Studioalbumit 23: Hurriganes

Olin liian nuori ehtiäkseni mihinkään Hurriganesin huumaan. Veljeni kanssa kuunneltiin kasettia, jolla oli ainakin ”Shorai shorai” (Remun vahinkoväännös biisistä, jonka alkuperäinen nimi oli ”It’s allright, It’s allright”), mutta muuten lapsuuden kokemukset yhtyeestä olivat ohuita.

Nauhoitin pari 80-luvun alun albumia c-kasetille, mutta eivät ne mankassa pysyneet muutamien kuuntelukertojen jälkeen. Edes teinivuosina alkanut aktiivinen rock’n’rollin ja rockabillyn kuuntelu ei nostanut Hurriganesia kunnolla levylautaselle asti, vaikka yhtye tuli luontevasti tutuksi ikään kuin itsestään. Vuonna 1993 tai 1994 kävin katsomassa ilmaislipun turvin Remu plays Hurriganes -nimellä esiintyneen aktin, joka oli viihdyttävä, mutta ei räjäyttänyt tajuntaa. Paljon myöhemmin hankin Roadrunnerin, josta lisää tuonnempana, ja lainailin kirjastosta muutamia albumeita. 

Mikään edellä mainituista ei kuitenkaan saanut tutustumaan systemaattisesti studioalbumeihin. Myöskään latteahko Hurriganes-elokuva ei innostanut kuuntelemaan yhtyeen tuotantoa.

Tämän kuuntelurupeaman taustalla onkin Honey Aaltosen ja kumppaneiden kirja Hurriganesista. Se ilmestyi jo vuosia sitten, mutta ostin sen, kun matkalla Flow-festivaaleille jouduin odottelemaan siskoa Kalliossa. Poikkesin divariin ja kirja jäi käteen. Sen lukemisen oheen on vaikea laittaa mitään muuta kuin bändin albumit.

Yhtyeen historiallinen merkitys on kiistämätön maassa, jossa rokin saralla Jussi Raittisen vähäveriset käännökset 50-luvun rokeista oli standardi ennen Ganesia. Yritän kuitenkin kirjoittaa nyt tämän päivän näkökulmasta: miltä Ganesin albumit kuulostavat vuonna 2013?

Rock’n’Roll All Night Long (1973) on puoliksi livelevy. Se kuulostaa siltä, että voisi lähteä keikalle kuuntelemaan rokkenrollilla kuorrutettua rytmibluesin jammailulla, mutta albumina se on nykypäivänä kuunneltuna kökkö. Standardikoverit ja jamittelut vuorottelevat sulassa sovussa luoden mielikuvaa yhtyeestä, joka yhtäältä järkkää bileet ja toisaalta viihdyttää myös vakavamielisempää musiikin ystävää. Levyn päättää kyseenalaisen kuuloinen nunnuka-nunnuka-jodlaus ”Indian”.

Roadrunner (1974) on klassikko kantta myöden. ”Roadrunner”, remu-honolululla tekstitetty ”Get on”, Cissen laulama balladi ”I will stay” ja ”Tallahassee lassie” muodostavat sellaisen rokkisopan, jollaista ei ole usein tässä maassa kuultu. Tästä huolimatta suosikkini on ”Hey groupie”. Levy oli kaupallinen menestys, ja se on nimetty tärkeimmäksi suomalaiseksi albumiksi. Henkilökohtaisesti se ei ole erityisen tärkeä, mutta ehdottomasti hieno teos kuitenkin.

Crazy Days (1975) oli niinikään myyntimenestys. Albert Järvinen oli jättänyt bändin ja kitaristiksi tuli Ile Kallio. Albumin soundimaailma on siloisempi, mutta on siinäkin hetkensä. Peruslinja on ehkä liiankin tasapaksua rokkia, mutta levyn tunnetuimpiin kuuluu Cissen laulama teiniballadi ”My only one”, jonka alun perin esitti Jim and the Beatmakers. Yksi massasta nouseva on ”11th St. Boogie”, johon otettiin New York Dollsin versioimasta kappaleesta ”(There’s gonna be a) Showdown” hieman enemmän kuin laki sallii. Kaiken kaikkiaan levy ei groovaa samassa mittakaavassa kuin enemmän 50-luvun rokista ammentanut Roadrunner.

Hot Wheels (1976) sisältää poikkeuksellisesti vain omia kappaleita. Se on hieno asia, mutta toisaalta biisimateriaali on kovin tasapaksua, sinänsä hienosti jyskyttävää jytäboogieta. Tai no, en tiedä missä mielessä ”Hey Bo Diddleyn” voi sanoa olevan yhtyeen oma kappale. Se on kuitenkin levyn päättävän nimikkokappaleen ohella teoksen parhaimmistoa. Mukana ei tällä kertaa ole Cissen laulamaa teiniballadia. Tässä vaiheessa bändi aloitti keikkailun Ruotsissa, jossa Ganesista digattiin todella paljon ja pitkään. Englannissa asiat eivät sujuneet yhtä mallikkaasti.

Tsugu Way (1977) on viides studioalbumi. Se julkaistiin toisella nimellä muualla Euroopassa, kun Remun keksimä ”tsugu” ei ollut kovin kutsuva nimi. Tässä vaiheessa Ganesin taru tuli käännekohtaan, kuten niin monien muidenkin 70-luvun rokki- ja bluespumppujen. Punk ja uusi aalto kolkuttivat kulman takana ja pubirokkarit alkoivat vähitellen kuulostaa villin ja rätväkän kapinamusiikin sijaan edellisen sukupolven puuduttavalta junttaukselta. Itse albumi alkaa stydisti kappaleella ”It’s outa you”, mutta jo kolmannessa kappaleessa kuuluu yhtyeen yritys muuttua ennen kuin rokkityyli kuulostaa vanhentuneelta: ”Baby got your note” on tyylipuhdasta uutta aaltoa, joka tuo mieleen vaikkapa Richard Hell & the Voidoidsin ja vasta pari vuotta myöhemmin perustetun Stray Catsin. Levyn ongelma on se, että Ganes yrittää kuulostaa vakavalta, kun omaan korvaani bändi on enemmän Nyrok Cityn sivuille sopivaa käsitetaidetta, jossa on jytinä kaupanpäällisenä.

Hanger (1978) on erikoinen albumi. Sen parhaimmistoon kuuluu kover ”Love potion no. 9”. Se on tyyliltään entistä enemmän 1960-lukua, ja hieman sekava kokonaisuus. Remu ei soita rumpuja levyllä. Mukana on useita soittajia, progemies Jim Pembroke yleisjantusena ja Pedro Hietanen koskettimissa. Tänä päivänä se on täysin kelvollisen kuuloinen, mutta yhtyeen tarinassa se menee metsään ja lujaa. Ei ole yllättävää, että Ganesia alettiin pitää vanhojen bändinä, mitä vain korosti Wigwam-hämyjen mukanaolo. Teinit kääntyivät nuorten torttupäiden, erityisesti Teddy & the Tigersien puoleen. Ganesit olivat katkeria ja teinit näyttivät keskisormea.

