Studioalbumit: kertaus ja katse taaksepäin

Olen kirjoitellut yhtyeiden ja artistien albumeista vuoden 2012 syksystä alkaen. Tällä hetkellä käsiteltyjä artisteja on yhteensä 25. Tässä teen pienen katsauksen siihen, miten yhtyeet ja artistit ovat jääneet elämään osana musiikkiharrastusta myös kuuntelun jälkeen. Otan käsittelyyn 15 ensimmäistä artistia. Käyn myös läpi albumit, jotka olen syystä tai toisesta hankkinut omaksi materiaalisessa muodossa kuunteluhetkien jälkeen. Viisitoista ensimmäistä artistia olivat:

1. Black Sabbath

2. Sparks

3. Killing Joke

4. Ry Cooder

5. Rory Gallagher

6. 13th Floor Elevators

7. Bauhaus

8. Talking Heads

9. Rolling Stones

10. The Replacements

11. Procol Harum

12. Orange Juice

13. Tyrannosaurus Rex / T.Rex

14. Buzzcocks

15. Roxy Music

Aika mainio lista, eikö niin?

Kuuntelurupeama lähti liikkeelle metalliklassikosta Black Sabbath. Tosin nykyään pidän yhtyettä entistä vähemmän metallina – vaikka on se sitäkin – ja enemmän geneerisenä monigenreisenä musiikkina. Sabbath on pysynyt kuuntelussa yllättävänkin vahvasti. Esimerkiksi Sabotage ja 4 ovat pyörineet soittimessa. Lisäksi ostin yhtyeen nimeä kantavan debyyttialbumin viidellä eurolla Saksasta ja Master of Realityn alle neljällä eurolla Kanadasta.

Toisena otin kuunteluun yhtyeen nimeltä Sparks. Pian rupeaman jälkeen kävin kuuntelemassa duona esiintynyttä aktia Edinburghissa. Sen jälkeen olen kuunnellut Maelin veljeksiä valikoidusti, mutta usein. En jaksa olla ihastelematta ”I bought the Mississippi river” -kappaletta. Musavisassa tunnistin loistavan ”Let the monkey driven” ensitahdeista. Kun musavisassa soi Indiscreetin ”Looks, looks, looks”, en jostain syystä tunnistanut sitä, mutta teos löytyi edullisesti vinyylinä Uppsalasta. Ostin myös Big Beatin vinyylinä, lähinnä tuon ”Mississippin” vuoksi. Lisäksi katsoin yhtyeen urasta kertovan dokumentin. Ihastelin yhä useammin kappaletta ”Suburban homeboy”, joka jäi mieleen myös keikalta. Minusta on tullut fani.

Kolmantena kuuntelin Killing Joken albumit. Myöhemmin ostin ensimmäisen pitkäsoiton kolmella punnalla, toisen albumin alle viidellä eurolla ja kuuntelin erikseen uusinta albumia MMXII entistä myönteisemmin tuntemuksin. Pari varhaista on tullut lainattua kirjastosta kotikuunteluun. Yhtye on edelleen kiinnostava ja tasokaskin, mutta sen arvo ei ole vieläkään noussut kattoon. Pidän yhtyeestä, mutta jotain puuttuu, jotta siitä tulisi ”parasta ikinä”.

Neljäntenä kuuntelin ehkä vähän liikaakin levyjä tahkonutta Ry Cooderia. Häntä on niin helppo kuunnella, että esimerkiksi artistin tuorein Election Special on soinut kotona paljon. Cooderia on tarjolla siellä täällä kohtuulliseen hintaan, jos kelpaa muutkin kuin miehen parhaat levyt. Ja minulle on kelvannut: kuuntelurupeaman jälkeen olen hankkinut kolme vinyyliä, jotka eivät kuitenkaan ole aivan parhaita Cooderin levytyksiä, ensiksi Borderlinen ja sitten Slide Arean ja lopuksi albumin Get Rhythm. Kaikkia näitä on mukava pyöritellä vinyyliltä.

Viidentenä kirjoittelin artistista nimeltä Rory Gallagher. Ostin pian viiden studioalbumin boksin yhdeksällä eurolla ja kuuntelin erikseen kirjastosta lainattua Tattoo-albumia. Kiinnostukseni edesmenneeseen kitaristiin on kasvanut reilusti. YouTubesta löytyvä live-esitys ”Shadowplaysta” kuuluu niihin New Model Armyn ”No rest” -liven ja Ebba Grönin ”Staten och kapitaletin” kera klippeihin, joita toistan tasaisin väliajoin.

Kuudenneksi valikoitui The 13th Floor Elevators. Olen käynyt läpi kaikki studiolevyt uudestaan, kotistereoissa. Lontoossa päätin ostaa boksin, jossa on kaikki neljä albumia. Enää ei tarvitse pähkäillä, ostaisiko vai ei. Mainio bändi, jonka kaksi ensimmäistä levyä ovat klassikoita.

Seitsemäntenä vuorossa oli goottien kuningas Bauhaus. Lainasin myöhemmin erikseen kirjastosta kaikki yhtyeen studioalbumit. Niistä kuuntelin erityisesti suosikkikappaleitani. Lisäksi tuorein albumi, Go Away White, kuulosti paremmalta kuin kirjoituksen perusteella voisi olettaa. Yhtyeen albumeita en ole ostanut ainoastaan siksi, ettei niitä ole tullut alennusmyynneissä vastaan. Nyt on kuitenkin ilmestymässä studioalbumien boksi kohtuulliseen hintaan. Yhtyeen kuuntelu on tosin saattanut vaikuttaa siihen, että ostin toisen goottiklassikon Sisters of Mercyn puuttuvat studioalbumit.

