

Kolmas kysymys kuului, ”Pitäisikö uskonnon opetuksesta peruskoulussa luopua kokonaan?” 8 prosenttia vastasi kyllä ja 92 prosenttia vastasi ei.

Näitä on helpointa purkaa lopusta. Jonkinlaiselle uskonnonopetukselle on erittäin vahva kannatus (kysymys 3).

Ensimmäisen ja toisen kysymyksen pieni neljän prosentin heitto vastauksissa herättää kysymyksen, miksi jotkut ovat sitä mieltä, että oman uskonnon opetusta tarvitaan, mutta oman uskonnon opetus voidaan korvata uskontotiedon ja etiikan opetuksella. Ilmeisesti kaikki kansanedustajat eivät osaa vastata koherentisti edes näin yksinkertaiseen kysymykseen. Tai sitten taustalla on monimutkaisia ajatuksia, joita en osaa tässä arvailla.

Ylen uutisen mukaan ”Uudistuksen [eli oman uskonnon opetuksen korvaamisen kaikille yhteisellä uskontotiedolla ja etiikalla] kannalla olivat kaikki kyselyyn vastanneet vasemmistoliiton ja vihreiden kansanedustajat. Selvimmin ehdotusta vastustivat keskustan ja kristillisdemokraattien kansanedustajat.”

Tämä on yhdenmukainen sen kanssa, mitä tiedetään poliittisten puolueiden kannattajien uskonnollisuudesta ja myös arvoista. Keskimäärin Vasemmistoliiton ja Vihreiden kannattajat ovat vähiten uskonnollisia ja Kristillisdemokraattien ja Keskustan kannattajat ovat eniten uskonnollisia. Muut ovat niiden välissä, joskin Perussuomalaiset sekoittavat pakkaa. Niissä on sekä vahvasti kirkko- ja uskontokriittisiä että vahvasti uskonnollisia. Siksi olisi ollut kiinnostavaa tietää myös persujen jakautuminen tässä kysymyksessä. Yleisesti kuitenkin arvokonservatismi ja oman uskonnon opetuksen puolustus kulkevat käsi kädessä.

Yksi asia on kuitenkin muistettava: yhteistä uskontotiedon ja etiikan opetusta vastustavat myös uskonnottomien asiaa ajavista järjestöistä esimerkiksi Humanistiliitto. Näin siksi, koska silloin heidän lempilapsellaan, elämänkatsomustiedolla, ei olisi enää itsenäistä asemaa.

Uskonnonopetuksesta on keskustelu julkisuudessa vuosikymmeniä, mutta yksi muutos on siinä, että uskonnonopetusta täytyy perustella entistä enemmän. Sen asema pitää oikeuttaa julkisessa keskustelussa. Esimerkiksi 1950-luvulla näin ei ollut. Elämänkatsomustiedon luominen oppiaineeksi herätti paljon keskustelu 1980-luvulla. Tällöin haluttiin taata uskonnottomille oma viipale koulumaailmasta; tunnustuksellisen uskonnonopetuksen (ja myöhemmin oman uskonnon opetuksen) kyseenalaistavat äänet ovat olleet pääosin marginaalissa. Nyt keskiössä on itse uskonnonopetuksen asema.

En ole koskaan piilotellut omaa kantaani tässä asiassa. Olisin vastannut ”kyllä”, ”ei” ja ”ei”. Kannatan kaikille yhteistä uskonto- ja elämänkatsomustietoa – nimike, joka on mielestäni paljon parempi kuin uskontotieto ja etiikka. En ole toistaiseksi kohdannut vakuuttavaa argumenttia oman uskonnon opetuksen puolesta, jos vaihtoehtona olisi uskonto- ja elämänkatsomustieto. En myöskään ole valmis kannattamaan mallia, jossa ihmiset kulkisivat läpi koulun kuulematta mitään perusteellista uskonnosta.

Oppiaineen tulisi integroida tasapainoisesti sisältöjä, jotka koskettavat niin uskontoperinteitä kuin mitä tahansa katsomuksellisia kysymyksiä. Kysymys ei olisi siitä, että opetettaisiin kaikkien omia uskontoperinteitä ja uskonnottomuutta samassa luokkahuoneessa, vaan tieto- ja katsomusaineen risteyttävä monitieteisesti rakentuva oppiaine, jossa voitaisiin käsitellä katsomuksellisia kysymyksiä niitä koskevan tutkimuksen valossa ja luoda myös mahdollisuus erilaisten katsomusten keskusteluun ja kohtaamiseen. Tällöin oppiaineen keskeisiä taustatieteitä olisivat uskontotieteen lisäksi esimerkiksi sosiologia, kulttuurintutkimus, antropologia, filosofia, teologia, psykologia ja historia sen mukaan, miten ne kontribuoivat käsiteltäviin sisältöihin.

Ylen kyselyn tulosta voi tulkita niin, että tällä hetkellä istuvien kansanedustajien enemmistö kannattaa nykyistä mallia. En silti pidä eroa nykymallin (61%) ja kaikille yhteisen aineen (39%) välillä suurena, varsinkin kun emme tiedä, mitä vastaamatta jättäneet asiasta ajattelevat. Vähintään tarvittaisiin keskustelua, jossa voitaisiin pohtia eri vaihtoehtoja. Toistaiseksi puhetta ja kommentteja on riittänyt, mutta sellaista kunnollista keskustelua, jonka tuloksena kansanedustajatkin tietäisivät täsmällisesti vaihtoehdoista, ei ole ollut.

Tosin nykysysteemi on kallis, joten jää kolme vaihtoehtoa tehdä se edullisemmaksi, jos raha puhuu: syrjiä vähemmistöuskontoja nostamalla vaadittavaa ryhmäkokoa, rakentaa kaikille yhteinen uskonto- ja elämänkatsomustieto tai luopua kaikenlaisesta uskonnonopetuksesta. Näistä kannatan keskimmäistä.

Studioalbumit osa 29: Warren Zevon

Warren Zevon kuuluu niihin amerikkalaisiin lauluntekijöihin, joiden tuotanto tuli tutuksi varsin myöhään. Siinä missä esimerkiksi Springsteen ja Mellencamp kuuluivat soitto- ja ostoslistalleni jo 80-luvulla, Zevonin kuuntelun aloitin vasta 2000-luvulla. Silloin syynä oli Uncut, joka kirjoitteli miehestä ja tuuppasi hänen biisejään lehden mukana tulleille levyille. Kun vielä näin Zevonin viimeisistä kuukausista kertovan dokkarin, ei miehen tekemisiin voinut suhtautua olankohautuksella.