Jailbird (1979) on levy, jolla Ganes muuttui takaisin trio-muotoon. Lisäksi Ile Kallio oli lähtenyt ja Albert Järvinen palannut. Musiikillisesti on menty standardoituun rokkenrolliin. ”Oh Yeah” on aika hyvä rokkipala slidevongutuksineen, mutta kokonaisuus on aika turvallisen ja tasapaksunkin kuuloista. Albumi ei ollut menestys.

10/80 (1980) oli vastaus tilanteeseen, jossa piti joko laittaa pillit pussiin tai lähteä uuteen kiitoon. Bändi valmistautui huolellisesti. Omana aikanaan vastaus oli uusi nousukiito, jonka keulassa hohkasi ”Bourbon street”. Tämän päivän korvin kuunneltuna 10/80 on ryhdikäs levy, mutta se ei ole Roadrunner. Se on hyvän mielen jorausrokkia, jota kuuntelisi mieluusti livenä. Esimerkeiksi käy ”Rockin belly”, ”Red house” ja legendaarisen lissun-lässyn-luupi-luun sisältävä ”Let’s go rockin tonight”

Fortissimo (1981) oli aikalaisarvioissa pudotus edellisestä, vaikka se myi kelvollisesti. Se on melodinen, kosketinsoittimilla varustettu teos, jossa  kitaraa soittaa Janne Louhivuori. Alppu oli dokannut itsensä taas ulos kuvioista. Yksi suosikeistani on ”Oh rack”, höpsö renkutus, mutta eihän höpsöys ole Ganesin yhteydessä dismeriittiä.

Rockin’ (1982) on yksi niistä, jotka vieläkin löytyvät nauhoitettuna c-kasetilta. Silti sitä ei ole tullut kuunneltua puhki. ”Daddy’s boy” rokkaa, ”Let’s have a party” bluesrokkaa, Louhivuoren säveltämä ”Easy love” on hieno popkappale, ”Chippy cheap” rullaa mallikkaasti ja Cisse laulaa Ganesin repertuaarissa varsin kokeilevan ”Analytic mindin”. Ei lainabiisejä ja myi kultaa. No mikä sitten mättää? Ehkä se, että bändin uran tässä vaiheessa perusjutut oltiin kuultu jo niin monta kertaa. Ja ”Last night” olisi parempi ilman kiusallisen ujeltavia kosketinsoittimia.

Seven Days, Seven Nights (1983) löytyy c-kasetin toiselta puolelta. Louhivuori out ja Kallio jälleen kerran kepin varteen. Eikä taaskaan lainabiisejä. Nyt kuunneltuna huomaan pitäväni bändin popahtavista ja melodisista biiseistä, kuten ”I get up”.

Hurrygames (1984) on lähes livenä nauhoitettu jäähyväislevy, jonka kestokin on alle puoli tuntia. Sisältö on ihan kelvollista, joskin hieman levotonta Ganesia, mutta eipä siitä jaksa riehaantua. Stydin rokin tilalla on melko vetäviä popralleja, mutta ei ero esimerkiksi edeltäjään ole mitenkään radikaali. Tuote ei myynyt riittävän hyvin eikä kipinä muutenkaan riittänyt. Levy jäi bändin viimeiseksi viralliseksi studioalbumiksi.

Tavallisesti pidän yhtyeistä, jotka laulavat siansaksaa ja diibadaabaa siksi, että se kuulostaa hyvältä. Tästä olen kirjoittanut aikaisemminkin, jolloin mainitsin Pixiesin ja 50-luvun rokin esimerkkeinä. Suomalaisista Remu on paras esimerkki, joskin osa selittyy sillä, ettei kaveri ainakaan Ganesin aikoina yksinkertaisesti osannut Englantia.

Jotenkin yhtyeessä viehättää myös Remun kova ja määrätietoinen asenne – ilman sitä Ganesista ei olisi tullut yhtään mitään. Brenkun kanssa leikkivät muusikot joutuivat tekemään ratkaisunsa, jos viina alkoi haitata työntekoa – yleensä ratkaisuna olivat potkut.

Kirjan lukeminen kuuntelun ohessa herätti mielenkiinnon erityisesti Remun soolotuotantoa kohtaan, jossa on muutamia itselleni tyystin tuntemattomia levytyksiä. Niistä kirjoittaminen kuuluu kuitenkin tulevaisuuteen.

Ganesin tarina on mainio ikkuna suomalaiseen, erityisesti 1970-luvun populaarimusiikkikulttuuriin. Yhtyeen musiikki saa aina hyvälle tuulelle tai ainakin ajatus yhtyeen musiikista, mutta valitettavasti sitä ei jaksa kuunnella kovin usein – vaikka sitä kovasti arvostankin.

Klassisen kokoonpanon basisti Cisse Häkkinen kuoli vuoden 1990 lopussa. Kitaristi Albert Järvinen lähti seuraavana vuonna, vain kolme kuukautta myöhemmin. Rumpali Remu täytti tänä vuonna 65-vuotta.

Uskonto brittimediassa (hävytöntä mainostamista)

Euroopan uskontotieteen järjestön konferenssissa Liverpoolissa odotti yllätys. Leedsin vuosina tehdyn työn keskeisin julkaisu, Media Portrayals of Religion and the Secular Sacred (Ashgate 2013), oli tullut ulos painokoneista.

Teos on kolmen henkilön – Kim Knott, Elizabeth Poole ja minä – kirjoittama kirja, ei toimitettu teos eikä artikkelikokoelma. Se käsittelee ensisijaisesti brittimedian uskontokirjoittelua, mutta tarjoaa teoreettisesti ja menetelmällisesti ajateltavaa myös brittiyhteiskunnan ulkopuolelle. Mikä parasta, se on saatavana pehmeäkantisena inhimilliseen hintaan.

Kun saavuin Livepooliin, aloin selata konferenssikansion sisältöä. Sieltä löytyi paperi, jossa kerrottiin kustantajien kirjajulkistamistilaisuudesta. Listalle oli nostettu muutama kirja, ja mukana oli myös meidän teoksemme. Siinä vaiheessa ihmettelin, miksi minä en ole kuullut tästä tilaisuudesta mitään. Kirjan ei pitänyt olla saatavilla ennen lokakuuta.