Kahdeksantena otin käsittelyyn Talking Headsin, jota on tullut kuunneltua myös albumisession jälkeen. Lähinnä soittimeen on valikoitunut viimeisimpänä ostetut albumit. Jo kirjoitushetkellä olin ostanut albumit  True Stories ja Little Creatures, mutta sen lisäksi käytin vähän kruunuja kantaakseni Uppsalasta kotiin Fear of Musicin. Remain in Light ja Naked puolestaan löysivät uuden kodin kolmen punnan kappalehintaan käydessäni Manchesterissa. Fanihan minusta on kuoriutunut, joskin kaikki ostokset ovat olleet varsin edullisia.

Yhdeksäntenä oli varsinainen maraton, sillä Rolling Stones on julkaissut melkoisen nipun albumeita. Koska yhtyeen laadukkain tuotanto on normaaleissa hinnoissa, en ole ostanut yhtään albumia rupeaman jälkeen. Edullisesti saisi niitä, joita en kovin usein jaksaisi ottaa hyllystä pois. Toistaiseksi olen pärjännyt niillä, jotka jo löytyvät hyllystä.

Kymmenentenä vuorossa oli The Replacements, jonka vinyylejä ei ole tullut vastaan edulliseen hintaan eikä edes kalliilla. Tyylillisesti bändi kuuluu genreen, jota olen kuluttanut vuosikymmeniä. Jos musiikkimaun laajentaminen on yksi kirjoitussarjan tehtävä, ei tätä bändiä ole kiire kuunnella, mutta toisin kävi: Aikeissani oli koko ajan hankkia pari keskeisintä albumia ja sitten Saksasta löytyi kympillä viiden albumin paketti, jossa on kaikkein keskeisimmät levyt. Pitihän niitä kuunnella.

Järjestysnumeron yksitoista sai Procol Harum. Koska ihastuin Something Magicin samannimiseen avausraitaan, päätin ostaa gatefold-kantisen vinyylin sopuhintaan Uppsalasta. Edelleen odotan, milloin saan hankittua albumin Exotic Birds and Fruit. Kun hinnasta sovitaan, niin ainakin myös Shine on Brightlyn kantaisin hyllyyni mielelläni.

Kahdestoista setti koostui yhtyeestä nimeltä Orange Juice. En ole vielä palannut yhtyeeseen, paitsi musavisassa, jossa ”Rip it up” -näytteestä yhtyeen tunnisti helposti. Albumeita on turha kuvitella löytävänsä parilla eurolla, joten sitäkään kautta ei ole avautunut uutta perustetta kuunnella yhtyettä.

Kolmastoista kohde oli T. Rex. Ensimmäinen lyhyemmällä nimellä julkaistu albumi ja Electric Warrior ovat soineet kotistereoissa. Valloittava Slider ja astetta tummempi Tanx tuli lainattua kirjastosta uudelleen. Bändin arvo on vain noussut silmissäni, ja ostan albumeita lisää, jos hinta on sopiva.

Neljästoista arpa osui Buzzcocksiin. Kirjoituksessa ihastelin kappaletta ”Sick city sometimes”, ja sitä olen kuunnellut edelleen. Muuten yhtye on soinut vain välillisesti: Ratsian koveria ”Ihohygieniaa” on tullut diggailtua.

Viidestoista valinta oli Roxy Music. Omistin kaikki studioalbumit jo kuunteluvaiheessa, joten en ole tietenkään ostanut niitä toistamiseen. Kuuntelu on jäänyt viime aikoina vähemmälle, mutta kronologinen albumeihin tutustuminen auttoi hahmottamaan hienon yhtyeen kehityskaarta.

Studioalbumien kuuntelun jälkeen olen ostanut kyseisiltä yhtyeiltä yhteensä 29 levyä, 22 cd-formaatissa ja 7 vinyylinä. Tähän ei ole laskettu niitä puuttuvia Sisters of Mercyn teoksia, jotka Bauhausin kuuntelun innoittamana ostin. Selvää kuitenkin on, että omalla kohdallani tällainen studioalbumien kuuntelu aktivoi kiinnostusta sijoittaa kolikoita – ja joskus seteleitäkin – kyseisten artistien tuotoksiin.

Tutkijavierailu Ottawaan

Loka-marraskuussa avautui mahdollisuus matkustaa kutsuttuna vieraana melkein kahdeksi viikoksi Ottawaan, jonne oli kasautunut yhteensä kolme akateemista tapahtumaa.

Ensimmäisenä vuorossa oli seminaari ”Uskonto tavallisena päivänä mediassa”, jossa vertailimme Australian, Englannin, Kanadan ja Suomen sanomalehtien uskontouutisointia ”tavallisena päivänä” 17. syyskuuta 2013.

Toinen seminaari kulki otsikolla ”Kulttuurinen jako”. Se oli massiivisen Religion and Diversity -projektin kaksipäiväinen tapahtuma. Samassa huoneessa oli suuri joukko tunnettuja uskonnontutkijoita. Yksi opiskelija sanoikin, ettei ole koskaan nähnyt samassa tilassa niin montaa tutkijaa, joiden tekstejä on lukenut.

Seminaarissa oli useita lyhyehköjä alustuksia projektin jäseniltä sekä muita puheenvuoroja. Edellisen päivän seminaarin pohjalta pidimme yhteisalustuksen, jossa jokaisesta neljästä maasta oli puhuja. Pidin lyhyen alustuksen omasta osuudestani, mutta valmistelin sen sinä aikana, kun puhujatoverit kertoivat omasta osuudestaan. Se on strategia, jossa ei ole mitään ylpeilemistä, mutta tulipa kokeiltua, kun alun perin oli suunniteltu, että osallistun vasta keskusteluosuudessa.

