keskiviikko 1. lokakuuta 2014

Tutkijat ja tutkijuus julkisuudessa

Ylen verkkosivuilla tuli vastaan samana päivänä kaksi uutisjuttua, jotka molemmat kertovat jotain tutkijoista ja tutkijuudesta julkisessa keskustelussa ja mediassa.

Ensimmäinen tapaus: pääministeri Alexander Stubb kertoo jälleen kerran Nato-kannastaan jutussa, jossa hän toteaa seuraavasti: ”Itse kuuntelen huomattavasti mieluummin ulkoministeriön diplomaattia kuin jotain päivystävää dosenttia.”

”Päivystävä dosentti” on eräänlainen yleinen vitsi, mutta se kertoo myös jotain Stubbista, siitä, mitä ääniä hän arvostaa ja haluaa kuunnella. Tutkittua tietoa – ei kiitos.

Toinen tapaus: Yle Satakunnan toimittaja Päivi Meritähti tekee jutun siitä, miten kuukierto saattaa vaikuttaa viljelyyn. ”Kainalojutussa” todetaan, ettei kuun vaikutuksille ole tieteellisiä todisteita, mutta ingressissä todetaan, että ”Vanhan perinteen noudattajia löytyy useita ja he ovat löytäneet nousevan kuun vaikutukselle jopa tieteellisiä perusteluja. Niiden mukaan juuri tällä hetkellä on paras aika laittaa kasvit kasvamaan.”

Mielestäni on ihan kiinnostavaa tehdä juttuja uskomuksista, joihin jotkut kertomansa mukaan perustavat toimintansa. Tällaisen henkilön sanomisten pukeminen kvasitieteelliseen kaapuun on kuitenkin osoitus huonosta työstä. Kaikkein pahinta jutussa on, että kuun kierrosta innostunutta Anne Pöyhöstä kutsutaan ”kansanperinteen tutkijaksi”, joka kuitenkin puhuu jutussa luonnontieteen kaltaista kieltä magneettikentistä.

Ei ole ihme, jos tutkijoiden ja tutkijuuden maine kärsii, jos toimittajat käyttävät kenestä tahansa tutkijan nimikettä. Onneksi nämä tapaukset eivät ole aivan kaikkien poliitikkojen ja toimittajien käsityksiä.



Tervemenoa ”kansanperinteen tutkijan” kuusivustolle: http://www.ylakuu.com/suomi/

maanantai 22. syyskuuta 2014

Studioalbumit osa 40: Rush

Kun pienenä kuunneltiin heviä ja luettiin musiikkilehtiä, Rush tuli tutuksi nimenä. Joku c-kasetti löysi tiensä talouteen. Se kuului veljelleni ja taisi olla Power Windows (1985). Kanadalaisen yhtyeen suosio ei tuttavapiirissä huimannut.

Kului vuosia ja itseäni alkoi kiinnostaa YUP-niminen yhtye. Elettiin varmaan vuotta 1993, aikaa ennen yhtyeen siirtymistä suurelle levy-yhtiölle. Jotenkin Rush esiintyi YUP:n yhteydessä, viimeistään armeijassa, jossa kajaanilainen tupakaveri muisteli yhteisiä aikojaan YUP:n Martikaisen kanssa. Jos en väärin muista, Rush oli kertoman mukaan Martikaiselle ensin inhokkiesimerkki siitä, ettei luoteta suoran ja yksinkertaisen soiton voimaan, myöhemmin yksi vaikutin YUP:n musiikkiin.

Mikään edellä kuvatusta ei saanut syttymään Rushiin. Vasta pari vuotta sitten aloin kiinnostua hieman enemmän, mutta syytä en tiedä. Ostin Lontoosta pari levyä (2112 ja Moving Pictures) ja lainailin kirjastosta muutaman muun. Tajusin, että bändissä on jotain hienoa, mutta siitä tuskin tulisi suosikkiani. Opin tietämään, että bändillä on vannoutuneita faneja myös Suomessa. Katsoin jonkun dokkarin. Halusin kuunnella enemmän, mutta en vaivautunut. Asia unohtui vuodeksi. Sitten se palautui taas mieleen, joten ryhdyin tuumasta toimeen.