Jo konferenssin ensimmäisenä iltana oli pieni mainospala – paneelikeskustelu, jossa Kim Knott alusti projektimme löydöksistä. Lisäksi Linda Woodhead hahmotteli, miten uskonnollisuus on muuttunut brittiläisessä yhteiskunnassa ja Guardianin Andrew Brown puhui median toimintatavoista uskontouutisoinnin yhteydessä. Paneelin aikana huomasin, että puhujien edessä olevalla pöydällä on kirjoittamamme teos. Siinä vaiheessa en ollut varma, oliko se kustantajan varhaisprintti, jollaisia joskus näkee tapahtumissa.

Seuraavana päivänä oli kustantajien tilaisuus, jossa tarjottiin viiniä ja kerrottiin lyhyesti uutuuskirjoista. Itse menin mukaan lähinnä juodakseni lasillisen, mutta jouduin pyynnöstä puhumaan myös meidän kirjasta ilman mitään ennakkovaroitusta.

Konferenssissa myös oma alustukseni käsitteli kirjaa. Olin ajatellut pitäväni pienen mainospuheen, jossa kerron tulevasta julkaisusta, mutta kun kirja oli jo saatavilla, piti lähinnä summata teoksen sisältö ja keskeiset löydökset. Tuntui jokseenkin hölmöltä puhua erikseen kirjasta, kun se oli jo ollut esillä niin monessa yhteydessä konferenssin aikana.

Kustantajan mukaan kirjan on myynyt hyvin heti alkuvaiheessa. Ainakin se avautuu useaan suuntaan, joten vaikka uskonnon mediapotretit eivät olisi ensisijainen kiinnostuksen kohde, kirjaa ravistamalla saattaa löytyä jotain relevanttia omalle tutkimukselle.

Aina kohtelias Jolyon Mitchell totesi, että hänen mielestään kirjan suurin ongelma on se, ettei se ilmestynyt hänen toimittamassaan sarjassa. Se oli kauniisti sanottu, mutta kuitenkin seuraava vaihe on kuunnella palautetta.

Uskon olevani varsin tietoinen tutkimuksen vahvuuksista ja puutteista, sekä siitä, mitä teoksessa ei ole, joten kritiikkiä on myös luvassa. Kolmen kirjoittajan yhteistyö vaatii aina kompromisseja, joskin toiminta oli erittäin sujuvaa kaikissa eri vaiheissa. Itse olisin halunnut kirjaan nykyistä enemmän teoreettista keskustelua, mutta kustantajalla oli toiveita kirjan pituudesta.

Ehkä olennaisinta ja kaikkein kiinnostavinta on kuitenkin seurata tulevien vuosien aikana, mitä ihmiset saavat kirjasta omiin tutkimuksiinsa.

Studioalbumit osa 22: Eagles

Jos minulta kysytään, mitä tulee mieleen yhtyeestä Eagles, vastauksena on kolme asiaa. Ensimmäisenä tulee mieleen ”Hotel California”, joka on perinteisesti edustanut minulle taantumusta, vähän samaan tapaan kuin Lynyrd Skynyrdin ”Sweet home Alabama”. Toisena tulee mieleen Eläkeläisten versio ”Hotelli helpotus”, joka on aina naurattanut. Kolmantena tulee mieleen Mojo Nixonin kappale ”Don Henley must die”. Eaglesin rumpalista kertovan kappaleen soolon alussa tulee pätkä ”Hotel Californiaa”, johon Mojo toteaa: ”Quit playin’ that crap, you’re out of the band.”

Kun kuitenkin on päästy tilanteeseen, jossa levyhyllystä löytyy pari albumia Genesistä, niin eikö samoilla höyryillä kuuntele läpi Eaglesin tuotannon? Piti tosin tarkistaa, ettei se ole kovin laaja. Ei ollut. Vain seitsemän albumia.

Sen verran tilannetta helpotti, että kuulin Don Henleyn nousseen joskus lavalle laulamaan taustoja, kun Mojo Nixon soitti yllä mainitun kappaleen. Silloin ajattelin, ettei Henley – tai metonyymisesti ajateltuna Eagles – voi olla läpeensä paha.

Eagles (1972) on laiskanletkeää kantrirokkia, mikä on omassa arvoasteikossani neutraali kuvaus. Levy ei kuitenkaan sytytä eikä vakuuta täydellisesti. Se on hieman liian tasapaksua valtavirtaa. Makuarvostelmani on kuitenkin karkeassa kontrastissa sekä ostavan yleisön että kriitikoiden kanssa. Albumi oli ilmestyessään kaupallinen menestys. 30 vuotta myöhemmin musiikkilehti Rolling Stone mahdutti teoksen 500 parhaimman albumin joukkoon, sijalle 374. No, avausraita ”Take it easy” on aika hyvä, jos kruisailee autolla autiomaassa tai katsoo aiheesta elokuvaa. Samoin loppupuolen ”Earlybird” ja ”Tryin’” ovat kelvollisia levyn rokkaavassa laidassa, ainakin erottautuessaan muusta massasta.

Desperado (1973) julkaistiin ilmeisesti uudelleen vähän aikaa sitten tai ainakin Uncut teki pitkän jutun albumista. En lukenut juttua, mutta arvelin, että ehkä teos pitäisi kuunnella. Tässä sitä ollaan. Levy on oikein toimiva sekoitus kantria ja Amerikan rokkia. Siinä ei ole varsinaisesti mitään vikaa, mutta siitä kuitenkin puuttuu vaarallisuus ja myös ääretön kauneus, ellei sellaiseksi hetkeksi lasketa avausraita ”Doolin-Daltonia”. Myös ”Tequila sunrise” on aivan mainio. Kuriositeettina mainittakoon, että Desperado on ainoa Eaglesin albumi, jossa bändin jäsenet ovat kansikuvassa. Näyttävät lainsuojattomilta, levyn teemaa myötäillen.

On the Border (1974) on kaikkitietävän Wikipedian mukaan albumi, jolla Eagles siirtyi kantrista kohti hard rockia. Ehkä kuuntelen eri teosta, mutta kyllä tämä on minun korviini kantria, maustettuna hyppysellisellä bluegrassia. Nimikkobiisissä on tosin selviä hard rock -vaikutteita. Edeltäjäänsä verrattuna laatu on huonompaa ja yleisilme tylsempi. Albumilla on ”James Dean”, josta Virve Rosti teki suomenkielisen version, ”On the border” ja Tom Waitsin ”Ol’ 55”, mutta nekään eivät pelasta johtopäätökseltä: heikompi kuin yhtyeen edeltävät levyt.

One of These Nights (1975) kuuluu levyihin, joista on vaikea kirjoittaa mitään kiinnostavaa. Se on taitavan turvallista, riskejä kaihtavaa Amerikan kantrirokkia, joka ei suututa ketään, mutta saattaa kyllä tylsistyttää. Sellaisia monet menestyslevyt ovat. Tällaisena se on kuitenkin erittäin kelvollista kuunneltavaa.