Kesti kuitenkin pitkään ennen kuin päätin kuunnella kaikki levyt. Olin aloittanut tutustumisen kokoelmalevyllä ja siirryin vähitellen studioalbumeihin. Osan ostin hyllyyni. Osa tuli kuultua nyt ensimmäisen kerran.

Wanted Dead or Alive (1969) oli kaupallinen katastrofi, eivätkä kriitikotkaan pitäneet debyytistä. Jotain sen arvostuksen puutteesta myös Zevonin suosion aikana kertoo se, että uudelleenjulkaisu ilmestyi vasta artistin syöpäsairauden tultua julki vuonna 2003. Levyn sisältö on pääosin tarpeettoman kuuloista, mutta jos mietitään sen ilmestymisaikaa, sen on ainakin joidenkin raitojen osalta täytynyt kuulostaa omaperäiseltä ja erikoiselta, joskaan ei napakympiltä. Siinä ei ole hippimeininkiä eikä Beatles-melodioita. Siinä ei ole Byrds-kitaroita eikä Rollareiden bluespastisseja. Siinä on etäisesti Beefheartista muistuttavaa bluespohjaista kähinää yhdistettynä pienimuotoiseen ja välillä hyvinkin standardoituun folk-rokkiin, mutta biisimateriaali ei säväytä riittävästi.

Warren Zevon (1976) sisältää entuudestaan tutun ja onnistuneen ”Poor poor pitiful me”-kappaleen, mutta albumi on muutenkin onnistunut. Se ei nouse aivan Zevonin parhaimmistoon, mutta jälkiviisaasti sen on täytynyt kuulostaa ”lupaavalta”.

Excitable Boy (1978) tuli ostettua Saksasta alle vitosen hintaan. Albumilla on yhdeksän kappaletta ja noin viisi Zevonin klassikkoa, kirkkaimpana tähtenä ”Roland the headless thompson gunner”, joten se on selvästi miehen parhaimmistoon kuuluva teos. Täyteraidoissa on sitten keskinkertaista ja tylsää vuoron perään.

Bad Luck Streak in Dancing School (1980) löytyi levymessuilta vinyylinä parilla eurolla. Kannessa Zevon nojailee tanssikoulun ikkunan reunukseen ja ympärillä nuoret tytöt venyttelevät tanssiasuissaan. Tämä kenties jokseenkin seksistinen mutta viileän rentoa asennetta lupaava kansi on kontrastissa musiikin kanssa, sillä levy on varsin totinen ja miehen parhaimpiin tuotoksiin verrattuna jopa väkinäisen kuuloinen. Tämän kriittisen huomion ei pidä antaa hämätä: albumi ei ole missään tapauksessa huono. Lisäksi sen kohokohta kuuluu Zevonin parhaimmistoon. Kyse on tietenkin kappaleesta ”Play it all night long”, joka on kyseenalainen kunnianosoitus Lynyrd Skynyrdin ”Sweet home Alabamalle”: ”Sweet home Alamaba, play that dead band’s song / turn those speakers up full blast, play it all night long.”

The Envoy (1982) oli osittain ennestään tuntematon. Se alkaa vahvasti nimikkobiisillä ja heti perään tulee ”The Overdraft”. Lopussa on hieno ”Looking for the next best thing”, mutta väliin mahtuu keskinkertaisia kappaleita. Ei tämän olisi kuitenkaan pitänyt olla levytyssopimuksen katkaiseva kaupallinen pettymys, joka ajoi artistin alkoholismin partaalle.

Sentimental Hygiene (1987) tarttui mukaan Manchesterin Foppista, kun valitsin kolmen punnan levyjä. Kun tuolloin Leedsissä asuessani laitoin kiekon soimaan, tajusin, että Zevonilla on täydellisiä helmiä myös parhaat-kokoelman ulkopuolella. Toisena raitana oleva nyrkkeilijä Ray Mancinista kertova ”Boom Boom Mancini” nousi välittömästi suosikiksi. Samaan kastiin menee pakahduttava ”Reconsider me” ja timanttinen luuserianthem ”Bad karma”. Albumilla on toki muitakin hienoja esityksiä, kuten nimikkobiisi, ”Trouble waiting to happen” ja ”Factory”. Yksi parhaista miehen albumeista. Ei, kyllä tämä on ylivoimaisesti paras.

Tranverse City (1989) on yllättävän synkkä ja alakuloinen albumi mestarillisen edeltäjän jälkeen. Äänimaailma on aikaansa sidottu, mutta kokonaisuus on selvästi plussan puolella. Vierailevien soittajien lista on aika huikea: Jorma Kaukonen, Jerry Garcia, Chick Corea, John Patitucci, Neil Young ja David Gilmour muutamia mainitakseni.

Mr. Bad Example (1991) tarttui mukaan Saksassa, kun astelin ostamaan Social Distortionin levyä. Vitosen hinta oli pudotettu kolmeen ja puoleen euroon, joten en voinut vastustella. Kyse on tasaisen miellyttävästä albumista, jonka musiikillinen yleisilme on Zevoniksi yllättävän iloinen. Levyllä ei ole laisinkaan todella heikkoja biisejä, mutta ei myöskään täysosumia.

Mutineer (1995) on muistettava ainakin siitä, että levynkansi on yksi huonoimmista (kuvassa). Sisältö ei vastaa kantta, sillä heti albumin aloittava ”Seminole bingo” on vahvatasoista, tässä vaiheessa hyvin tuttua Zevonia, ja toisena tuleva ”Something bad happened to a clown” on mahdollisesti vielä parempi. Sitten on vähän keskinkertaisuutta, kunnes tulee ”Poisonous lookalike”, ja levyn jälkipuoliskoltakin voidaan nostaa ”Rottweiler blues”. Kokonaisuutena levy on kevyesti Zevonin tuotannon parhaassa kolmanneksessa, jos kantta ei arvostella.

Life’ll Kill Ya (2000) on ollut kopiona hyllyssä vuosia. Sen neljä ensimmäistä biisiä ovat sitä tasoa, ettei muulla albumilla ole enää merkitystä. ”I was in the house when the house burned down” avaa levyn, nimikkobiisi jatkaa, ”Porcelain monkey” nostaa rimaa ja sitten tulee vielä toivottu korvamato ”For the next trick I need a volunteer”. Tämä menee korkeimpaan kastiin miehen tuotannossa vuosien 1978 ja 1987 kanssa.