Rush (1974) on debyytti, joka ilmestyi kuusi vuotta bändin perustamisen jälkeen. Se on hyvin perinteistä ja ajalleen tyypillistä hard rockia. Soitosta ja sävellyksistä puuttuvat elementit, joista Rush tuli myöhemmin tunnetuksi. Edes molemmat puoliskot päättävissä seitsenminuuttisissa ei ole useita osia, vaan lähinnä pitkiä sooloja. Geddy Leen laulu tosin jää mieleen välittömästi. Aikalaisarviot olivat kelvollisia, mutta yhtyeen myöhempien läpimurtojen jälkeen ensilevy on jäänyt unholaan. Syystä vai ei? Syystä siksi, että se ei ole sitä, mitä ihmiset pitävät Rushina. Syyttä siksi, että se on muisto 70-luvun bluesvetoisesta hard rockista, jossa ei vielä haettu vetoapua paholaisesta eikä meikkipöydän tuotteista.

Fly by Night (1975) on toista maata. Rumpuihin tuli Neal Peart, joka osallistui biisien tekoon tekstittäjänä. Heti alkutahtien iskut ovat varoitus siitä, mitä on tulossa: mahtipontisempaa, jykevämpää ja kunnianhimoisempaa. En tiedä, olivatko ensialbumin biisit tehty jo vuosia aikaisemmin, mutta julkaisuajankohtia tarkastelemalla voi sanoa, että muutos vuodesta -74 vuoteen -75 on huikea. Debyytistä muistuttaa paitsi Leen ääni, myös molemmat puoliskot päättävien raitojen pitkä kesto (7-8 min). Muut biisit ovat sovinnaisessa mitassa, kolmesta neljään minuuttiin. Tunnetuin kappale on singlenäkin julkaistu nimikkobiisi, mutta minusta se on hieman imelä.

Caress of Steel (1975) on edeltäjäänsäkin selvempi siirtymä progressiivisen hard rockin alueelle. Albumilla on viisi raitaa, joista kolme ovat normaalimitoissa, mutta kaksi viimeistä ovat jotain muuta: kolmesta osasta koostuva tolkienistien märkä uni ”The Necromancer” kestää yli 12 minuuttia ja koko b-puolen kattava kuusiosainen ”The Fountain of Lamneth” päättyy vasta liki 20 minuutin odottelun jälkeen. Vastaanotto oli vaisumpaa kuin Fly by Nightilla. Kolme ensimmäistä raitaa ovat standardirokkia. Ensisijaisesti niistä tulee mieleen köyhän miehen Led Zeppelin. Progehirviöistä paremmin toimii suurempi monsteri.

2112 (1976) on Rushin mestariteos. Yhtyeellä oli painetta tehdä jotain muuta kuin konseptialbumeita edellisen kehnon kaupallisen menestyksen vuoksi. Mutta mitä vielä – bändi teki dystooppisen puolikonseptialbumin, jonka ensimmäinen puolisko koostuu seitsenosaisesta, yli 20 minuuttia kestävästä nimikkobiisistä. Toinen puoli pitää sisällään erillisraitoja. Musiikillisesti tämä on kiinnostavinta Rushia, mutta pieni huolenaihe on rumpali-tekstittäjä Neil Peartin syvä kiinnostus Ayn Randiin, joka toimi nimiraidan tarinan inspiraationa.

A Farewell to Kings (1977) myi hyvin, mikä ei ole yllätys bändin nosteen vuoksi. Siinä vuorottelevat normikestoiset ja pitkät raidat, suhteessa 4 ja 2. Sen erottaa edellisistä rumpali Neil Peartin lisääntyneet fillit ja syntetisaattoreiden läsnäolo. Sen tunnetuin biisi lienee ”Closer to the heart”, joka löytyi c-kasettilaatikostani teininä, joltain kokoelmalevyltä. Se on myös suora ja tiivis, radioystävällinen kipale, mutta ei kunnianhimoisinta Rushia. Muuten levy on laatua omalla sarallaan, joskin yksi täytepala, ”Madrigal”, kuuden raidan albumissa on iso prosentuaalinen osa.

Hemispheres (1978) jatkaa entistä itsevarmemmin ja puhtaammin progen suuntaan. Albumilla on vähän lyhyitä raitoja ja syntetisaattorit ovat ottaneet entistä suuremman roolin. Biiseissä on useita osia, kuten proge-estetiikkaan sopii. Heti alkuun on laitettu yli 18 minuuttia kestävä teos. Onhan tämä tavallaan aika raskasta kuunneltavaa, mutta samalla on sanottava, että kyseessä on koherentti kokonaisuus – ei välttämättä yhtyeen paras albumi, mutta tähänastisista tasapainoisin.