Kolmas akateeminen ohjelmanumero oli väitöskirjan tekijöiden kaksipäiväinen työpaja, jonka pidin Kim Knottin kanssa. Ensimmäisenä päivänä keskityimme osallistujien aiheiden kommentointiin ja toisena valikoimme keskeisiä osa-alueita teorioista menetelmiin ja tutkimuksen poliittisiin ulottuvuuksiin.

Matkalla oli hieman aikaa tutustua myös ympäristöön.

Ottawa on kaupunkina pienehkö. Sen läpi kulkeva joki on samalla Quebecin ja Ontarion osavaltion raja. Pääkaupunkina siellä on esimerkiksi parlamentti, joka sijaitsee kukkulalla. Sieltä on hieno näkymä joelle ja Quebecin puolelle. Etnisesti ja uskonnollisesti Ottawa on miedosti monimuotoinen, mutta pääasiallisesti valkoinen ja kristitty, kaukana maan suurkaupunkien kirjavuudesta.

Parlamentin lisäksi kaupungin nähtävyyksiin kuuluu muutama arvostettu museo. Itse valitsin kirjosta kansallisgallerian, jossa oli eurooppalaista, kanadalaista ja inuiittien taidetta enemmän kuin yhdellä kerralla jaksaa niellä. Lisäksi siellä oli yksi kopio Max Klingerin pronssisesta Nietzschen päästä. Alkuperäinen on Weimarissa Nietzsche-arkistossa, jossa olen vieraillut myöskin. Yksi suosikeistani oli kanadalaisen William Kurelekin ”Wintertime North of Winnipeg” vuodelta 1962 (kuvassa).

Viikonloppuna ei ollut akateemista ohjelmaa, joten matkasin hetkeksi Montrealiin, joka oli kaupunkina hyvin erilainen kuin muu kokemani Kanada. Ensimmäisenä yllätti, että julkiset kyltit ja kuulutukset ovat käytännössä vain ranskaksi, vaikka asiointi sujuu myös englanniksi. Toiseksi yllätti kaupungin eurooppalaisuus, erityisesti verrattuna Torontoon ja Ottawaan. Kadut eivät olleet yhtä leveitä.

Montrealissa tuli käveltyä paljon. Ilonan ja Kaisan avustamana näin paljon viehättäviä kuppiloita ja ravintoloita. Kävely Mount Royalin päälle avasi kirpakassa auringonpaisteessa näkymän kaupungin ylle. Ainoa varsinainen koettu nähtävyys oli vierailun arvoinen kirkko Notre Dame. Tuli myös nähtyä vähän Hokkarihemmojen kuvauspaikkoja.

Matkalla yritin oppia jotain Kanadasta, erityisesti sen uskonnollisesta kentästä ja alueellisista eroista. Olisin halunnut kuunnella aiheesta enemmän, mutta ainakin opin hieman maan sisäisistä eroista sekä hienoja akronyymeja, joilla luokitellaan uskonnollista monimuotoisuutta: mtv (Montreal, Toronto, Vancouver – erittäin monimuotoisia mutta eri tavoin), ceo (Calgary, Edmonton, Ottawa – monimuotoistuvia mutta vahvasti kristillisiä), pikkukaupungit ja maaseutu (suhteellisen homogeenisia).

Mediadebatteja seurailin vähemmän kuin suunnittelin, mutta en voinut välttyä Suomessa asti uutisoidulta Toronton kaupunginjohtaja Rob Fordilta, joka vihdoin tunnusti, että hän on videolla, jossa poltetaan crack-kokaiinia. Sanomalehdissä kiertävä kuva on melko huvittava, kuin myös visuaaliset kommentit – googlatkaa ”rob ford crack”.

Kanada on ruokamahdollisuuksiltaan monipuolinen myös suurten kaupunkien ulkopuolella. Menu koostui esimerkiksi shawarmasta, falafelista, ankasta, simpukoista, kalakeitoista, sushista, enchiladoista kaakaomausteisessa molekastikkeessa, burgereista, poutinesta ja afganistanilaisista lihapullista. Majavan häntää ja pannukakkuja siirapilla – joka on kuulemma tavallinen aamiainen – en syönyt. Vaahterasiirappikarkit olivat kuitenkin juuri sopivia minun makuuni.

Yksi huikeimmista kokemuksista oli, kun menimme pienellä porukalla japanilaiseen ravintolaan. Sovimme, että ravintolassa aikaisemmin käynyt Linda Woodhead valikoi listalta annoksia, jotka jaamme yhdessä. Hän oli kuin lapsi karkkikaupassa, mutta täytyy sanoa, että tuli maisteltua kaikenlaista laadukasta kalaa ja vähän eksoottisiakin makuja. Hintaa illalle tuli enemmän kuin mitä meni ruokaan kuukaudessa opiskelija-aikana, mutta mukavaa oli.

Tätä kirjoittaessa olen vielä Ottawassa, mutta toivottavasti elämykset on jo koettu ja vältän mutkat matkassa takaisin Suomeen.

Studioalbumit 25: Stiff Little Fingers

Stiff Little Fingers on kuulunut yhtyeisiin, jotka eivät ole sytyttäneet niin vahvasti, että olisin siirtynyt tuumasta toimeen. Toki ”Alternative Ulster” ja muutamat muut kappaleet tulivat tutuiksi punkkia esitteleviltä kokoelmilta vuosia sitten. Lisäksi kirjastosta tuli lainattua joskus joku kokoelma, jonka pyöräytin pari kertaa. Päivä Manchesterissa viime syyskuussa muutti tilanteen.