My Ride’s Here (2002) ei pidä korkealle noussutta tasoa. Biisimateriaali ei kanna, jos kohokohdiksi nousevat lätkäbiisi ”Hit somebody!” ja levyn päättävä ”My ride’s here”. Kokonaisuus ei todellakaan ole täydellinen floppi, mutta Zevonin parhaimmistosta ollaan verrattain kaukana.

The Wind (2003) on jäähyväislevy, jolla vierailevat kaikki mahdolliset valkoiset amerikkalaiset rokkarit. Sillä on paljon melko hyviä raitoja, kuten ”Disorder in the house” (vierailijana mm. Springsteen), ”Numb as a statue”, ”Prison grove” ja miksei myös ”The Rest of the night”, mutta albumi tullaan muistamaan olosuhteista eikä sisällöstä. Esimerkiksi tässä asiayhteydessä ”Knockin’ on a heaven’s doorin” soittaminen on ihan ymmärrettävää, kun taas melkein missä muussa tilanteessa tahansa se on huono idea (ellet sitten omaa Guns’n’Rosesin poikien huumorintajua).

Ja sitten Warren kuoli, kuukausia myöhemmin kuin lääkäri oli ennustanut.

Tapaus Wilhelm Reich

Tammikuun alussa tuli sivistettyä itseä katsomalla tuore saksalainen elokuva Der Fall Wilhelm Reich (2013), The Strange Case of Wilhelm Reich, joka nimensä mukaisesti keskittyi Wilhelm Reichin (1897–1957) elämään ja ajatteluun. Samassa paketissa oli myös ohjaaja Antonin Svobodan dokumentti vuodelta 2009. Se oli huomattavasti elokuvaa informatiivisempi, koska se ei keskittynyt niin voimakkaasti Reichin viimeisiin vuosiin Yhdysvalloissa.

Itävaltalainen juutalainen pakeni natseja Yhdysvaltoihin Norjasta lähteneellä viimeisellä laivalla. Sitä ennen Reich oli siirtynyt Berliinistä Tanskaan samasta syystä. Muutto Berliiniin oli ollut strateginen, sillä siellä hän katsoi saavansa enemmän vastakaikua tavalleen yhdistää psykoanalyysi marxilaiseen yhteiskunta-analyysiin.

Elokuvan keskiössä on Yhdysvalloissa vietetty aika. Siellä Reichin työn painopiste alkoi olla orgonissa. Reichin mukaan orgon oli energian kaltainen yksikkö, jonka olemassaolosta ja myönteisistä vaikutuksista mies oli vakuuttunut. Myös Einstein kiinnostui aluksi tästä, mutta katkaisi kirjeenvaihdon myöhemmin todettuaan, ettei orgon – tai ainakaan Reichin löydökset – ole tieteellisesti uskottavia. Todellinen reichilainen kuitenkin kääntää tämän kamppailuksi maineesta aikana, jolloin Einsteinin työtä alleviivaava atomienergia löi läpi yhteiskunnassa.

Orgon oli keskeinen Reichin pyrkimyksissä mielen ja ruumiin sairauksien parantamiseen. Käytännössä tämä tarkoitti, että ihmiset menivät istumaan säännöllisin väliajoin orgon-kiihdyttimiin eli metallilaatikoihin, joissa orgonpitoisuus kohosi. Lopulta orgon-kiihdyttimien käyttö kiellettiin ja Reichin kirjoja poltettiin tässä sananvapauden luvatussa maassa – vain muutama vuosi sen jälkeen kun natsit olivat polttaneet samoja teoksia Saksassa.

Reich tuomittiin vankilaan, jossa hän myös kuoli sydänkohtaukseen juuri ennen vapautumistaan. Ruumiinavausta ei koskaan tehty.

Elokuva kertoo mielenkiintoisen, tositapahtumiin pohjaavan tarinan, mutta oikeastaan Reichin varhainen elämä ja ajattelu on vielä kiinnostavampaa, ainakin sikäli, että se kertoo jotain olennaista psykoanalyysin institutionalisoimisesta.

Reich savustettiin psykoanalyyttisista kuvioista ainakin kahdesta syystä. Hän korosti standardoidusta analyysista poiketen ruumiillisuuden merkitystä. Lisäksi hän yhdisti psykoanalyysin poliittiseen (marxilaiseen) yhteiskunta-analyysiin. Jälkimmäinen oli ainakin Reichin puolestapuhujien mukaan koettu uhka, sillä psykoanalyysin vartijan halusivat ylläpitää mielikuvaa poliittisesti neutraalista tieteellisestä analyysista (joka siten menestyisi ja säilyttäisi asemansa myös fasistisessa yhteiskunnassa).

Toinen mielenkiintoinen seikka Reichissa on hänen ylösnousemus 1960-luvun lopun vastakulttuurin ajattelijana. Hän oli julkaissut jo vuonna 1933 teoksen fasismin massapsykologiasta (Die Massenpsychologie des Faschismus) ja kirjoittanut seksuaalisen vapautumisen merkityksestä tavalla, joka puhutteli 60-luvun kulttuurivallankumousta. Kerrotaan, että mielenosoittajat heittelivät poliiseja Reichin teoksilla Pariisissa keväällä ’68. (Tai saatan muistaa tarinan väärin, mutta se jääköön tarkistettavaksi.)

Monin paikoin Reichin varhaiset ajatukset liippaavat läheltä Gilles Deleuzen & Félix Guattarin kirjoituksia, erityisesti Anti-Oidipusta, joka julkaistiin vuonna 1972 ja joka monin paikoin heijastelee aikansa vastakulttuuria. Kysymys siitä, miksi ihmiset halusivat fasismia, yhdisti heitä ja Reichia. Samoin pohdinnat ruumiillisuudesta ja poliittisuudesta, jotka institutionalisoitunut psykoanalyysi sivuutti.

Deleuze ja Guattari pohtivatkin suhdettaan Reichiin. Ehkä suurin ero oli siinä, että Deleuzen & Guattarin mukaan halu syntyy sosiaalisessa kanssakäymisessä eikä se ole olemassa yksilössä sitä ennen, jonakin alkuperäisenä vaikuttavana voimana. Toisin sanoen Reichilla säilyi ajatus yksilön ja sitä tukahduttavan yhteiskunnan välisestä dualismista.