Hotel California (1976) alkaa samannimisellä megahitillä. Kuten ingressistä jo kävi ilmi, en pahemmin perusta kappaleesta, tai oikeastaan siitä, mitä se mielikuvissani edustaa, vaikka ymmärrän täysin, miksi se vetoaa miljooniin kuulijoihin. Koko albumi oli suurmenestys, mutta yhtye on entistäkin tylsempi, mikäli mahdollista. Kantrirokista on otettu askeleita valtavirran popin suuntaan. Tätä kuunnellessa varhainen Eagles alkaa tuntua alakulttuurin kingiltä.

The Long Run (1979) pelotti jo ennen kuuntelua. Mietin, millaisen pöhötyksen yhtye on saanut edeltäjän jälkeen, ja vastaus on tässä: soul-pöhön. Yhtye soi edelleen aika kauniisti, ja b-puolella on yhtyeelle ennenkuulumatonta monipuolisuutta ja kokeilua eri genreillä, mutta biisimateriaali ei varsinaisesti koskettele korkeimpia kieliä sydämessä eikä muuallakaan. Kriitikot suhtautuivat penseästi, mutta kansa ymmärsi vaihtaa työtunteinaan ansaitun leivän Eaglesin sirkushuviin.

Long Road Out of Eden (2007) on 28 vuotta edeltäjänsä jälkeen julkaistu tupla, ja olosuhteet huomioon ottaen teos kuulostaa yllättävän raikkaalta. Se on valtavirran kantrirokkia päivän soundeilla. Se sopii ihmiselle, joka kaipaa turvallisuutta ja välttelee yllätyksiä. Tällaista Yhdysvallat tarjoaa yli kahtatoista tusinassa, mutta Eaglesin nimellä varustettuna siitä tulee uniikki teos. Tosin sen verran pitää antaa arvoa yhtyeelle, että vain harvat tekevät tätä amerikkalaiselle massalle räätälöityä musiikkia yhtä huolellisesti.

Aloittaessani urakan oletin, että minusta tulee kaikkien vuosien jälkeen Eaglesin korkealle arvostava ihmishenkilö, jos ei nyt fani kuitenkaan. Toisin kävi. Yhtyeellä on eittämättä hyviä hetkiä ja ylipäätään myönteinen vire ennen vuotta 1976. Jos suuntaan kauppaan, niin haen Desperadon, mutta toistaiseksi muut jäävät hyllyyn, ellei ihan yhdellä kolikolla pääse kauppoja hieromaan.

Pitäisi varmaan katsoa Ylen kanavilta kaksiosainen dokumentti Eaglesista, jos se muuttaisi suhtautumistani ja pakottaisi kuuntelemaan uudelleen.

Rokkifestivaaleilla Saksassa

Vaikka olin ensimmäisen kerran rockfestivaaleilla 26 vuotta sitten, osallistuin festivaaleille Saksassa vasta tänä vuonna. Aikaisemmin olen käynyt Suomen lisäksi Tanskassa, Ruotsissa ja Englannissa. Arpa osui entisen Itä-Saksan suurimpaan festivaaliin, joka kantaa nimeä Highfield. Se järjestetään Leipzigin lähistöllä.

Ensiksi esiintyjät. Yhden päivän aikana tuli nähtyä nippu esiintyjiä, jotka vaihtelivat festareiden kahden suuren lavan välillä. Keskeisimmät olivat Gaslight Anthem, The Lumineers ja Tocotronic. Gaslightin näin Leedsissä neljä vuotta sitten teltassa, mutta nyt heillä oli suurin lava ja yli tunti soittoaikaa. Keikka oli rutiinimainen mutta tasokas. Loppuun säästetyt Too much blood, Great expectations, ´59 sound ja American slang toimivat hienosti, mutta katsoin koko keikan tyytyväisenä alun auringonlaskusta lopun keinovaloihin.

The Lumineers meni osin päällekkäin Gaslightin kanssa, mutta ehdin katsoa alkupuoliskon. Levyllä hieman varman päälle pelaava amerikkalaista folkkia soittava yhtye oli keikalla erittäin myönteinen yllätys. Heti toisena he soittivat pois hittibiisinsä, useissa televisiosarjoissa soineen ”Ho heyn” ja sen jälkeen osa bändistä – sekä laulaja-kitaristi että hanuristi – meni eri puolille yleisöä soittamaan loppujen jäädessä lavalle. Olisin voinut katsoa pidempäänkin yhtyettä, jolla on viihdyttävä, harkittu ja harjoiteltu show.

Saksan indielegenda Tocotronic soitti pienessä tihkusateessa, mikä latisti tunnelmaa. Silti yhtyeen näkeminen oli ilon aihe. Se on vanhalla maineellaan ratsastava mutta edelleen relevantti 90-luvun kitaraindien osaaja, joskin biisimateriaali ei ollut koko keikan ajan täydellistä. Yksi vertailukohta on Bob Hund, joka on mielestäni Tocotronicia parempi, niin biisimateriaaliltaan kuin esiintyjänä.

Näin toki muitakin. Frank Turnerin peruutuksen paikkasi Thees Uhlmann. Vaikka Turner ei olekaan suurin suosikkini, tilanne oli hieman sama kuin Kolmas Nainen paikkaamassa Neil Youngia. Saksalainen Irie Révoltés lauloi pääosin ranskaksi. Musiikillisesti se oli eklektistä – punkkia, skata, dancehallia ja hiphoppia. Paikoin se oli jopa laadukasta. Ohjelmassa oli myös pari yhdentekevää, kuin myös saksalainen Madsen, jonka kammottavat koverpotpurrit saivat minut ihmettelemään innostuneen yleisön mieltymyksiä.

Illan päätteeksi Left Boy – 24-vuotias itävaltalainen räppäri – järjesti hyvät säksätysbailut, mutta en voinut vastustaa kiusausta nähdä Die Ärzte, suosittu saksalainen ”punk”legenda. ”Tohtorit” ottivat yhteislaulantaa rakastavan massiivisen yleisönsä haltuun suvereenisti, mutta täytyy sanoa, ettei bändi soittanut yhtään erityisen hyvää biisiä. Aloin todella ihmetellä, miksi bändi on niin suosittu Saksassa. Ehkä kansalaiset tykkäävät typerästä duurivoittoisesta yhteislaulannasta, jossa ei ole yhtään kaunista tai edes tarttuvaa melodiaa. Toisinaan heillä on kuulemma hyviä tekstejä ja sanaleikkejä, mutta sillä tuskin selitetään yhtyeen yhä jatkuvaa suosiota. Die Ärzten keikalla tunsin itseni etnografiksi oudon heimon parissa.