Permanent Waves (1980) alkaa yhdellä Rushin tunnetuimmista ja popeimmista biiseistä, ”The Spirit of the radio”. Muutenkin koko levy on siirtymä suorempaan ja irtonaisempaan otteeseen edellisen tyylipuhtaan proge-albumin jälkeen. Kaupallisesti se oli kannattava veto. Levy meni jenkkien top vitoseen. Toki teoksella on raitoja, jotka hemmottelevat pidempien ja monimutkaisempien biisien ystäviä, esimerkiksi onnistunut ”Jacob’s ladder”.

Moving Pictures (1981) on yhtä lailla tarttuvia kappaleita sisältävä levy. Sen avaa yksi tunnetuimmista, ”Tom Sawyer”, mutta myös ”Red barchetta” ja ”Limelight” kuuluvat yhtyeen melodisemman ja tarttuvan tuotannon kärkikastiin. Tosin näissäkään biiseissä ei ole unohdettu mutkikkaita bassokuvioita ja tasaiseen tahtiin toistuvia rumpufillejä, mutta myös 11 minuuttia kestävä ”The camera eye” on melodinen ja pophenkinen. Tämän sanottua on hyvä todeta, että mielestäni levyn paras biisi on sen päättävä ”Vital signs”, joka tuo mieleen post-punk-yhtyeet (esim. XTC). Konsepti oli kaupallisesti toimiva, sillä albumi menestyi listoilla vielä paremmin kuin edeltäjänsä. Jos Hemispheres oli kypsää progea, Moving Pictures on yksinkertaisesti kypsää Rushia. Tämä pätee myös levyn kansitaiteeseen ja nimileikkiin: etukannessa miehet kantavat tauluja, takakannessa on etukantta kuvannut filmiryhmä ja etukannessa on myös ihmisiä, jotka ovat liikuttuneita tauluista.

Signals (1982) on askel kohti kasarisoundeja. Syntikat ulvovat vuosikymmenelle ominaiseen tyyliin. Mutta ei hätää. Biisimateriaali on tunnistettavaa Rushia, joskin jälleen on menty askel popimpaan suuntaan. Tältä albumilta ei löydy yhtään pitkää biisiä (pisin on vähän yli kuusi minuuttia).

Grace Under Pressure (1984) ei ole suuri irtiotto edeltäjästään, mutta ainakin se on kunnianhimoisempi ja vähemmän popin kaupallisuutta kosiskeleva teos. Silti se on erittäin helposti lähestyttävä. Bändi teki oikean ratkaisun antaessaan kenkää Signalsin tuottajalle ja etsimällä uudenlaista soundia. Levyltä puuttuvat selkeät hitit tai konseptialbumien mahtipontisuus, mutta tämä on yksi tasapainoisimpia yhtyeen albumeita, joskin vähemmän tyylipuhdasta progea kuin niin ikään tasapainoiseksi tituleeraamani Hemispheres.

Power Windows (1985) saattoi hyvinkin olla ensimmäinen kuulemani Rush-albumi. Kansikin on tuttu varhaispuberteettiselta ajalta, jolloin kaikki hevilehdissä käsitellyt bändit olivat vähintään etäisesti kiinnostavia. Sisällöstä ei ollut muistikuvia. Siksi onkin järkytys, miten levyn ensitahdit kuulostavat Miami Vicen soundtrackilta. Albumin wikipediasivusto kertoo paljon, koska se luokittelee teoksen ensiksi hard rockiksi ja vasta kolmanneksi progeksi. Välissä on synthrock. Biisimateriaalissa ei ole vikaa, mutta soundeista ja tietyistä 80-luvusta muistuttavista sovituksellisista detaljeista en erityisesti pidä. 80-lukuun sopivasti Rush on Power Windowsilla kenties enemmän kuin koskaan ennen stadionluokan bändi. Yllättävää kyllä, pidän eniten aikansa valtavirran popilta kuulostavasta biisistä ”Emotion detector”.

Hold Your Fire (1987) jatkaa vuosikymmenensä tyypillisillä poppisoundeilla. Se ei tuo uutta bändin kehityskulkuun ja henkilökohtaisesti en jaksa syttyä levylle. Jos kuuntelen kasaripoppia, haen melodisia hittejä. Jos haluan kuunnella Rushia, kuuntelen muita albumeita.

Presto (1989) lähestyy 80-luvun loppua muuttamalla soundia ja vähentämällä syntetisaattoreita. Erityiskiitoksen saa basso. Mahtipontisuudesta on siirrytty piirun verran nöyrempään ilmaisuun. ”Chain lightning” lukeutuu omiin suosikkeihini, mutta kokonaisuus ei ole yhtyeen parhaimpia. Kisaväsymys iski, mutta jatketaan sinnikkäästi eteenpäin.