Harmi vain, että elokuva ei pahemmin keskity näihin Reichin uran varhaisvaiheen kiinnostuksiin.

Yksi Reichin viimeisten vuosien keksinnöistä oli cloudbuster, sateentekijä, jonka oletettua mekanismia en edes yritä selittää tässä. Se toi kuitenkin mieleeni Kate Bushin musiikkivideon ”Cloudbusting”, jonka näin ensimmäisen kerran noin 11-vuotiaana. Aloin pitää kappaleesta vasta myöhemmin, mutta video herätti kiinnostusta jo pienenä. Nyt opin, että biisi ja video perustuvat Wilhelmin pojan Peter Reichin muistelmiin Book of Dreams (1973). Kirja myös vilahtaa videolla.

Studioalbumit osa 28: Big Country

Skotlantilainen Big Country kävi provinssissa vuonna 1986. En ollut tuolloin läsnä, mutta katsoin keikan televisiosta. Siitä lähtien minulla on ollut hyvin lämmin suhde yhtyeeseen. Lämmin, mutta kuitenkin etäinen.

Nauhoitin c-kasetille ainakin The Seer -albumin. Ostin jostain syystä sen jälkeen ilmestyneen maksisinglen King of Emotion, joka majailee edelleen vinyylihyllyssäni, mutta sitä seuranneen Peace in Our Timen ostin vasta vuonna 2011 levymessuilta kahdella eurolla.

Musavisassa tunnistin näytteen uudelta, vuoden 2012 albumilta, mutta olin yllättynyt, sillä en tiennyt bändin olevan taas aktiivinen. Yhtyeen kulta-ajan laulaja Stuart Adamson teki itsemurhan vuonna 2001, joten en olettanut bändin tekevän uusia teoksia.

Laittaessani Peace in Our Timen soimaan ymmärsin, että levyn heikkouksista huolimatta suhtaudun edelleen suurella lämmöllä yhtyeeseen. Kun vielä pienen kirjeenvaihdon seurauksena tajusin, että Adamson oli myös Skids-yhtyeen perustaja, päätin käydä Big Countryn levyt läpi.

The Crossing (1983) on hieno debyytti, jonka avaa yhtyeen nimikkobiisi ”In a Big Country”. Se sai ansaitusti kiittäviä arvioita ja se kävi myös kaupaksi. Albumi on kuitenkin enimmäkseen ”lupaava”, sillä siltä puuttuvat sellaiset iskevät täysosumat, joita yhtye parhaimmillaan teki. Jo tällä levyllä on vahvana myös yhtyeen tavaramerkki, säkkipilleiltä kuulostavat kitarat. Sikäli Big Country oli valmis paketti jo varhaisessa vaiheessa, mutta lopullinen hiominen jäi seuraaviin teoksiin.

Steeltown (1984) meni Britanniassa listaykköseksi. Vaikka debyytti myi mainiosti, se ei saavuttanut listakärkeä. Steeltownia kehystää idea työväestön ongelmista Skotlannissa, joten se on musiikillisen ilmaisun lisäksi myös teksteiltään hyvin skottilainen ja brittiläinen, oman aikansa tehdas- ja kaivosteollisuuden alasajon yhteiskunnalliseen kontekstiin istuva. 1980-luvun alun kaivosmiesten lakko ja Thatcherin toiminta ovat osa brittiläistä muistia. Silloin tehdyt ajankuvat ovat jääneet elämään ikivihreinä (esim. Specialsin ”Ghost town”). Steeltown ei ole Specialsin tapaan diskojen lattiat kansoittavan teoksen asemassa, mutta albumin arvostus on osittain kiinni sen ilmestymisajankohdan ja tekstien leikkauspisteessä. Yksittäisistä biiseistä voi mainita menestyneimmän singlen ”East of Eden”, mutta albumi toimii enemmän kokonaisuutena kuin yksittäisinä hitteinä. Ehkä ostava yleisö oli samaa mieltä, koska singlejen menestys oli vaatimatonta verrattuna albumin ykkössijaan. Tosin levyn päättävä ”Just a shadow” taitaa olla parempi biisi.

The Seer (1986) on yhtyeen täysosuma. Heti ensimmäisenä on iso hitti ”Look away”, joka ”Remembrance dayn” kanssa on muistuttanut minua Big Countryn osaamisesta myös sävellyspuolella. Edelleen ajattelen, että albumi on täynnä muitakin hienoja biisejä, kuten ”The teacher”, ”I walk the hill”, ”One great thing”. Levy on kuitenkin selkeä askel popimpaan suuntaan. Osa siitä, mitä voitettiin tarttuvuudessa, menetettiin soundissa. Siitä huolimatta The Seer säilyttää paikkansa yhtyeen parhaana albumina.

Peace in Our Time (1988) ei voinut olla kuin pettymys. Nyt kuunneltuna sillä on silti hienoja hetkiä, vaikka sävellyksistä huokuu välillä 80-luku kiusallisella – tai nykypäivänä ajateltuna nostalgisella – tavalla. Esimerkiksi singlelohkaisu ”King of emotion” ja ”Thousand yard stare” ovat oikein hienoja biisejä. Edellisten kaltainen menestys albumi ei kuitenkaan ollut.

No Place Like Home (1991) on erikoinen teos. Ilmeisesti yhtye ajatteli, että yksi polku on kuljettu loppuun. Jäljelle jäi kaksi mahdollisuutta – sanoa, että se oli siinä tai uudistua. Bändi valitsi jälkimmäisen. Albumi kuulostaa Big Countrylta vain vähän. Nimestään huolimatta musiikista on riisuttu paikalliset tunnusmerkit ja tekstitkin ovat pinnallisen tutustumisen perusteella jotain muuta. Yhtye kuulostaa kiillotetulta ja jokseenkin tasapaksulta amerikkalaiselta AOR:ltä, mutta saattaa olla historian ironiaa, ettei albumia edes julkaistu Yhdysvalloissa.

The Buffalo Skinners (1993) on synteesi edeltäjästä ja vanhasta. Siinä on tuttua Big Countrya, mutta se ei ole paluu 80-luvulle. Albumi on reipas ja raikas, mutta ei mullistava.

Why the Long Face (1995) ja Driving to Damascus (1999) jäivät kuuntelematta, sillä niitä ei ole Spotifyssä. Niiltä ei ole myöskään irtoraitoja käsiini saamilla yhtyeen kokoelmalevyillä. Jälkimmäinen julkaistiin yhdysvalloissa nimellä John Wayne’s Dream ja se sai kelvollisia arvioita. Why the Long Face ei ollut myynti- eikä arvostelumenestys.