Toiseksi festivaaliympäristö. Jos Provinssirock ja Ruisrock ovat luonnonkauniilla alueella, samaa ei voi sanoa suuresta osasta maailman festareita. Highfield kuuluu siihen joukkoon, jossa itse festivaalialue on pelkkä pelto, mutta jonka ympärillä on jylhän näköistä metsää ja järvi (kuvassa alue lähes tyhjänä). Maisemat näki matkalla alueelle, mutta itse alueelle ei ollut muuta nähtävää kuin artistit. Omituinen informaatio oli alueen sijainti hieman yli 10 kilometrin päässä Leipzigista – suora bussimatka sinne kesti 40 minuuttia ja matkalla näkyi kyltti, jossa luki ”Leipzig 21”. 

Kolmanneksi järjestelyt. Kesti pitkään ennen kuin verkkosivulla kerrottiin, miten paikan päälle pääsee lähimmästä kaupungista. Tämä on tavallaan ymmärrettävää: tapahtuma on suunnattu niille, jotka tulevat autolla ja telttailevat koko viikonlopun. Leipzigin keskustasta kuitenkin meni bussikuljetus alueelle. Henkilöautopainotteisuutta kuvaa, että busseja meni 45 minuutin välein yksi kerrallaan.

Käsittämätön ratkaisu oli se, että ensimmäinen bussi lähti vartin yli kaksi, kun ensimmäinen bändi aloitti soittonsa jo tasalta. Festivaalin verkkosivuilla mainostettiin, että päiväkohtainen bussilippu maksaa 3 euroa, mutta käytännössä he myivät vain yhdensuuntaisia lippuja kahden euron hintaan. Kun tästä tuli vain yksi euro lisäkustannusta, ei voi valittaa suureen ääneen, mutta se oli kauneusvirhe. Samoin se gorilla, joka kysyttäessä, miksei päiväkohtaisia menopaluu-lippuja ole myynnissä, vastasi kohteliaan saksalaiseen tyyliin: ”Siksi.”

Rannekkeen vaihtoon saapuessa luovuin stereotyyppisestä käsityksestä saksalaisesta tehokkuudesta. Yksi henkilö jakoi orjapiiskurin tavoin ihmisiä jonoihin, mutta ongelmana oli se jono, johon minut sijoitettiin: yksi pappa vaihtoi päivärannekkeita, eikä hänellä tuntunut olevan kiire minnekään. Mies rupatteli pitkään ihmisten kanssa välittämättä pätkääkään kasvavasta jonosta.

Tuhansien ihmisten festivaaleilla toivoisi olevan paljon vessoja. Heti alueelle päästyäni totesin, ettei näin ole. Mietin, että voisin vaikkapa kebapin hinnalla konsultoida järjestäjiä siitä, miten paljon vessajärjestelyä jouhevoittaa, mikäli miehille on pisuaareja – kuten kaikilla suurilla suomalaisilla festareilla. Täytyy vielä odottaa kehityksen saapumista Saksaan. Ei ollut vaikeasti ennustettavissa, että pimeän tullen miehet seisoivat aluetta reunustavien aitojen vieressä toimittamassa tyhjennysharjoituksiaan.

Alueelta poistuminen kohti bussia tapahtui melko pimeässä ilman minkäänlaisia opaskylttejä. Kävely leirintäalueen läpi oli itsessään pieni saavutus pimeällä, mutta vauhtia antoi kaikkien aitojen vieressä leijuva tymäkkä urean tuoksu. Toivotin mielessäni kaikille mukavaa telttailua kusen keskellä.

Neljänneksi hinnasto ja tarjonta. Saksa on tunnetusti oluen ystävän maa. Siksi ei ollut yllättävää, että alueelta sai Becksin lisäksi Franziskanerin vehnäolutta hanasta. Hinnasto oli kuitenkin saksalaisittain korkea, euron per desi: neljä desiä Becksiä oli 4 euroa, puoli litraa vehnäistä viisi. Toisin kuin Suomessa, tällä festivaalilla ei ollut onneksi yhtään olutkarsinaa: oluen sai viedä minne halusi ja olo oli kuin Ilosaarirokissa vuonna 1994. Suomessa ollaan menty vain kontrolloidumpaan suuntaan.

Ruokatarjonta oli kelvollinen ja laajahko. Tavanomaisten burgereiden ja pitsojen lisäksi tarjolla oli maukasta vegaaniruokaa. Tarjolla oli tietenkin myös bratwurstia ja bretzeleitä (suomeksi viipurinrinkeli). Pisin jono oli perinteistä saksalaista handbrotia (”käsileipää”) tarjoilevaan kioskiin. Vaalean leivän sisään on laitettu juustoa ja salamia tai herkkusieniä ja päälle vähän majoneesia. Neljän euron hinta oli järkevyyden rajoilla, mutta jos vertaa suomalaisiin festareihin, niissä saa alle kahdeksalla eurolla vain kevätrullan.

Yhden päivän ohjelmisto ei ehkä ollut aivan 59 euron arvoinen, vaikka muutamasta mainiosta keikasta pääsikin nauttimaan. Oli kuitenkin varsin kiinnostavaa tutustua siihen, miltä festivaalit näyttävät Suomen ulkopuolella.

Syntipukki ja mimeettinen halu

Kesällä moni lueskelee aikakauslehden novellia jäätelömyyjän jännittävästä kesäromanssista. Tämän kirjoituksen ainoa kiinnekohta siihen on kesälukeminen. Otin nimittäin hyllystä siellä kauan odottaneen kirjan Evolution and Conversion, jossa Pierpaolo Antonello ja Joao Cezar de Castro Rocha haastattelevat ranskalaista, Yhdysvalloissa uransa luonutta kulttuuriteoreetikko René Girardia.

Girard syntyi vuonna 1923. Hän julkaisi ensimmäisen kirjansa vuonna 1961, 38-vuotiaana. Siinä kehiteltiin kirjallisuusanalyysin avulla teoriaa mimeettisestä halusta. Hänen tunnetuin teoksensa, Väkivalta ja pyhä, julkaistiin vuosina 1962–3, jolloin Girard läheni viittäkymppiä. Siinä mimeettisen halun teoriaan lisättiin antropologisessa analyysissa teoria syntipukista. Näistä kahdesta ajatuksesta Girard tunnetaan, jos tunnetaan.

Isaiah Berlin aloittaa Tolstoin historianfilosofiaa käsittelevän teoksen Siili ja kettu viittaamalla kreikkalaisen runoilija Arkhilokhoksen sanontaan: Kettu tietää monta asiaa, mutta siili tietää yhden suuren asian.

Ketulla ja siilillä on kuvattu tutkijoita. Girard on tyypillinen siili. Itseäni pidän huomattavasti enemmän kettuna, ja mainitsin tämän myös lektiossani seitsemän vuotta sitten. Ehkä siksi olen pitänyt pientä etäisyyttä Girardiin, ja lähestynyt häntä erityisellä varovaisuudella. Hänen tieteellinen uransa on ollut ”yksi pitkä argumentti”, jonka on tarkoitus tarjota samanlaisena kaikkialle sopiva universaali teoria kulttuurista.