Roll the Bones (1991) oli menestys erityisesti Yhdysvalloissa. Eikä ihme, sisältö on keskitien rokkia, joka ei harmita ketään. Tämän kuuntelu palauttaa mieleen, miksi Pixies, Nirvana, My Bloody Valentine, Primal Scream, Mudhoney, Massive Attack, Teenage Fanclub, Dinosaur Jr., Violent Femmes, Smashing Pumpkins, Slowdive ja monet muut samana vuonna albumin julkaisseet yhtyeet olivat – ja ovat edelleen – niin paljon kiinnostavampia. Huvittava yksityiskohta on kömpelöhkö rap-osa kappaleessa ”Roll the bones”, joka siitä huolimatta kuuluu levyn parhaimmistoon.

Counterparts (1993) oli myös menestys, joka jatkoi pääosin edeltäjänsä linjoilla. Sen yleissoundi on hieman tymäkämpi. Kyse on tasavahvasta albumista, jolle ei ole eksynyt mitään kuolemattomia sävellyksiä.

Test for Echo (1996) kiinnittää ensihuomion kannellaan. Siinä on kanadalaista inuiittitaidetta, lumessa seisova kaksijalkainen kivirakennelma. Musiikillisesti ollaan geneeristä Rushia, bändin omia äärilaitoja välttäen. Soitto on virtuoosimaista ja biisit kelvollisia, mutta sohvalta teos ei saa nousemaan. Koko kuuntelurupeama alkaa muuttua kummalliseksi, kun levy toisensa perään tuntuu ihan kivalta mutta vähän tylsältä. Ei mitään suuria tunteita suuntaan tai toiseen.

Vapor Trails (2002) ilmestyi kuuden vuoden tauon jälkeen. Tässä välissä rumpali Neil Peartilla oli rankkaa. Ainoa tytär kuoli auto-onnettomuudessa ja pian perään vaimo kuoli syöpään. Rush kuitenkin jatkoi ja hylkäsi syntetisaattorit ensimmäistä kertaa sitten Caress of Steelin. Kuin alleviivatakseen tätä, albumi käynnistyy poikkeuksellisen jytäkällä biisillä ”One little victory”. Pian levyn soundit alkavat ärsyttää. Se on esimerkki siitä, miten teos miksataan kauttaaltaan kovavolyymiseksi, jolloin dynamiikka kärsii. Sellaista jaksaa kuunnella biisin verran, mutta ei juuri enempää. Tämä pilaa biisimateriaaliltaan erittäin kelvollisen levyn.

Feedback (2004) on välityö, koverlevy, jossa kohteina on brittiläisiä ja amerikkalaisia populaarimusiikin kaanoniin kuuluvia artisteja ja bändejä, mm. Buffalo Springfield, Love, Yardbirds, Who ja Eddie Cochran. Cochranin ”Summertime blues” muistuttaa enemmän Blue Cheerin versiota kuin alkuperäistä, ”Heart full of soul” jäljittelee Yardbirdsiä, ”For what it’s worth” ei tuo uutta Buffalo Sprigfieldin biisiin. En tiedä, voiko tylsempää koverlevyä tehdä. Hyvistä biiseistä mielikuvituksettomia versioita, mutta ei kai kukaan odotakaan Rushin vahvuuksien olevan tällä saralla.

Snakes & Arrows (2007) palasi ruotuun. Äänimaailma on kohdillaan ja biisimateriaali asiallista, mutta valitettavan vähän tästä innostuu. Vastaanotto vaihteli: yhdet kehuivat, toiset jäivät kylmäksi. Itse jään siihen välimaastoon, lähemmäksi kylmää laitaa. Kannessa on kuva lautapelistä Snakes and ladders, joka oli yksi albumin nimeä inspiroinut lähde. Jotenkin kuvaava on Rolling Stonen kolmen tähden arvio, joka alkoi seuraavasti: jos olet Rush-fani, lisää kaksi tähteä. Jos et ole, vähennä kaksi. Samoin osuva on Sputnikmusicin kommenti: kohtaa uusi Rush, joka on vanha Rush. Toisin sanoen yhtye palasi ruotuun heikompien vuosien jälkeen.

Clockwork Angels (2012) on toistaiseksi viimeisin Rushin studioalbumi. Se otettiin vastaan myönteisesti. Jos edellisen oletettiin saarnaavan kääntyneille, tämän ajateltiin toimivan agnostikoille uskon hyppynä kohti Rushia. Tästä on vaikea olla eri mieltä. Albumi on tasaisen vahva esitys ja yllättävän hyvä ollakseen yli 40 vuotta bändin perustamisen jälkeen tehty työ. Jo tästä saavutuksesta on nostettava hattua, mutta en silti aio kuunnella tätä kovin usein.