Fopp-levykaupassa oli laaja valikoima Stiff Little Fingersin levyjä kolmella punnalla. En vaivautunut tutkimaan niitä yksityiskohtaisesti vaan nappasin lottomaisesti mukaani yhden. Kyseessä oli vuonna 1980 julkaistu live Hanx. En varsinaisesti ole livelevyjen suuri ystävä, joten kuuntelin lättyä lähinnä selvittääkseni, onko yhtyeellä pari vai parikymmentä hyvää biisiä. Alkoi vaikuttaa siltä, että jälkimmäinen on lähempänä omaa käsitystäni. Siksi oli syytä tutustua tarkemmin.

SLF on kotoisin Pohjois-Irlannista, Belfastista. Nimensä yhtye otti Vibratorsin vuonna 1977 julkaistusta kappaleesta ”Stiff little fingers”. Varhainen kokoonpano tunnettiin Deep Purplen biisejä soittavana Highway Starina, mutta the Clashin keikka mullisti yhtyeen tyylin punkiksi.

Yhtyeen tunnistaa, jos on tunnistaakseen, Jake Burnsin raastavasta äänestä, ainakin alkuajoilta. Toisaalta yhtye on tehnyt pehmeämpääkin musiikkia, jossa laulu on niin sanotusti ”normaalia”.

Inflammable Material (1978) kuuluu punkin klassikkolevyjen joukkoon. Se ei ole yhtä hyvä kuin Clashin debyytti eikä yhtä merkittävä kuin Sex Pistolsin ensialbumi, mutta kuitenkin sen paikka on punkin kaanonissa. Se sisältää helmiä, kuten ensisingle ”Suspect device”, ”Barbed wire love” ja ”Alternative Ulster”. Parin minuutin biisien joukossa on myös yli kahdeksanminuuttinen Bob Marley -kover ”Johnny was”. Trivianikkareita saattaa kiinnostaa, että yhtyeen debyytti on myös ensimmäinen brittilistalle noussut indiealbumi.

Nobody’s Heroes (1980) jatkaa samalla linjalla. Sen kohokohtia ovat ”Nobody’s hero”, ”Tin soldiers”, ”I don’t like you” ja ”Straw dogs” (bonus vuoden 2001 versiolla), yhdenlaisia punk-anthemeita jokainen. Mutta kyllä myös ”Gotta gettaway”, ”Fly the flag” ja ”You can’t say crap on the radio” (bonus 2001 versiolla) voidaan nostaa samaan asemaan. Kun näin tulee mainittua yli puolet biiseistä, niin silloin levy nousee ehdottomasti punkin kaanoniin edeltäjänsä tavoin. Olisiko se jopa hieman parempi? Näin olen taipuvainen ajattelemaan. Levyllä on myös ”At the edge”, jonka yhtye esitti playbackinä Top of the Popsissa. Se löytyy YouTubesta, ja kuuluu klassisiin ”ei edes teeskennellä, että tämä on live” -tyylisiin helmiin Wedding Presenting ”Brassneckin” ohella.

Go for It (1981) sisältää vähemmän suoraa punkkia ja yhä enemmän flirttailua reggaen ja valtavirtaisemman rokin tai ainakin uuden aallon kanssa. Tätä teki Clash, Ruts ja muut brittibändit, mutta tässä tapauksessa ote on vähän löysempi. Laulu ei ole yhtä raastavaa kuin varhaisemmilla albumeilla eikä vauhti huimaa. Mukana on jopa omituista jammailua (”Go for it”) ja muutamia keskinkertaisuuksia. Silti albumilla on nippu varsin toimivia biisejä, mikä tekee siitäkin mainion teoksen. Reggae-vaikutteisten kappaleiden lisäksi kohokohdista löytyy melodinen poppunk-ralli ja samalla yksi bändin parhaista biiseistä ”Kicking up a racket”, melodinen billy-laukka ”Gate 49” ja singlenäkin julkaistu ”Silver lining”.

Now Then… (1982) jäi yhtyeen viimeiseksi 1980-luvun albumiksi. Sen jälkeen tulikin yhdeksän vuoden tauko. Laulaja Jake Burns piti sitä bändin parhaana. Se alkaa hienolla rallilla ”Falling down”, mutta taso ei pidä koko levyn ajan. Tämä ei ole heikko albumi, mutta ei se myöskään nouse suosikikseni. Tyylillisesti se on melodista poppia ja punkkiakin. Teos on myös varsin etäällä alkuaikojen raaemmasta soundista.

Flags and Emblems (1991) oli paluu väliaikaisen lopetuksen jälkeen. Aika eri asiasta tässä on kyse, vaikka nimi on sama. Silti Flags… sisältää täysin kelvollisia biisejä, kuten ”Stand up and shout”. Kuriositeettina mainittakoon, että Rory Gallagher soittaa slidekitaraa kappaleella ”Human shield”, joka ei Aerosmithiltä kuulostavana biisinä ole lähelläkään SLF:n (tai Gallagherin) parhaimmistoa.

Get a Life (1994), Tinderbox (1997) ja Hope Street (1999) eivät löytyneet Spotifysta, joten päätin olla metsästämättä niitä muualta tässä vaiheessa.

Guitar and Drum (2004) on toistaiseksi yhtyeen viimeisin studioalbumi. Se sisältää esimerkiksi Clash-kunnianosoituksen ”Strummerville”, joka onkin hieno biisi. Se toki tuli tutuksi jo Uncut-lehden Clash-tribuuteilta. Muutenkin albumilla on pääosin odotuksiini nähden parempia kappaleita. Siksi on nostettava kuvitteellista hattua bändille, joka tekee näin vahvan levyn 26 vuotta debyyttinsä jälkeen.