Karkeasti yksinkertaistettuna Girardin ajatus mimeettisestä halusta tarkoittaa, että haluamme sitä, mitä toiset haluavat. Edelleen karkeasti yksinkertaistettuna teoria syntipukista tarkoittaa, että viaton uhri tapetaan yhteisön tasapainottamiseksi, jotta yhteisö voisi elää sovussa.

Mimeettisen halun ja syntipukin suhde on jälleen karkeasti yksinkertaistettuna seuraava: sen haluaminen, mitä toiset haluavat, aiheuttaa kilpailua. Kilpailu johtaa konfliktiin, jossa lopulta unohdetaan itse halun kohteena oleva objekti ja käännytään toisia vastaan. Tilanne kuitenkin ratkaistaan valikoimalla viaton uhri, syntipukki, jonka uhraaminen vakuuttaa kilpailevat osapuolet, että syyllinen on poissa pelistä, ja yhteiselämä voi jatkua. Tämä on kulttuurisen järjestyksen perusta.

Haastatteluteoksessa Girard osoittaa tuntevansa useita teorioita ja hän muodostaa käsityksensä niistä vaivattoman tuntuisesti. Häntä voidaan kyllä pitää suurena ajattelijana, mutta jo pinnallinen tutustuminen nostaa esiin kolme massiivista ongelmaa.

Ensinnäkin, lukijasta alkaa helposti tuntua, ettei Girard näekään mitään muuta kuin syntipukkeja ja mimeettistä halua. Girard on mies, joka rakentaa teoriansa romaanien, myyttien ja rituaalien perusteella. Mutta kysymys kuuluukin, miten niistä päästään väitteisiin yhteiskunnan ja kulttuurin syntyyn. Kulttuurin perusta näyttää siltä, miltä aineisto näyttää.

Toiseksi, suhtaudun erittäin suurella varauksella teorioihin, jotka ”osoittavat”, että kristinusko on jotenkin perustavalla tavalla erilainen kuin muut uskonnot, ja lisäksi parempi. Uskontotieteen historiassa erityisesti uskontofenomenologia on esimerkki perinteestä, jossa kristinusko on järjestelmällisesti päätynyt vertailun kehittyneimmäksi kruunuksi. Jos et usko, niin suosittelen Tim Murphyn viimeiseksi jäänyttä teosta The Politics of Spirit (2010). Girardin teoria nostaa kristinuskon muita ylemmäksi, sillä se on ainoa uskonto, jossa on ymmärretty ja ylitetty syntipukki-mekanismi.

Kolmanneksi, en tiedä, miten Girardin teoria voitaisiin osoittaa vääräksi. Ilmeisesti tämä on myös hänen kannattajien jakama ymmärrys. Teoria on siksi avoimesti anti-popperilainen. Tässä vaiheessa moni kärsimätön hylkäisi Girardin irrationaalisena huijarina ja keikarina. Toisaalta jos kysytään kulttuurin alkuperää, niin sitä ei voida testata laboratoriossa, ja osoittaa vääräksi. Tällöin täytyy valita, onko vääräksi osoittamisen vaatimus liian kapea vai kysymys väärä.

Itse ajattelen myös niin, että jos teoriaa ei voida osoittaa vääräksi, se voi olla kuitenkin käyttökelpoinen. Käyttökelpoisuus on kuitenkin tarkoin kohdennettua. Sitä voidaan käyttää työkaluna, jonka avulla opitaan ymmärtämään jotain konkreettista tilannetta tai jotain piirrettä. Esimerkiksi ajatus syntipukista sopii luontevasti joidenkin rituaalien, myyttien ja romaanien analyysiin, kenties joidenkin kulttuurien analyysiin, mutta lähtökohtaisesti tavoitteenani olisi kontekstualisoida se johonkin pikemminkin kuin olettaa sen sopivan kaikkialle. Samalla tavalla lähestyn vaikkapa Freudia. Ehkä ainoastaan Girard ja hänen uskollisimmat kannattajansa näkevät syntipukkimekanismia kaikkialle, minne vain katsovat.

Itse lienen sen verran kontekstualisti, mitä sosiokulttuuristen kysymysten teoretisointiin tulee, etten osaa pitää Girardin teoriaa uskottavana. Silti ainakin Girardin haastattelujen lukeminen oli kokemus, jota voi suositella muillekin kulttuuriteorian harrastajille.

Studioalbumit osa 21: Camel

Minun maailmassani Camel oli vuosikausia pelkkä röökimerkki. Sitten hahmotin, että nimi viittaa myös englantilaiseen yhtyeeseen. Uteliaisuus ei kuitenkaan herännyt, varsinkin kun levyt oli lokeroitu sellaiseen genreen, johon en koskenut tikullakaan. Paljon myöhemmin tapahtui jotain, joka muutti suhtautumistani – ainakin hieman.

Pari vuotta sitten luin kirjan, jossa esiteltiin lyhyesti keskeisimmät progebändit. Useimmista tiesin nimen, mutta vain harvoista sen enempää. Päätin tutustua muutamiin. Lainasin kirjastosta pari Camelin levyä ja suureksi yllätyksekseni siirryin saman tien ostoksiin: Moonmadness ja Mirage olivat selvästi yhtyeen klassikkoja, jotka kutkuttivat riittävästi uuteen musiikkiin tutustumiseen liittyvää shoppailuintoa.

Vähän myöhemmin saksalaisesta levykaupasta löytyi niiden välissä ilmestynyt Snow Goose edulliseen hintaan. Myyjä innostui soittamaan ilmahuilua ja toimittamaan, miten hieno bändi Camel on, varsinkin jos haluaa joskus kuunnella rauhallista ja rauhoittavaa musiikkia. Yhtyeeseen liitetty progeleima ei siis tarkoita poukkoilevaa soittotaidon esittelyä.

Kun musavisassa Camelia on tullut parikin kertaa niin, etten ole tunnistanut näytettä lainkaan, heräsi epäilys yhtyeen linjasta. Olenko ostoksissani keskittynyt johonkin tietyn ajan tyyliin ja ovatko muut albumit erilaisia? Siitä piti ottaa selvää.

Camel (1973) on ensialbumi, jota on helpointa kuunnella sitä seuranneiden levyjen valossa. Tässä nimittäin on kaikki keskeiset elementit melko perinteisessä instrumentaalijamittelun muodossa, joskin laulua on mukana siellä täällä (esim. ”Separation”, ”Never let go”). Seuraaville albumeille musiikista riisuttiin kaikki poukkoilu, mikä teki niistä omaperäisiä, yhdenmukaisia ja olennaisen kirkastavia kokonaisuuksia. Ensimmäinen levy ei ole todellakaan huono, varsinkaan läpeensä, mutta siinä oma tyyli on vielä haussa, hiomattomana timanttina, jos Camelin tyylin kiteytynyttä versiota haluaisi timanttiin jostain syystä verrata.