Kokonaisuutena Rushin studiolevyjen kuunteleminen on aika rankka tehtävä. Siellä on helmiä, joita on mukava kuunnella ja omistaa, mutta useiden levyjen kohdalla pohdin, miksi edes ryhdyin kuuntelemaan bändiä, jolla on paljon kovin keskinkertaisia levyjä. En myöskään ole koskaan kiinnostunut Rushin maailmasta, joka sopii parhaiten Tolkienin, fantasian, scifin ja kenties Potterinkin faneille. Larppaajaa minusta ei tule, joten Rush ei nouse koskaan tärkeimmäksi yhtyeeksi. Minulle riittää neljästä viiteen albumia, joilla bändi osoittaa, miksi sillä on paikka progehevin yhtenä tähtenä ”classic rockin” kaanonissa.

maanantai 1. syyskuuta 2014

Studioalbumit osa 39: The Streets

Aloitetaan oman maun kuvauksella: en ole koskaan ollut suuri 1950-luvun jälkeen tehdyn mustan musiikin fani. Todellinen innostuneisuuteni päättyy mustaan bluesiin ja rock’n’rolliin. Soul on hyvää silloin kun siinä on bluesista muistuttavaa rosoa tai loistavia melodioita, funkissa olen valikoiva, disko menee joskus huumorilla, hip hop ja rap ovat aina olleet parin artistin varassa ja sitä MTV:n r&b:ksi kutsumaa kutuhöttöä en ole ymmärtänyt koskaan.

Edellisen vuoksi onkin ihan luontevaa, että olen suhtautunut jotenkin myönteisesti The Streetsiin, valkoisen birminghamilaisen Mike Skinnerin projektiin, joka ammentaa surutta Amerikan mustasta musiikista, mutta kääntää sen niin musiikillisesti kuin lyriikoiltaan brittiyhteiskuntaan sopivaksi paketiksi. UK Garageksi sitä kutsutaan, mutta minulle se on vain yhdistelmä elektronista musiikkia ja hip hopille ominaista puhelaulua.

The Streetsin kuuntelu on ollut valikoivaa. Ostelin kolme albumia asuessani Leedsissä. Syitä oli kaksi: erittäin alhaiset hinnat ja sopeutuminen uuteen asuinmaahan. Edellinen selittää itse itsensä, mutta jälkimmäinen vaatii kommentin. Yritän usein aistia uutta ympäristöä lisäämällä siihen musiikkia, jonka ajatellaan heijastavan aikansa yhteiskuntaa. Vaikka en tuolloin tiennyt The Streetsin lyriikoista juuri mitään, olin kuullut artistia kehuttavan juuri brittiläisen ajankuvan luomisesta. Tähän päivään mennessä en tosin ole sen syvemmällä lyriikoissa enkä ole kuullut kuin ostamani kolme albumia viidestä tai kuudesta (laskutavasta riippuen).

Original Pirate Material (2002) myi hyvin, mutta kriitikot rakastivat vielä enemmän. Ilmestyessään levyssä oli jotain uutta ja yllättävää. Ehkä eniten siinä ihastuttavat tekstit, joissa ei ole pätkääkään rapakon toisen puolen räpäyttäjien uhoa ja blingiä, vaan aivan jotain muuta. Tekstit ovat pullollaan ruohoa, teetä, juopottelua, jalkapalloa ja takeawaytä, mutta koko ajan arkielämän urbaanissa brittiympäristössä. Usein toistuva sana on ”geezer”, jonka voisi suomentaa ”jantteriksi” tai ”jampaksi”. Tekstit vievät huomion biiseiltä, vaikka mukana on hienojakin esityksiä. Oma suosikkini levyltä on ehdottomasti ”Too much brandy”, mutta myös päätösraita ”Stay positive” on biisinä keskitasoa iskevämpi.