Stiff Little Fingers ei edelleenkään kuulu aivan suurimpiin ja rakkaimpiin suosikkiyhtyeisiini. Silti kuuntelurupeama muutti käsitystäni selvästi myönteisempään suuntaan: bändillä ei ole vain pari hyvää biisiä, vaan parikymmentä. Jos nyt pääsisin takaisin valikoimaan yhtyeen levyjä kolmella punnalla, ostaisin kaikki 1970- ja 1980-lukujen albumit silmää räpäyttämättä. Ryhtyisin harkitsemaan vasta myöhäistuotannon kohdalla, mutta todennäköisesti kantaisin senkin kotiini.

Islam, hallinta ja turvallisuus

Lokakuun puolivälissä ilmestyi Eetos-yhdistykseltä kirja Islam, hallinta ja turvallisuus. Siinä on mukana myös artikkelini, jonka otsikko on ”Vähemmistöuskontojen hallinta Ison-Britannian suuressa yhteiskunnassa”.

Tuomas Martikaisen ja Marja Tiilikaisen toimittama Islam, hallinta ja turvallisuus on avaus suomenkieliseen islamin hallinnan ja turvallistamisen kysymyksiin. Tapaustutkimusten painopiste on Suomessa, mutta luvuissa käsitellään myös muita maita, esimerkiksi Ranskaa, Isoa-Britanniaa ja Somaliaa.

Teoksen luvuissa painotetaan ympäröivän yhteiskunnan, lainsäädännön, julkisen keskustelun ja muiden tekijöiden vaikutusta muslimeihin ja heidän yhteisöihinsä eri temaattisista näkökulmista. Kirjoittajat analysoivat muun muassa islamiin liitettyjä käytös- ja sukupuolinormeja, kulttuurista toiseutta, terrorismia, muslimien hallintatapoja, valtion roolia tässä hallinnassa ja uskonnon asemaa muslimiyhteisöjen edustuksessa.

Oma tekstini on eräänlainen kylkiäinen tai sivujuonne tutkimustyöstä, jota tein Englannissa Leedsin yliopistossa. Samanaikaisesti tutustuin siihen, miten uskonto oli osa konservatiivipuolueen menestyksekästä vaaliteemaa, ”Big Societyä”, keväällä 2010 – ja myös sen jälkeen hallitustyössä.

Luvussani pohdin erityisesti, miten uskonnollinen monimuotoisuus ja diversiteetti otetaan haltuun suuren yhteiskunnan ajatuksessa. Vaikka siinä säilyy kristillisten valtakirkkojen hallitseva asema, se ottaa mukaan ne vähemmistöuskonnot, jotka sopeutuvat paikkaamaan valtion julkisten menojen leikkauksista aiheutuvia aukkopaikkoja edullisesti tai jopa ilmaiseksi. Tätä kuviota havainnollistan ensisijaisesti mediakeskustelujen avulla, mutta osallistuin myös erilaisiin tapahtumiin, joissa tutkijat ja kansalaisjärjestöjen edustajat pohtivat aihetta ruohonjuuritasolla.

Nykyään uusien tietokirjojen hinta on usein yli 35 euroa. Tämä selittyy pitkälti sillä, että suurilla tietokirjojen kustantajilla on työntekijöitä, joille maksetaan palkkaa säännöllisesti. Toinen tekijä on kirjamyynnin lievä lasku. Voittoa tavoittelemattomana yleishyödyllisenä yhdistyksenä Eetos kykenee kuitenkin nykyisessä tilanteessa pitämään alhaisempia hintoja. Juuri ilmestyneen teoksen hinta on huokea: 20 euroa (ja yhdistyksen jäsenille 10 euroa).  

http://eetos.org/

Enkelihoitoja, halauksia ja todisteita

Tangolaulajana tunnettu Kirsi Ranto vieraili Yle1-kanavalla Arto Nybergin ohjelmassa mainostamassa kirjaansa, kertomassa itsestään, Äiti Ammasta ja enkeleistä. Lopuksi hän esitteli valokuvia, joihin on hänen mukaansa tallennettu enkeleitä.

Ohjelma oli poikkeuksellisen mielenkiintoinen, monesta eri syystä. Yksi on jo se, että monet uskonnontutkijat ovat tutkineet näitä aiheita. Suomessa esimerkiksi Terhi Utriainen tekee tutkimusta enkelihoitajista ja ainakin Johanna Ahonen, Kimmo Ketola ja Jyri Komulainen ovat tutustuneet Äiti Ammaan ja hänen seuraajiinsa. Toinen on tietysti se, että valtamediassa käsitellään aiheita, joiden tavanomainen paikka on naistenlehdissä.

Yksi mielenkiintoinen elementti on sukupuoli. Ellen ole aivan väärässä, enkelihoitajat ja heidän asiakkaansa ovat voittopuolisesti naisia. Myös Amma vetoaa enemmän naisiin kuin miehiin. Toki naiset ovat ylipäätään uskonnollisempia kuin miehet, mutta jos ajatellaan pelkästään Suomea, on edelleen vaikea kuvitella, että esimerkiksi työväenluokkaiset duunarimiehet innostuisivat sankoin joukoin enkeleistä ja/tai halailevasta Äiti Ammasta. Tämä ei tarkoita, ettei miehiä olisi mukana näissä, mutta ne ovat vähemmistössä.