The Journey (2013) on paluulevy 14 vuoden tauon jälkeen. Biisit eivät kuulosta vallankumouksellisilta, mutta eivät myöskään huonoilta. Albumi on ehkä yhdentekevä maailman mittakaavassa, mutta on jotenkin hienoa kuulla myös uutta Big Countrya 2010-luvulla. Yksittäisistä biiseistä mainittakoon ”Another country”. Mainiossa The Alarm -yhtyeessä vaikuttanut uusi laulaja Mike Peters suoriutuu mahdottomasta tehtävästä siedettävästi, mutta on myönnettävä, että Stuart Adamsonia tulee ikävä.

Big Countrylla on niin tunnistettava soundi, että vaikkapa neljän levyn kuuntelu putkeen alkaa tuntua työltä. Yhtyeestä on parempi nauttia yhden teoksen kerta-annoksina. Studioalbumien kuuntelu ei ainakaan vähentynyt yhtyeen arvoa silmissäni, mutta se yllätti, että selvät hittipotentiaalia sisältävät kappaleet ovat pakkautuneet yhdelle levylle. Tämä ei silti tarkoita, ettei esimerkiksi kaksi ensimmäistä olisi ehdottoman positiivisia kokonaisuuksia. Oikeastaan vain No Place Like Home on selkeästi heikompi pitkäsoitto.

Uusmedia, massamedia ja uskonnollisuuden muutos

Kuinka uskonnolliset ryhmät käyttävät sosiaalista mediaa ja miten nämä kietoutuvat perinteiseen valtamediaan? Tämä on vain yksi monista kysymyksistä, joita käsitellään vuoden 2013 lopulla ilmestyneessä teoksessa Social Media and Religious Change (de Gruyter).

Teoksen ovat toimittaneet Marie Gillespie, David Herbert ja Anita Greenhill. Sen juuret ovat konferenssissa, jonka järjestimme Lontoon Camden Townissa kesällä 2010, ajankohtana, jolloin sattui olemaan lähes 30 astetta lämmintä. Itse seminaarihuoneessa oli viileämpää, mutta muistan edelleen hyvin, miten absurdia tuollaisessa helteessä oli astua tauolla keskelle Camden Townin ihmisvilskettä, juuri niille hoodeille, jonne oli kymmenen vuotta sitten pakko päästä jokaisella Lontoon lomalla.

Kirjan tekemiseen on osallistunut tunnettuja aihepiirin tuntijoita (toimittajien lisäksi esimerkiksi Gordon Lynch ja Heidi Campbell) sekä muutamia nuorempia tutkijoita. Teoksessa käsitellään teoreettisten kysymysten lisäksi esimerkiksi BBC:n televisiosarjoja, islamilaisia marttyyrivideoita, juutalaisuutta facebookissa, evankelikaalista kristillisyyttä YouTubessa ja bahai´den nettikäyttöä.

Teokseen päätyi myös yksi Leedsin projektimme teksteistä, ”Christianity, Secularism and Religious Diversity in the British Media” (Knott, Poole & Taira).

Artikkelimme ei käsittele ensisijaisesti ”somea”, kuten eivät kaikki muutkaan tekstit, joten siinä mielessä se ei täysin istu teoksen otsikkoon. Toisaalta mikä tahansa media on ”sosiaalinen” ja median sosiaalisuutta voidaan pohtia myös ”somen” ulkopuolella.

Itselleni olennaista yhteisartikkelissamme oli kattaa vielä yksi alue, joka ei saanut riittävästi tilaa projektiin perustuvassa kirjassamme, ainakaan juuri haluamallani tavalla. Artikkelin lähtökohtana on Paul Wellerin huomio Britanniasta ”kristillisenä, sekulaarina ja uskonnollisesti monimuotoisena” maana.

Esitämme, että juuri nämä muodostavat kolme pilaria, joiden varaan myös uskontoa koskevat julkiset keskustelut paaluttuvat. Siksi artikkelissamme osoitetaan ensiksi, miten kolme pilaria näkyvät määrällisenä muutoksena median uskontokäsittelyssä. Toiseksi esitetään, että ne jäsentävät median uskontouutisoinnin ja -debattien näkökulmia. Esimerkkeinä on hollantilaista kansanedustajaa Geert Wildersiä koskeva uutisointi ja paavi Benedictuksen vierailu Britanniaan.

Käsittelemme Wildersiä ja paavia myös kirjassamme Media Portrayals of Religion and the Secular Sacred, mutta tässä yhteydessä ne asettuvat haluamallani tavalla yhden viitekehykseen sisään. Siksi tämä artikkeli ei ole puhtaasti kirjasta löytyvän toistoa, vaan puolustaa paikkaansa erillisenä tekstinä.

Tekstimme on kirjoitettu tasapuolisesti yhdessä. Oma kontribuutioni on ensisijaisesti paavin vierailua koskevassa osuudessa, mutta toisaalta tekstin rakenne on sataprosenttisesti minun jäsennys.

Kokonaisuutena teos tarjoilee toimittajien perusteellisen johdannon lisäksi 10 artikkelia, jotka hahmottelevat uskonnon ja median (erityisesti uusmedian) suhteita. Sellaisena se täydentää nopeasti kasvavaa tutkimusaluetta ja muutamat tekstit ovat aihepiiristä kiinnostuneille välttämätöntä lukemistoa. Suoranaista yhtä teesiä tai vastausta teos ei tarjoa.

Kustantajan hinnat ovat sellaisia, että teoksia ostavat lähinnä kirjastot, mutta sitähän varten kirjastot ovat, että sieltä voi lainata kirjoja, jotka ovat liian kalliita ostettavaksi. 

Linkki kustantajan sivulle:

http://www.degruyter.com/view/product/179827

Vuoden 2013 albumit

Viime vuoden listaa tehdessä lupasin itselleni, että tänä vuonna ei tule mitään massiivista listaa. Jotain halusin kuitenkin koota. Valitsin kolme kategoriaa, joihin päätin tunkea jotain. Nämä kategoriat ovat uusia levyjä tehneet vanhat tuttavuudet, täysin ja melkein uudet tuttavuudet ja lopuksi kotimaiset. Syntyi aika massiivinen lista, vaikka kokoamisen aikana pudottelin kaikenlaista kuunneltua pois.