A Grand Don’t Come for Free (2004) on konseptialbumi jampasta, jonka kämpiltä on kadonnut tonni. Levyn aloitusraita on heti riemukas tarina, jossa lähdetään palauttamaan DVD:tä mutta epäonnistutaan kaikessa. Säkeistöjen välissä on toteamus ”Today I've achieved absolutely nought”. Fyrkkaa hommataan takaisin lyömällä vetoa futiksesta. Välissä hengaillaan naisen kanssa ja käytetään päihteitä. Ihmissuhde alkaa hallita koko tarinaa, ja lopussa annetaan kaksi vaihtoehtoa: onnellisessa versiossa fyrkat löytyvät kämpiltä ja toisessa päädytään kinastelemaan tv-korjaajan kanssa. Parhaiten biiseinä toimivat ne, joissa on Skinnerin loppumattoman selityksen lomassa jokin melodinen laulunpätkä. Hyvänä esimerkkinä tällaisesta on ”Blinded by the lights”, jonka levotonta baarikokemusta kuvaava teksti on erinomainen. Heikoimmin iskevät levyn keskiosan kutusoul (”Wouldn’t have it any other way”) ja lähinnä M.I.A-tyylistä muistuttava ”Get out of my house”. Yksi parhaista on listaykkösenäkin käynyt ”Dry your eyes”, jossa toivutaan erosta. Ostava yleisö tykkäsi ja kriitikot rakastivat albumia debyyttiäkin enemmän.

The Hardest Way to Make an Easy Living (2006) on kolmas albumi, jonka kuulin nyt ensimmäisen kerran. Ilmestyessään sen vastaanotto oli edellisten teosten suitsutusten jälkeen maltillisempaa, joskin myönteistä. Tämä vastaa myös omaa kokemusta. Tekee mieli kysyä, mikä tässä olikaan pointtina. Mihin tästä nyt mennään? Tosin nimibiisi nousee heti pakasta edukseen. Myös toisena singlenä julkaistu ”Never went to church”, kunnianosoitus artistin kuolleelle isälle on kaunis, koskettava ja taitava teksti. Itse biisissä on lainattu ”Let it betä”.

Everything is Borrowed (2008) on yleisilmeeltään huomattavasti edeltäjäänsä rennompi. Artistia vaivannut takakireys on poissa heti alkutahdeista lähtien. Teoksen avaavassa nimibiisissä ollaan kuin kivi olisi pudonnut sydämeltä, kun ymmärretään, että maailmaan tullaan ilman mitään ja poistutaan hyvillä mielin. Albumin vastaanotto oli pääosin myönteistä, mutta kaukana parin ensimmäisen hehkutuksesta. Erityisesti varhaisia teoksia ylistänyt Pitchfork päätyi lukemaan 48/100. Hipsterien kuherruskuukausi oli päättynyt. Ehkä levy on liian iloinen. Ehkä juuri siksi se on helppoa kuunneltavaa. Lisäksi vaikkapa ”I love you more”,  ”The way of the dodo” ja ”The Escapist” ovat tarttuvia biisejä, eikä koko setissä ole juurikaan täytepaloja. Siitä syystä pidän albumista paljon. Skinner ei luonut mainettaan tällä levyllä, mutta tätä näistä kuuntelen mieluiten. Alle neljän punnan hinnalla ostettu albumi on hyvä bargain.

Cyberspace and Reds (2011) on teos, joka julkaistiin ladattavaksi ja joka on eräänlainen mixtape. En kelpuuta sitä studioalbumiksi enkä ole kuullut sitä.

Computers and Blues (2011) julkaistiin samana vuonna ja se on viimeinen The Streetsin studioalbumi. Kun tiedetään, että artisti aikoi pistää pillit pussiin levyn jälkeen, ei voinut odottaa huikeita arvioita. Myötämielisiä niistä pääosin tuli, mutta ei taaskaan varhaistuotannon kehuja. Nimen Blues on jalkapallojoukkue Birmingham Cityn lempinimi, joka muistuttaa, mistä kaupungista Skinner tulee. Kun siinä on vielä viite jalkapalloon, tietokoneen kanssa ne paaluttavat maaston, joka luonnehtii koko The Streetsin tuotantoa.  Biisit eivät ole huonoja tälläkään levyllä, esimerkiksi ”Going through hell” ja ”Trying to kill M.E.” toimivat hyvin, mutta näyttämisen halua siltä on vaikea löytää.

Nyt kun The Streetsin studioalbumit tuli kuunneltua putkeen, täytyy ottaa hieman takaisin Skinnerin velkaa mustalle musiikille. Sitä on laulussa, mutta ei aivan niin paljon musiikissa kuin kuvittelin. Joka tapauksessa The Streetsillä on kourallinen hyviä sävellyksiä ja albumit henkivät aikansa urbaania brittielämää, jossa kukaan ei ole sankari – tai korkeintaan arjen sankari tahkotessaan siinä eteenpäin.


maanantai 25. elokuuta 2014

Eetos-yhdistys 10 vuotta

Vuonna 2004 perustimme yhdistyksen, jonka nimissä olemme julkaisseet teoksia sekä järjestäneet seminaareja, taidetapahtumia ja keskusteluja. Keskiviikkona 3.9. pidetään pienimuotoiset synttärijuhlat, jonne kaikki halukkaat ovat tervetulleita. Paikkana on Turun yliopiston Sirkkalan kasarmilla sijaitseva mediatutkimuksen harjoitusteatteri (Kaivokatu 12). Tapahtuma alkaa kello 16.