Nybergin ohjelmassa Ranto rakensi narratiivin itsestään siten, että laulaja paloi loppuun ja alkoi etsiä ratkaisuja tilanteeseen. Tämä on aika tavallinen tarina: vaikka äärimmäistapauksissa voikin saada hoitoa, ei terveyskeskuksesta saa juurikaan apua, jos väsyttää, vähän masentaa ja elämällä ei ole oikein selvää suuntaa. Tällöin kaikki niin sanotut vaihtoehtoiset hoitomuodot ja ylipäätään elämänhallintaan apua tarjoavat toimijat ovat relevantteja vaihtoehtoja. Samoin enkelit ja Amma. Tämä ei tietenkään tarkoita, että kaikki näistä kiinnostuneet olisivat burn outin partaalla olevia ihmisiä.

Itse olen ehdottanut, että affektiivisuus näyttelee tärkeää osaa nykyajan uskonnollisuudessa (mahdollisesti myös menneisyydessä) (ks. teokseni Notkea uskonto). Tärkeää ei ole niinkään oikeat opilliset käsitykset, vaan se, että valittu uskonnollinen viitekehys (tai niiden yhdistelmä) tuntuu oikealta, jäsentää kuulumista johonkin ja vastaa käytännön tarpeisiin. Tämä tuli hyvin esiin Rannon rakentamassa narratiivissa burn outista mielenrauhan löytämiseen.

Tähän liittyy se, että monille teologiset ja opilliset rajat eivät ole erityisen tärkeitä. Rannon tavassa yhdistellä enkelihoitoja ja Äiti Amman ajatuksia ei välttämättä ole teologista tolkkua, muutoin kuin Rannon kommentissa, jonka mukaan hänen mielestään kaikki johtavat samaan. Siinä kuitenkin yhdistyy opillisesti kaksi hyvin erilaista perinnettä. Rannon blogin perusteella hänen kauttaan välittyvä kombinaatio ei rajoitu näihin, vaan se on todellinen smörgåsbord.

Mutta olennaista onkin, ettei opillinen koherenssi ole kaikille relevantti asia. Teologiset rajat eivät ole ihmisten valintojen rajoja. Tätäkin puolta olen hahmotellut edellä mainitussa kirjassa, mutta saman ovat todenneet monet uskontotieteilijät minua ennen ja jälkeenkin.

Tähän asti seurasin ohjelmaa, jossa enkeleistä ja Amman haleista merkitystä elämään löytänyt viihdejulkkis kertoo luontevasti oman tarinansa.

Haastattelun lopussa tapahtui kuitenkin jotain erikoista ja erilaista, joka muutti – ainakin oman tulkintani mukaan – koko haastattelun tunnelman. Ranto esitteli valokuvia, jotka hänen mukaansa todistivat enkelien olemassaolon. Yhdessä kuvassa oli jokin valkoinen pallo. Toisessa oli jotain pisteitä – ikään kuin perinteinen linssi olisi kastunut.

Henkilökohtaisesti aloin tuntea oloni kiusaantuneeksi. Rannolla on kuulemma vain iphone4, jolla ei saa niin hyviä kuvia enkeleistä kuin laadukkailla digikameroilla. Onneksi on Facebook, jossa kaverit laittavat Kirsille paljon sydämiä, kun Arto esitti niin tiukkoja kysymyksiä.

Jäin miettimään, miksi haastattelu päättyi tällä tavalla, kysymykseen todisteista. Päätös on ymmärrettävistä syistä varsinkin uskontokriitikoiden mieleen, kun palataan asetelmaan tiedollisista väittämistä: onko niitä enkeleitä nyt ihan oikeasti olemassa ja missä ovat todisteet?

Mietin, voisiko olla niin, että häntä on pyydetty tuomaan valokuvia. Jos hän on itse päättänyt tuoda kuvat, hänellä voi olla oletus siitä, että media haluaa käsitellä aihetta näin tai sitten hän jostain syystä itse halusi todistella enkeleiden olemassaolon puolesta.

Valitettavasti en tiedä taustoja, joten en voi mielekkäästi spekuloida sen enempää. Selvää kuitenkin on, että jossain vaiheessa median enkelidiskurssissa kysytään todisteita. Amman osalta ei kysytä todisteita, koska siihen ei jostain syystä liitetä suomalaisessa mediassa mitään erityisiä yliluonnollisia tai opillisia sisältöjä. Sen sijaan Nyberg esitti hieman heikosti valmistellun kysymyksen Amman varallisuudesta, mutta sen käsittely tyrehtyi nopeasti.

Aineksia olisi ehkä ollut parempaan, mutta tällaisenakin se oli – odotuksistani poiketen – mielenkiintoisempi kuin Remun haastattelu samassa ohjelmassa.

Studioalbumit osa 24: Jefferson Airplane

Itselleni tuntemattomasta syystä en ole välittänyt käyttää aikaani Jefferson Airplanen kuuntelemiseen. Vielä yliopistossa seurasin ujosti etäältä, kun seminaarissa joku teki opinnäytettä yhtyeeseen liittyen. Tunsin toki muutaman kappaleen, mutta kokonaisvaikutelma oli liian hipahtava. Liian vähän rokkia – hyvin vähän intoa tutustua tarkemmin.

Viime vuosina olen alkanut ajatella, että ehkä yhtyeeseen pitää tutustua populaarimusiikillisen yleissivistyksen vuoksi, vaikka Jefferson Airplane ei sinkoaisikaan suosikkiyhtyeiden kärkilistalle. Pari levyä lainaan kirjastosta, pari vuotta ajankulua, ja tässä sitä ollaan, yhtyeen diskografian parissa.