Mirage (1974) on albumi, jolla yhtye on löytänyt oman tyylinsä pelkistämällä ja suoraviivaistamalla. Se on hieno levy rauhallista, joskaan ei pelkästään hidastempoista musiikkia kauniine huilumelodioineen, vaikka albumin avausraidan perusteella sitä ei voikaan päätellä. Suosittelen.

Snow Goose (1975) sisältää lyhyitä, enimmäkseen rauhallisia kappaleita. Se ei nouse edeltäjän tasolle, mutta kuuluu diggailemieni levyjen listalle. ”Rhayader” on yksi suosikeista.

Moonmadness (1976) oli ensimmäinen Camel-ostos, ja se on tuntunut koko ajan toimivalta kokonaisuudelta. Pääosin instrumentaaleista ja erimittaisista kappaleista koostuvan teoksen yksi kohokohdista on seitsenminuuttinen ”Another night”, joka kevyesti uudelleen sovitettuna sopisi mille tahansa metallibändille. Toinen kohokohta on yli seitsenminuuttinen ”Song within a song”. Albumin päättää yhdeksänminuuttinen ”Lunar sea”, jossa kiteytyy yhtyeen pitkien biisien tyypillinen piirre: jotkut osat toimivat hyvin, mutta mukana on myös tarpeettoman ja jopa kiusallisen kuuloisia osia.

Raindances (1977) on vedenjakaja ainakin yhdessä mielessä: miehistönvaihdoksissa sisään tuli Caravanissa ja King Crimsonissa soittaneita yhteensä kaksi kappaletta. Toisessakin mielessä: Wikipedia listaa progen lisäksi albumin tyyliksi fuusiojatsin. Levy onkin etäämpänä siitä, mitä olin tottunut pitämään yhtyeen tyylinä. Raindances on geneerisempää, valitettavan intohimotonta progressiivista jamittelua neljän viiden minuutin erissä.

Breathless (1978) on muutamien raitojen osalta paluu muotoon. Yli seitsenminuuttiset ”Echoes” ja ”Sleeper” voisivat olla Camelin menestysalbumeilla (tai ainakin ensiksi mainittu), mutta kokonaisuus on eklektinen. Kokonaan toista maata on levyn päättäjä ”Rainbow’s end”, joka on ”Echoesin” kanssa levyn parhaimmistoa. Levy sisältää lisäksi useita popahtavia kappaleita, jotka lienevät syntyneet kaupallisista ambitioista. Yksi näistä on ”Summer lightning”, joka on iso askel diskomusiikin suuntaan. Toinen on imelä ”You make me smile”. Popyhtyeenä Camel ei oikein löydä paikkaansa, mutta silti kokonaisuus on edeltäjäänsä parempi.

I Can See Your House from Here (1979) tunnetaan ehkä parhaiten kannesta: astronautti roikkuu ristillä avaruudessa katsellen maapalloa. Musiikillisesti se on yhdistelmä yhtyeen omintakeisia elementtejä ja popvaikutteita, mutta pääpaino on jälkimmäisellä. Siinä olisi voinut olla ainekset kaupalliseen ja jopa taiteelliseen läpimurtoon, mutta oikeastaan kumpikaan mahdollisuus ei toteutunut. Toisaalta, kummaltakaan kantilta teos ei ole katastrofi: kohtuullinen kaupallinen menestys yhdistyy (kenties liiankin) tasapainoiseen musiikilliseen elämykseen. Oma suosikkini on ”Hymn to her”, joka on tietenkin lähimpänä vuosien 1974–1976 Camelia.

Nude (1981) jatkaa tasaisen varmaan tahtiin. Siinä ei kokeilla eri genreillä, vaan hiihdetään tutuilla laduilla. Kokonaisuus ei haise eikä maistu. Se on helppoa kuunneltavaa. Tosin on vaikea sanoa, kuinka usein tällaisen laittaa soittimeen, jos vaihtoehtona on varhaisemmat albumit. Tasalaatuisen sisällön kannalta on erikoista, että kyse on kuitenkin konseptialbumista. Se kertoo tositarinaan perustuen japanilaisesta sotilaasta, joka ei tiennyt sodan päättyneen.

Single Factor (1982) lähtee liikkeelle hyvin popahtavasti, mutta kolmas raita ”Heroes” tuo pienen kuvittelun jälkeen mieleen Mewin. En ole ihan varma miksi. Loppulevy soi taustamusiikkina ja alan tuntea kisaväsymystä. Sanotaan silti, että albumilla ei ole pitkiä kappaleita, vaikka niihin Camelin taipaleella on totuttu.

Stationary Traveller (1984) on taas konseptialbumi. Tällä kerralla kyse on Itä-Berliinistä ja sen asukkaista, jotka tahtovat länteen. Musiikki on valovuoden päässä varhaisesta Camelista, mutta ei se mitään: tämä on hieno, kevytsynkkä kasarialbumi, joka tosin yhdistelee eklektisesti 80-luvun erilaisia virtauksia. Toimivimmista raidoista ”Refugee” on mainiota valtavirtaa ja erinomainen ”Vopo’s” kuulostaa enemmän kuin etäisesti Depeche Modelta. Myös ”West Berlin” on yksi suosikeistani.

Myöhemmin yhtye on julkaissut neljä albumia: Dust and Dreams (1991), Harbour of Tears (1996), Rajaz (1999) ja A Nod and a Wink (2002). Niitä ei ole Spotifyssa enkä ole kuullut niitä kokonaan muistakaan lähteistä. Parin biisin perusteella Dust… ja Harbour… muistuttavat välillä Dire Straitsia, mikä ei ole vain moite. Yhtyeen keulahahmo Andrew Latimerin kitara hallitsee hidastempoisia albumeita. Laulua on paljon enemmän kuin varhaisilla levyillä, huilua vähemmän.

Rajaz vaikuttaa levyltä, jota haluaisin kuunnella enemmän ja paradoksaalisesti ehkä juuri silloin kun en halua keskittyä itse musiikin kuunteluun. Se siis toimii samalla tavalla kuin varhainen Camel. A Nod… kuulostaa kuin yhtye olisi tehnyt monien muiden pitkän linjan bändien tavoin täyden ympyrän. Soundillisista kokeiluista siirrytään vähitellen tilanteeseen, jossa jäljellä on kirkastettu ydin: imitoidaan kulta-aikaa sopivasti päivittäen. Mukana on myös Latimerin huilu.