Tapahtumassa julkaistaan kaksi teosta. Yksi niistä on kirjani Väärin uskottu? Ateismin uusi näkyvyys, joka tuli painosta juuri ennen kesähelteitä. Toinen teos on juuri ilmestynyt Karoliina Lummaan ja Lea Rojolan toimittama Posthumanismi.

Lisäksi luvassa on kymmenvuotiaan muisteluita ja pientä purtavaa, ehkä yllätyksiäkin. Tapahtumassa on myös myynnissä Eetoksen julkaisuja alennettuun hintaan.

Kymmenessä vuodessa yhdistys on kaiken muun organisoinnin lisäksi julkaissut 15 kirjaa (kuvassa koko sarja). Se on juuri sopiva määrä yhdistykselle, jonka tehtävänä ei ole tuottaa voittoa, vaan pitää toimintaansa käynnissä. Erityisesti aikana, jolloin suurimpien tiedekustantajien on katsottava ensiksi myyntilukuja ja sen jälkeen sisältöä, pienet voivat tehdä suunnilleen mitä haluavat, koska pienet julkaisevat nimikkeitä omaan tahtiinsa, resursseihinsa sopivan määrän.

Yhdistys tarvitsee toimiakseen kahdenlaisia ihmisiä: niitä, jotka tekevät asioita sekä niitä, joille asioita tehdään. Usein ne ovat suunnilleen samoja ihmisiä, joskin eri rooleissa. Itse olen tukenut tällaista toimintaa laskemattomilla palkattomilla työtunneilla.

Toivomukseni on, että tällaista työtä tai sen hedelmiä arvostavat ihmiset tukevat sitä ostamalla yhdistyksen julkaisemia kirjoja ja liittymällä jäseneksi, varsinkin jos eivät itse halua ryhtyä toiminnan organisoijiksi.

Olen yksi perustajajäsenistä ja lisäksi nykyinen varapuheenjohtaja. En tosin ole ollut yhdistyksen hallituksessa koko kymmentä vuotta. Englannissa asuessani olin rivijäsen.

Syntymäpäiväjuhlissa aion kohottaa maljan yhdistykselle, jonka pienimuotoisesta ja sinnikkäästä toiminnasta olen ylpeä. Tässä vaiheessa voi varovasti jo toivoa, että yhdistys juhlisi vuonna 2024 20-vuotista taivaltaan. Siihen tarvitaan edelleen innokkaita tekijöitä ja syntyvästä toiminnasta kiinnostuneita ihmisiä.


sunnuntai 24. elokuuta 2014

Monikasvoinen sekularismi

Sekularismin käsite on ainakin yhdessä suhteessa ihan tavallinen: sitä käytetään yhteiskunnallisessa keskustelussa sujuvasti, mutta vain harvoin pysähdytään miettimään, mitä sillä oikein tarkoitetaan. Vai tarkoitetaanko mitään?

Syksyllä 2013 ostin eräästä konferenssista kustantajan tarjoamaan erikoishintaan Anders Berg-Sørensenin toimittaman teoksen Contesting Secularism (2013).  Se odotteli pitkään hyllyssä lukuvuoroaan. Nyt kävin sen läpi.

Olin kiinnostunut teoksesta jo siksi, että osallistuin vuonna 2007 Kööpenhaminassa järjestettyyn seminaariin, jonka muutamien pääpuhujien alustukset muodostavat kirjan rungon. Sen lisäksi mukana on muutama muu teksti. Yhteensä teoksessa on yhdeksän artikkelia ja toimittajan onnistunut johdanto.

Teos jakautuu kahteen osaan: ensimmäinen on normatiivinen ja toinen empiirinen tai deskriptiivinen. Ensimmäisessä osassa pohditaan, millainen sekularismi olisi toimivin vai tarvitaanko mitään. Toisessa osassa on enemmän tapaustutkimuksia siitä, millaista sekularismi on käytännössä eri maissa.

Ensimmäisessä osassa Rajeev Bhargava puolustaa intialaisen sekularismin mallia samaan tapaan kuin livenä vuonna 2007. Veit Baader kritisoi kaikkia sekularismin malleja ehdottaen, että liberaalin demokratian puolustus on riittävä. Molemmat kuitenkin käyttävät uskonnon ja sekulaarin käsitteitä analyyttisesti eivätkä varsinaisesti problematisoi tai analysoi niitä.