Vuonna 2013 ostin äänilevyjä laskujeni mukaan 250 kappaletta. Niistä reilusti yli 200 on ennen vuotta 2013 ilmestyneitä. Se kertoo jotain katseeni suunnasta ja vaikeudesta tehdä listaa tälle vuodelle. Tosin kuuntelin esimerkiksi Spotifysta useita tuoreita pitkäsoittoja, joten pelkästään ostolevyjen varassa ei olla tänäkään vuonna.

Listasta ei tullut tavallinen paketti, jossa arvotetaan muutama teos muiden yli. Siitä tuli pikemminkin kuvaus siitä, millaista uutta musiikkia on tullut kuunneltua. Toimikoon se muistilistana myös tuleville päiville.

Vanhat tuttavuudet:

Arcade Fire: Reflector – uskomattoman hienon yhtyeen ylivoimaisesti huonoin levy

Luke Haines: Rock’n’Roll Animals – Haines on yksi idoleistani. Uusi teemalevy sisältää melko vähän kunnollisia biisejä, mutta nimikkoraita on osoitus siitä, ettei miehen potentiaali ole kadonnut minnekään.

Nick Cave & the Bad Seeds: Push the Sky Away – Yhtäältä lähes mitäänsanomaton, toisaalta hyvinkin puhutteleva levy yhdeltä ikisuosikilta. Ei parasta Cavea eikä lähelläkään huonointa. Nimibiisi aukeni täydellisesti, kun kuulin sen kirjadivarissa. Kuudennella (?) Cave-keikalla levyn biisit upposivat vanhoja perushittejä paremmin.

Primal Scream: More Light – hyvä mutta ylipitkä albumi bändiltä, josta pidän erittäin paljon. Avausraita ja ”Goodbye Johnny” nousevat muiden yli, mutta on huolestuttavaa, miten vähän tätä on jaksanut kuunnella.

National: Trouble Will Find Me – keskinkertainen levy upealta bändiltä.

Fall: Re-mit – 2012 oli poikkeus, kun ei tullut albumia, mutta nyt tuli. Eipä tullut kovin hyvä kakku, mutta on siellä Markin honotusta ja pari tehokasta riffiä. Heikompikin Fall on parempi kuin vuosi ilman.

Eels: Wondrous, Glorious – vaihteeksi rokimpi teos, joka sai hyvät arviot. Itse en nosta tätä bändin huippujen tasolle, mutta elävänä yhtye oli taas kokemisen arvoinen.

Deer Tick: Negativity – tämäkin hieno, otteeltaan edellisiä rennompi levy tuli ostettua Kanadan reissulta.

Bill Callahan: Dream River – en ole edes kuullut kokonaan, mutta Callahanin kaikki soolot ovat olleet upeita teoksia.

Shearwater: Fellow Travellers – koveralbumi kiertuetovereiden biiseistä, ja sieltä löytyy hyviä tulkintoja ja yksi täysosuma – Xiu Xiun ”I luv the valley oh!!”

Phosphorescent: Muchacho – tyylillisesti hieman aikaisemmista poikkeava, mutta erittäin onnistunut teos

Crime & the City Solution: American Twilight – bändin edellisestä on 23 vuotta, mutta tyylikkyydestä ei ole karissut murustakaan

Okkervil River: The Silver Gymnasium – suhtaudun yhtyeeseen suurella lämmöllä, ja uusi albumi on hieman kädenlämpöisempi kuin olisin toivonut, mutta on silti listallani korkealle.

Deerhunter: Monomania – tyylikäs indielevy, johon en ehtinyt tutustua kovin paljon, mutta jatkan kuuntelua vuonna 2014.

Grant Hart: The Argument – keikalla tuli surullinen olo, joten on sitäkin mieluisampaa huomata, että erittäin hyvä levy sai kiittävät arviot.

Muutakin tuli kuunneltua: pidin MGMT:n (s/t) kahdesta edellisestä, mutta uusi ei auennut. Vampire Weekend (Modern Vampires of the City) ei sanonut mitään kovin uutta, mutta ei heidän uutukaisensa huonokaan ole. Kaikkien vastoinkäymisten jälkeen Midlake (Antiphon) sai aikaan odotuksia paremman albumin. Jonathan Wilsonin (Fanfare) uusin ei ole iskenyt toistaiseksi edellisen tavoin, mutta se on jäänyt vähälle kuuntelulle. Spencer Krug julkaisi Moonface-nimellä (Julia with Blue Jeans on) kelvollisen teoksen, mutta sitä kuunnellessa tulee ikävä nerokasta Sunset Rubdownia. Tunng (Turbines) teki uuden levyn, josta haluaisin pitää enemmän.

Villagers (Awayland) ei edelleenkään nouse ”varsin ok” -kategorian yläpuolelle, lukuun ottamatta biisiä ”Nothing arrived”. The Liminanas (Costa blanca) tekee edelleen kiinnostavaa ja tyylikästä musiikkia, mutta yksittäisiä huippubiisejä saisi olla enemmän (esim. upea ”Liverpool”). Yeah Yeah Yeahs (Mosquito) ei ole itselleni tärkeä yhtye, mutta päädyin kuuntelemaan uuden useamman kerran. Best Coastin (Fade Away) otteita olen seurannut odottavin mielin, mutta lupaukset jäivät lunastamatta – tasaisen kiva levy. Arctic Monkeysin (AM) albumi jatkoi yhtyeen keskitasoa parempaa kulkua. Glasvegas (Later…) ei ole parantanut ensimmäisestä levystään, mutta suhtautumiseni on edelleen myönteistä ja Provinssirokissa bändi teki hienon keikan noin 150 katsojalle. Suhteeni British Sea Poweriin (Machineries of Joy) on myönteinen, mutta välillämme on aina ollut outo etäisyys, jota uusinkaan albumi ei poista. Kehuttu Savages (Silence Yourself) päivitti Siouxsie and the Bansheesin nykypäivään lisäämällä ripauksen Bauhausta ja hyppysellisen Joy Divisionia sekä kuorruttamalla Yeah Yeah Yeahsilla, mutta itse jäin vähän kylmäksi.