On myönnettävä, että Camelin kuuntelu on näin suurissa erissä puuduttavaa. Silloin tällöin, sopivasti annosteltuna se on kuitenkin aktiivinen osa kotitalouteni musiikillista valikoimaa. Sen hengenheimolaisia on Pink Floyd ja Caravan, mutta oikeastaan niillä kaikilla on omintakeinen tyyli. Yhtyeen tuotannosta tunnen parhaiten varhaiset levyt, ja tämän rupeaman perusteella pitäydyn pääasiallisesti niissä myös tulevaisuudessa. Toki myöhemmästä tuotannosta saisi räätälöityä laadukkaan kokoelmalevyn.

Starbucks – kahviloiden Walmart?

Starbucks on maailman suurin kahvilaketju. Se on kuin Walmart ja sitä tulee vastustaa, jos on hyvien puolella. Vai voiko siellä sittenkin juoda kahvia verrattain tyytyväisenä?

Starbucks perustettiin Seattlessa vuonna 1971. Koska yhtiö on yhtäältä onnistunut laajenemaan markkinajohtajaksi ja toisaalta herättänyt paljon vastustusta, päätin lukea kirjan. Ostin Taylor Clarkin teoksen Starbucked (2007) finanssikriisin aikaan yhdellä punnalla, mutta en löytänyt aikaisemmin tarpeeksi aikaa tai kiinnostusta tutustua siihen. Nyt tartuin siihen kesälukemistona.

Yhtiötä on kritisoitu esimerkiksi tuottajahintojen polkemisesta, työntekijöiden oikeuksien rajoittamisesta ja ylipäätään maailman yhdenmukaistamisesta. Näistä työntekijöiden kohtelu on selvimmin ongelmallinen, jos asiaa arvioidaan Clarkin teoksen perusteella. Yksi itseäni kiinnostavista aspekteista on Starbucksin vaikutus paikallisympäristöihin. Naomi Klein käsittelee asiaa No Logossa kritisoiden Starbucksin laajentumisstrategiaa siitä, että yhtiö on tarkoituksellisesti avannut toimipisteensä suosittujen yksityisten omistajien kahviloiden läheisyyteen. Yhtiö on myös savustanut kahviloita pois tarjoamalla vuokranantajalle jopa kolminkertaista vuokraa tilasta, jossa yksityinen kahvila on toiminut.

Taylor Clark tuo esiin nämä samat seikat. Ne ovat kelvollisia syitä juoda kahvi muualla kuin Starbucksissa. Toisaalta menettelytapaa voidaan pitää osana kapitalistista kilpailua, vaikka se koettelee hyvien tapojen rajoja.

Clark kuitenkin päättelee, että usein pienet kahvilat hyötyvät Starbucksin läheisyydestä. Hän ei osoita tätä täysin vakuuttavasti. Clark kertoo ylimalkaisia anekdootteja, joissa paikallinen yritys menestyy paremmin Starbucksin tultua lähistölle.

Kun syksyllä 2012 kävi ilmi, että Starbucks harjoitti veronkiertoa Britanniassa (jälleen yksi syy vastustaa sitä, mutta samoin perustein pitäisi boikotoida Amazonia), kahvilan läheisyydessä olevan kuppila mainosti oven pielessä ”Tule kahville: me maksamme verot.” Vaikuttiko se lopulta, sitä en tiedä. Kuitenkin Clarkin väitteessä on jotain perää.

Jos verrataan esimerkiksi Walmartiin, Starbucksin läsnäolo on hyvin toisenlaista: Walmart kykenee kokonsa vuoksi myymään tuotteita huomattavasti kilpailijoitaan alempaan hintaan. Lisäksi Walmart on avoinna joitain kilpailijoita pidempään ja sen tuotevalikoima on laajempi.

Sen sijaan Starbucks ei ole halvempi kuin muut kahvilat. Aukioloajat eivät ole poikkeavia eikä tuotevalikoima ole merkittävästi erilainen (ellei halua kikkailla jollain erityisen monimutkaisella kahvijuomalla, jota jokin toinen kahvila ei tarjoa). Näistä syistä Starbucksia ei voi täysin onnistuneesti rinnastaa Walmartiin. Starbucksin suosio täytyy selittää toisin – tehtävä, jossa Clark ei yrityksestään huolimatta onnistu.

Vaikka Clarkin asenne Starbucksiin on verrattain varauksellinen, teos ei päädy kriittisiin arvioihin. Valitettavasti en luota kirjoittajaan, joka saa Reilun kaupan tuotemerkin näyttämään suuremmalta pahantekijältä kuin rehelliset kapitalistisen vapaakaupan jätit.

Clarkin kirjan lähtökohtana on oletus Starbucksin kaikkiallisuudesta. Sellainen löytyy jopa Guantanamo Baysta. Suomalaiselle lukijalle tämä ei ole kaikkien iskevin ratkaisu, koska yhtiö on rantautunut vain lentokentälle. Tosin keväällä 2013 tiedotettiin, että Starbucks avaa syksyllä kahvilan Akateemisen kirjakaupan tiloissa. Kuten laajentumisstrategiaan kuuluu, siinä on kilpailija yläkerrassa toimivalle Café Aallolle. Mutta kun tässä tekstissä nimetyistä yrityksistä suurimmalla osalla ei ole mitään merkittävää asemaa Suomessa, voidaan myös todeta, ettei globalisaatio ole ainakaan toistaiseksi tehnyt maailmasta täysin yhdenmukaista. Silti kulttuurisessa monimuotoisuudessa on monille (myös minulle) jotain itseisarvoista, mikä on kelvollinen syy välttää Starbucksia.

Itse en ole boikotoinut Starbucksia samalla tavalla kuin muutamia muita jättiyrityksiä. Voin juoda kahvini siellä, jos mitään houkuttelevampaa ei ole tarjolla. Sen sijaan suhteeni McDonaldsiin on selvemmin kielteinen. Tosin niissä on jokin yhdistävä tekijä: vaikka en boikotoisi McDonaldsia, en silti söisi siellä, koska tuotteet ovat kammottavia. Starbucksissa on jotain samaa: en osta muffinsseja enkä juo mielelläni tuopillista lämmitettyä ylihintaista maitoa, ja espresso on piirun verran huonompaa kuin vaikkapa Costassa, jossa käyn oikeastaan aina kun olen Briteissä. Olen suurten kahvilaketjujen asiakas siinä missä pientenkin, mutta en useinkaan Starbucksin.

Suurten kahvilaketjujen todellinen nerokkuus on siinä, että niissä voi olla rauhassa yksin ihmisten ympäröimänä tunteja. Jostain syystä pienet ja sympaattiset kahvilat eivät aina pysty tarjoamaan samaa. Toinen etu on se, että niistä tietään saavansa kelvollisen espresson verrattain nopeasti. Silti pienissä yksityisissä kahviloissa käy mielellään, jos tietää tuotteen olevan laadukas.