Jefferson Airplane Takes Off (1966) on yhtyeen ensialbumi, jonka jälkeen kokoonpano muuttui. Merkittävin ero on Grace Slickin tulo yhtyeeseen. Tällä levyllä bändi hakee vielä linjaansa, sekoittaen bluespohjaista rokkia folkkiin. Tyyli ei ole sitä, mistä se myöhemmin tuli tunnetuksi. Silti albumi on vankka hyvien biisien paketti, joskaan ei vallankumouksellinen. Mukana on myös taajaan koveroitu, alkujaan John D. Loudermilkin levyttämä ”Tobacco road”, joka itselleni tuli tutuksi teininä rockabillya soittavan Restless-yhtyeen versiona.

Surrealistic Pillow (1967) on ultimate friscohippialbumi sekä hyvässä että pahassa. Sen tunnetuin raita on ”Somebody to love”, jota on versioinut niin Ramones kuin Jim Carrey. Toinen melko tunnettu biisi on Lewis Carrollin Liisa-kirjaan vihjaileva ”White rabbit”. Nämä ovat myös levyn kohokohdat. Muuten se on keskitasoista parempaa hippipsykedeliaa, mutta itselleni se ei täysin avaudu edes useamman kuuntelun jälkeen: pidän mutta en hullaannu. Sen klassikkostatus on kuitenkin hyvin ymmärrettävä.

After Bathing at Baxter’s (1967) on asiallinen keitos psykedeliaa, progea ja hippeilyä. Tosin yksittäiset biisit eivät nouse merkittävästi esiin. ”Two heads” on oma suosikkini tällä kokeellisella levyllä. Toistaiseksi kaikki bändin albumit ovat olleet hyvin erilaisia, mikä on keskimäärin kiinnostavan yhtyeen merkki.

Crown of Creation (1968) tuli ostettua kolmella punnalla keskellä kuuntelurupeamaa.  Se on syystäkin arvostettu Airplane-albumi, jolla hippiys ja psykedelia sekoittuvat tasapainoisesti. Edes neljän kuuntelun jälkeen en osaa sanoa mitään muuta kuin että levy on lajityypissään oikein hyvä ja bonuskappaleiden alkaessa tason laskun noteeraa välittömästi. Joka kuuntelulla ihmettelin, miten herpaantunut huomioni terästyi seitsemännen biisin ”If you feel” kohdalla, mutta sitten ymmärsin: se on vinyylinversion B1.

Volunteers (1969) on sanomaltaan sodanvastainen levy, jonka biisit ovat taas kerran kelvollista keskitasoa. Aloitusraita on tunnettu ”We can be together”. Se on kovin hipahtava verrattuna edellisen albumin tunnelmaan, jota kuunnellessa ei tule ensimmäisenä mieleen pirtanauha, rauhanmerkki ja kielletyt aineet. Psykedeelinen kitara pelastaa kuitenkin vaipumasta hippiyden ytimeen. Luonnehdinta sopii koko levyyn, joka on piirun verran aikaansa sidotumpi kuin edeltäjänsä. Tämä ei ole kuitenkaan kielteinen arvio: levyn päättävä ”Volunteers” on aikansa amerikkalaisen vastakulttuurin kiteyttävä kapinalaulu. Siinä välissä on vähemmän tunnettuja, mutta vahvoja esityksiä. Levyllä vierailee soittajina ja/tai säveltäjinä Davis Crosby, Stephen Stills ja Jerry Garcia – lista kertonee riittävästi albumin syntykontekstista.

Bark (1971) on fanien ja kriitikoiden arvioissa askel heikompaan suuntaan. Sen tekemiseen ajoittuu myös Marty Balinin lähtö bändistä. Tiedä sitten, miten suuri merkitys sillä oli, mutta toiset ovat pitäneet sitä syynä alamäkeen. Bark ei ole huono levy, mutta siltä puuttuu se ajankohtaisuus, joka yhtyeen musiikissa oli edeltäjänsä aikaan. Mutta taas se tapahtui: keskellä albumia vaikutti olevan poikkeuksellisen tarttuva biisi, ”Law man”. Pieni tutkailu osoitti arveluni oikeaksi – vinyylillä se on B1.

Long John Silver (1972) tuli kuunneltua pari kertaa pienen tauon jälkeen. Jos edeltäjää pidettiin lähtölaskuna alamäkisyöksyyn, ei pitkä-Jussi noudata samaa kurssia. Kyse on vahvasta psykedelialevystä, jolla jammaillaan tiukasti alusta loppuun. Taas B1 (”Easter”) pysäyttää erinomaisuudellaan.

Jefferson Airplane (1989) ilmestyi pitkän tauon jälkeen. Laitoin sen soimaan pelonsekaisin tuntein ja heti ensisekunneilta alkoivat hikikarpalot nousta pintaan kasarisoundien vuoksi. Sitten alkoi helpottaa hiukan: ”Freedom” on aivan kelvollinen biisi, vaikka siinäkin 60- ja 70-lukujen psykedeliakitara on vaihtunut 80-luvun stadionkitaraan. On oikeastaan ihan sama, mitä tästä albumista kirjoittaa, sillä se on niin kaukana JA:n kultakaudesta. Ehkä jotkut pitävät levystä, mutta sillä ei ole paljonkaan tekemistä parikymmentä vuotta aikaisemmin samalla nimellä levyttäneen yhtyeen kanssa, vaikka pääosin samat jäsenet siellä musisoivat.

Yhtyeen albumeita voisi summata toteamalla, ettei nämä taiteilijat oppineet koskaan säveltämään täydellisiä popkappaleita eivätkä edes psykedeelisiä boogiepetoja, mutta silti he tekivät monta kelvollista levyä. Kokonaisuuksista jää myönteinen maku, vaikka yksikään albumi ei nouse omalla listallani aivan terävimpään kärkeen.