Iron & Wine (Ghost on Ghost) maustoi folkinsa vahvasti soulilla lievästi oman makuni yli, vaikka jatsahtavat elementit sopivat kokonaisuuteen. Livenä bändi toiminee edelleen. Maanmainio Willard Grant Conspiracy (Ghost republic) oli aikamoinen pettymys: upeita biisejä ei ollutkaan, mutta jäljelle jäi sentään Robert Fisherin ääni. The Besnard Lakes (Until in Excess…) tekee edelleen tasaisen laadukasta jälkeä. Thermals (Desperate Ground) teki taas kerran tarttuvan levyn ja Thee Oh Sees (Floating Coffin) rämisi myös vuonna 2013 yhtä intensiivisesti kuin aikaisemminkin. Arbouretum (Coming Out of the Fog) ei rämise yhtä paljon, mutta ilahduttaa hidastempoisilla viisiminuuttisillaan. Low (The Invisible Way) kuulostaa edelleen hyvin kauniilta ja tyylikkäältä, ja tuo mieleen Robert Plantin, joka versioi yhtyettä muistaakseni kolmen raidan verran edellisellä albumillaan.

Yo La Tengo (Fade) oli keikalla erinomainen, mutta uuteen levyyn en ole rakastunut. Hyvä se on kuitenkin. Flaming Lipsin (The Terror) suhteen olen menettänyt toivoni, vaikka tämänkin kuuntelin. Manic Street Preachersin (Rewind the Film) matalaprofiilisen ja akustispainotteisen albumin viehätys perustuu kontrastiin verrattuna aikaisempiin mahtipontisiin teoksiin – kuuntele vaikkapa Cate Le Bonin laulama ”4 lonely roads”. Pere Ubu (Lady from Shanghai) julkaisi levyn ja pidän yhtyeestä päivä päivältä enemmän. Noin 10 vuoden välein levyttävän Throwing Musesin (Pugratory/Paradise) uutuus vuonna 2013 on hieno paluu 1990-luvun alkuun, mutta siksi sitä tulikin kuunneltua. Toisenlaiseen ysäriin palasi musiikillisesti muuttumaton – ja Sandovalin kauniista äänestä huolimatta unettava – Mazzy Star (Seasons of Your Day) 17 vuoden tauon jälkeen. Kasari-indien helmi Camper van Beethoven (La costa perdida) jaksaa edelleen porskuttaa: oivallusten määrän sijaan tasaisuus kuvaa bändin nykytilaa paremmin. The Del-Lords (Elvis Club) julkaisi 23 vuoden tauon jälkeen varsin viihdyttävän albumin, jonka avausraidasta ”When the drugs kick in” pidän erityisen paljon.

Lee Ranaldo (Last Night on Earth) teki jälleen hyvän levyn, mutta enää hän ei pääse yllättämään edellisen tavoin. David Bowie (The Next Day) teki ihan kivan albumin, mutta en jaksa sauhuta siitä. Adam Ant (is the BlueBlack Hussar…) pullautti pitkäsoiton, jonka kuunteleminen on ollut verrattain mataliin odotuksiin nähden yllättävän myönteinen kokemus. Roy Harperin (Man & Myth) tuoreinta olen kuullut vain maistiaisen verran, mutta siitä pitäisin melko varmasti. Billy Bragg (Tooth & Nail) vaihtoi brittiaksentin jenkkiin ja jos se ei häiritse, on uusin miellyttävää kuunneltavaa. Myös Johnny Marr (Messenger) sai aikaan täysin kelvollisen albumin, mutta ei siitä riemunkiljahduksiin repeä.

Richard Thompson (Electric), Fairport Conventionista tuttu mies, pääsi yllättämään erittäin positiivisesti, sillä en ole pahemmin vaivautunut kuuntelemaan hänen soolojaan. Giant Sandin keulakuva Howe Gelbin (The Coincidentalist) levyt ovat aina hyviä. On aika siistiä kun yli 70-vuotias Guy Clark (My Favourite Picture of You) laulaa ikäistensä asioista ja edellisenä vuonna kuolleesta vaimostaan. Chris Stameyn (Lovesick Blues) tuotokset kuuntelen läpi; ne miellyttävät aina, mutta huippukohtia on yleensä, kuten nytkin, vain muutamia. Edwyn Collinsin (Understated) jäi vähälle kuuntelulle, mutta jo sen perusteella tiedän pitäväni levystä. John Grantin (Pale Green Ghosts) uusi on jäänyt edeltäjäänsä vähemmälle kuuntelulle, joten pitänee aloittaa vuosi sillä. Cass McCombsin (Big Wheel and Others) levyt ovat aina tasaisen hyviä ja yleensä mukana on pari helmeä, kuten nytkin. Kurt Vilestä (Waking on a Pretty Daze) on todella helppo diggailla myös vuonna 2013, mutta uutukaista en ole ainakaan vielä ostanut.

Suomessa tuiki tuntematon harpisti Serafina Steer (The Moths Are Real) on kuulunut valikoimiini siitä lähtien kun näin hänet keikalla. Anna Calvista (One Breath) täällä pidetään, mutta minua hän ei vangitse aivan ostavaksi faniksi asti, vaikka taitavaa ja tyylikästä musiikkia esittääkin. Neko Case (The Worse Things Get…) ei ole auennut soolona samalla riemulla kuin New Pornographers, mutta en osaa valittaakaan. Lisa Germano (No Elephants) teki 1990-luvulla loistavia albumeita, mutta viime vuosina on pukannut muutakin kuin priimaa. Laura Veirsillä (Warp & Weft) on hieno ääni, mainio tapa sekoittaa kantria ja indiepoppia ja joskus myös loistavia biisejä. Caitlin Rosen (The Stand In) modernista kantrista on vaikea olla pitämättä livenä ja levyllä. Rilo Kiley (Rkives) pisti kansiin mukavan kuuloisia ennenjulkaisemattomia ja harvinaisuuksia, mutta sitä ei kai lasketa varsinaiseksi uudeksi albumiksi.

Spotifyn mukaan Tamikrestin Chatma on vuodelta 2012, mutta Wikipedia sanoo 2013. Joka tapauksessa se on hieno levy, mutta eihän sekään tuo paljon yllätyksiä, jos on kuunnellut vaikkapa edeltäjää Toumastin. Vieux Farka Touren (Mon Pays) kitara soi kauniisti myös uudella levyllä – aivan kuten aikaisemmilla albumeilla. Näin Afrikassa.

Daft Punk (Random access memories) ei ole minulle erityisen tärkeä, mutta siitä Moroder-biisistä diggasin kovasti. Kraftwerkin Karl Bartosilta (Off the record) ilmestyi albumillinen turvallista retroelektroa. MIA (Matangi) ei tavoittele suurempia yleisöjä, mutta oman tien kulkijaa pitää kunnioittaa maininnalla. Fuck Buttons (Slow Focus) yllätti vuoden 2009 albumilla, mutta nyt reaktioni on standardiosastossa ”ihan kiinnostavaa”. Boards of Canadan (Tomorrow’s Harvest) rauhoittavaa pulputustakin kuuntelin rentoutuneena, mutta en ihan hahmota, miksi tämä on toisille tajunnan räjäyttävä. Muutoin uuden elektronisen musiikin kuuntelu oli vähäistä, vaikka olihan siellä vielä Pet Shop Boys (Electric), joka on korviini yhtä keskinkertaista pikkukivaa kuin aina ennenkin.

Raskaamman osaston uutuudet jäivät vähälle huomiolle. Queens of the Stone Agen (Like Clockwork) viimeisimmän kuuntelin kolme kertaa ja erityisesti singlestä ”My God is the sun” pidin kovasti. Nine Inch Nailsiin (Hesitation Marks) yritin saada otteen kuin 1990-luvun alussa, mutta ei se puhuttele samalla tavalla. Black Sabbath (13) saavutti uutuudellaan enemmän kuin odotin, mutta ostelen mieluummin hyllystä puuttuvia klassikoita.

Myös Pixies teki uutta musiikkia, mutta ei julkaissut albumia. Pidin uusista biiseistä, vaikka ei se sama Pixies olekaan. Jos olisivat julkaisset albumin, se olisi korkealle listattu. No, pääsin kuitenkin ostamaan Frank Blackin singlekokoelman Oddballs, vaikka kaikki biisit minulla taisi ennestään olla.

Ainakin Endless Boogien (Long Island) ja My Bloody Valentinen (mbv) uutuudet on kuuntelematta. Jo vuonna 2011 ilmestynyt Tom Waits (Bad as Me) tuli vihdoin ostettua. Laitetaan se korkealle ilmestymisvuotensa levyihin.

Uudet tuttavuudet:

Wampire (Curiosity) tekee kiinnostavaa indiemusiikkia ja se tuli nähtyä myös keikalla. Parquet Courts (Light up gold) viehätti kovasti kitaravetoisella indierokillaan, vaikka keikka ei ollut ihan napakymppi. Astetta raskaammassa osastossa jurnutti esikoisellaan Ty Segallin bändi Fuzz (s/t), mutta se ei yllä Tyn parhaiden projektien tasolle. Palma Violets (180) oli miellyttävä tuttavuus suoran ja melodisen mutta rämisevän kitararockin saralla ja ”Best of friends” on upea, kuin Killersin sävelkynä olisi sovitettu garagebändille, jonka laulaja on ominut Joe Strummerin laulumaneerit. Lontoolaistuneiden aussien The Graveltones (Don’t Wait Down) oli kuluneen vuoden pakollinen kitarasta ja rummuista koostuva garageduo, joka samanaikaisesti potkii ja haukotuttaa. Paremmin jytisi Dr. Feelgoodin jalanjäljissä kulkeva irlantilainen teinisensaatio The Strypes (Snapshots).

Bombino (Nomad) kuulosti ihan yhtä hyvältä kuin Tinariwen ja Tamikrest, vaikka ei psykedeelisen mausteensa vuoksi ihan samanlaista malibluesia olekaan. Atoms for Peacen (Amok) teos katosi Spotifysta niin nopeasti, etten ehtinyt kuunnella kuin kerran, mutta siitä ei seurannut ostopäätöstä. Thurston Moore touhusi bändinsä Chelsea Light Movingin (s/t) kanssa herättäen ristiriitaisia tunteita, mutta levy on täysin kelvollinen, vaikka onkin kaukana Mooren uran huippuhetkistä. Uncut-lehti tutustutti Night Bedsiin (Country Sleep), joka oli tämän vuoden uusi Ryan Adams ja vähän myös Bon Iver.

Paul Simonin poika Harper Simon (Division Street) teki hienon, järjestyksessään toisen soololevyn, jolta löytyy yksi vuoden suosikeistani, ”Bonnie Brae”. Cate Le Bon (Mug Museum) herätti kiinnostusta folkpainotteisella popillaan ja esimerkiksi ”Are you with me now?” on erinomainen syy seurata walesiläisen ja sittemmin losiin loikanneen nuoren naisen tekemisiä, vaikka mukaan mahtui pari täytepalaa. Julia Holter (Loud City Song) oli kiinnostavaa musiikkia tekevä uusi tuttavuus, mutta se ei päässyt ihon alle. Sen sijaan Ty Segallin bändissäkin soittava Mikal Cronin (MCII) sai aikaan näistä uusista tuttavuuksista yhden parhaista indiepopalbumeista. Kun ehdin kuunnella enemmän, sen arvostus oletettavasti nousee. Sama pätenee Unknown Mortal Orchestraan (II), jonka indiepopin äänimaisemassa on yhtä paljon tilaa kuin Sun-levy-yhtiön rokeissa 50-luvulla. Myös Matthew E. Whiten (Big Inner) pehmeän tyylikäs pop oli mieluisa tuttavuus.

Kotimaiset:

Suomalaisen musiikin osalta 2013 oli minulle punkin vuosi. Ostin tuoreiden punk-yhtyeiden pitkäsoittoja vinyyleinä, mutta niistä suurin osa julkaistiin jo ennen tätä vuotta. Vuonna 2013 ilmestyneitä seiskatuumaisia kertyi hyllyyn nippu, mutta niitä ei listata, kun eivät ole albumeita.

Ehkä kaikkein eniten minua innosti Nyrkkitappelun (Bangkok Shocks, Saigon Shakes, Nyrkkitappelu Rocks) urporock ja lämmitti niin kotona kuin keikalla. Toinen suurta mielihyvää synnyttänyt artisti oli Räjäyttäjät (AwopBopaloopop Alopbam Räjä). Näiden perään voi nostaa vielä Death Hawksin (s/t) toisen albumin ja Talmud Beachin (s/t) esikoisen. Tuomari Nurmion (Dumari ja spuget) slangirallit hain Citymarketin alehyllystä, mutta onhan mies parempiakin tehnyt. Parhaaksi biisiksi saattaisin kuitenkin nostaa K-X-P:n loistavan ”Staring at the moonin”, vaikka en muuten albumista jaksakaan sauhuta.