Kuuntelurupeaman aikana tuli vastaan yhtyeen kokoelma kolmella punnalla. Ainoa ostamista estänyt tekijä olisi voinut olla se, etten nykyään mielelläni osta kokoelmalevyjä. Oli kuitenkin selvää, etten lähde kaupasta ilman levyä. Eikä ostosta ole tarvinnut katua, vaikka lämpenen yhtyeelle hyvin hitaasti. Jotenkin vaikuttaa kuitenkin siltä, että ostolevyt ovat pyörineet soittimessani yllättävän usein ja yhtye alkaa kuulostaa päivä päivältä paremmalta. Kenties muutaman kuukauden kuluttua olen muuttunut faniksi.

Jälkikirjoitus: käydessäni Helsingissä kävelin Green Grassin ohi ja huomasin näyteikkunassa Volunteersin viidellä eurolla. Poikkesin välittömästi sisään ja pyysin myyjää noutamaan albumin ikkunalta. Hän teki työtä käskettyä ja kommentoi täysin asiaankuuluvasti: aiotko laittaa pääsi sekaisin?

Žižek: The Pervert’s Guide to Ideology

Perjantaisin voi esimerkiksi syödä sipsejä ja juoda olutta kavereiden kanssa. Kun siihen lisätään Slavoj Žižekin puhetta elokuvista ja ideologiasta kaksi tuntia ja vartti, voi siitä kirjoittaa blogiin.

Vuonna 2012 julkaistu, mutta parhaillaan monilla elokuvafestivaaleilla kiertävä dokumentti The Pervert’s Guide to Ideology on sekalainen kooste Žižekin juttuja eri elokuvien tiimoilta. Dokumentissa käsitellään yli kahtakymmentä elokuvaa, ja lisäksi mukana on analyysia esimerkiksi arabikeväästä, Breivikistä ja Lontoon mellakoista.

Teoksen on ohjannut Sophie Fiennes, joka on Astra Taylorin tavoin erikoistunut akateemisten teoreetikkojen ajatusten levittämiseen audiovisuaalisin keinoin. Fiennes ohjasi myös The Pervert’s Guide to Cineman (2006), jossa Žižekin painopiste oli nimensä mukaisesti elokuvassa. Ideology on tavallaan jatko-osa, jossa painopisteeksi on valittu ideologia, ei elokuva.

Siinä missä Cinema sisälsi kohdennettuja keskusteluja elokuvista, seuraajassa elokuvat ovat entistä selvemmin vain esimerkkejä siitä, miten psykoanalyyttiset käsitteet naitetaan marxilaisen ideologiakritiikin kanssa osaksi nykyajan analyysia. Aina ei kuitenkaan ole selvää, mistä ja millä tavalla valitut kohtaukset ovat esimerkkejä, sillä teosta luonnehtii Žižekin kirjoituksillekin ominainen poukkoileva tyyli, jossa yksi asia johtaa toiseen ja heti perään kolmanteen. Silti minianalyyseissa on oivalluksia ja pohdittavaa runsaasti enemmän kuin dokumenteissa keskimäärin.

Teosta olisi jäntevöittänyt jonkinlainen rakenne tai jäsennellympi käsikirjoitus. Nyt vaikuttaa siltä, että kohtaukset voisi katsoa missä järjestyksessä tahansa, eikä kokonaisuus muuttuisi käytännössä miksikään.

Katsomiskokemus on varmasti riippuvainen ensinnäkin siitä, mitä Žižekistä ylipäätään ajattelee. Toiseksi siihen vaikuttaa, kuinka paljon on lukenut hänen teoksiaan. Omalla kohdallani vastaus ensimmäiseen on: melko myönteinen, vaikka en olekaan opetuslapsi. Vastaus toiseen: melko paljon viimeisen viidentoista vuoden aikana, vaikka en kaikkia teoksia olekaan lukenut (hyllystä löytyy yli kymmenen).

Tällä kerralla tulkinnoissa oli yllättävänkin vähän uutta, mutta sen saattaa selittää se, että Žižekin kommentit vaikkapa viimeaikaisista kansannousuista ja levottomuuksista on tullut luettua aikaisemmin. Cinemaa katsoessa (vuonna 2008) jotkut tulkinnat ja oivallukset olivat itselleni uusia ja avartavia. Nyt niitä ei ollut riittävästi, jotta puhkeaisin suoranaisiin ylistyksiin. Välillä tulkinnat kierrättivät vanhoja ajatuksia, toisinaan uuden esimerkin yhteydessä.

Yksi esimerkki on Full Metal Jacket, jonka yhteydessä Žižek korostaa, miten armeijan toimivuus on riippuvainen ironisesta etäisyydestä; yli-identifikaatio romahduttaisi koko kuvion. Saman tulkinnan hän on esittänyt neuvostokommunismista: sen mahdollisti se, ettei ihmiset todella uskoneet kaikkeen kuorrutukseen. Jos ihmiset olisivat todella ottaneet kaiken ideologisen sanoman vakavasti, systeemi olisi romahtanut paljon nopeammin.

Jos Cinemaa katsoessa oppi melko paljon elokuvista, nyt oppi vain vähän uutta Žižekin tavasta hahmottaa, miten ideologia toimii nykyaikana (tai ylipäätään).

Yllä olevat, ehkä liikaakin puutteisiin keskittyvät huomiot eivät kuitenkaan kerro koko totuutta mieltymyksistäni: jos olisi olemassa uusi jatko-osa, olisin valmis katsomaan sen nyt ja heti, kestosta riippumatta.

Miehen maneerit ovat Ideologyssa – mikäli mahdollista – entistä vahvemmin läsnä: jatkuva niiskutus, nenän koskettaminen käsillä ja perusargumentti: ”…and so on, and so on.”