Tariq Modood puolustaa maltillista sekularismia, jonka oudon yksipuolisena tavoitteena on suojella muslimeja. Tästä syystä hän ei problematisoi uskonnon käsitettä ja sen rajoja: kun esimerkiksi Englannilla on vihdoin lakeja, jotka suojelevat ”uskontoja” tai käytäntöjä ”uskonnollisin” perustein, muslimit ovat sen sisällä. Modoodin normatiivinen ”maltillinen sekularismi” saattaisi näyttää hyvin toisenlaiselta, jos hänen lähtökohtana olisi suojella vaikkapa pakanaryhmittymiä.

Osion päättää laajalti luettu Rosi Bradottin artikkeli post-sekulaarista henkisyydestä. Teksti on inspiroinut monia, mutta itse en pidä tätä yleensä niin briljantin Braidottin vahvimpana osaamisalueena. Jo termi post-sekulaari saa niin monia attribuutteja, että on vaikea tietää, mitä Braidotti itse sillä tarkoittaa.

Empiirisessä osiossa Rogers M. Smith käsittelee Yhdysvaltoja ja esittää listaamalla tolkuttoman määrän lakitapauksia, että vaikka uusi kristillinen oikeisto on saanut voittoja, voitot ovat pieniä. Siksi niiden menestyksestä ei tarvitse kantaa huolta.

Linda Woodhead tarkastelee Isoa-Britanniaa ja ehdottaa, ettei maa ole uskonnollinen eikä sekulaari. Hänen tilastoaineistoille rakentuva kuvauksensa on uskottava. Se sopii pääosin myös Suomeen. Woodhead lopettaa artikkelinsa normatiivisiin väittämiin. Siinä hän puolustaa (Tariq Modoodin tavoin) nykyistä mallia, jossa Church of England on ”jäänteenomainen”, joskin kulttuurisesti ja lain suojassa etuoikeutettu ”established” kirkko, eräänlainen valtiokirkko – siis samoin kuin Suomessa, joskin yksityiskohdiltaan poikkeavalla tavalla.

John R. Bowenin kohteena on Ranska. Hän osoittaa, että ranskalainen sekularismi on aivan muuta kuin mitä julkisuudessa usein kuvitellaan. Ensiksi hän näyttää, miten la laïcité -periaatetta ei sellaisenaan ole olemassa yhtenäisenä ideaalina ja käsitteenä, on vain tilannekohtaisia ja ristiriitaisiakin tulkintoja ja kompromisseja siitä, mitä se käytännössä on. Toiseksi Bowen tuo esiin niitä tapoja, joilla Ranskan valtio kontrolloi ja tukee uskonnollisia yhteisöjä ja käytäntöjä ja joilla yhteisöt itse voivat kiertää joitakin tiukkoja säädöksiä. Esimerkiksi Suomeen verrattuna Ranska on joiltain osin vähemmän tai ei ainakaan enemmän sekulaari valtio: se tukee aktiivisesti uskonnollisia kouluja, rahoittaa sunnuntaisen jumalanpalveluksen televisiointia ja maksaa uskonnollisten spesialistien toiminnan sairaaloissa, vankiloissa, armeijassa ja lentokentillä.

Shakman Hurd käsittelee Turkin ja Iranin tilanteita. Turkin osalta hän esittää, että islamilainen poliittinen identifikaatio ei ole paluuta vakiintuneeseen islamilaiseen perinteeseen, vaan yhdenlaista neuvottelua suhteessa Kemalismin perinteeseen. Turkkia pidetään sekulaarina muslimienemmistöisenä valtiona, mutta taas kerran ”sekulaari” kuvaa vajavaisesti käytäntöjä: esimerkiksi Turkin valtio kontrolloi moskeijoja ja työllistää niiden imaamit sekä erittelee ne islamin suunnat, joita se tukee ja joita ei. Iranin vallankumousta Hurd kuvaa yritykseksi kääntää vallitseva valtiojohtoinen sekularismi tarkoittaen, ettei se ollut vain paluuta islamiin, vaan osa modernia politiikkaa.

Teoksen päättävässä tekstissä Thomas Blom Hansen pohtii Intian kontekstissa, miten sekularismia koskeva keskustelu sopii huonosti yhteen sen kanssa, että monet uskonnolliset ja poliittiset kiistat liittyvät voimakkaisiin tunteisiin. Toisin sanoen hän pyrkii tuomaan intohimon ja tunteet osaksi sekularismia koskevaa teoretisointia.

Yksi erikoinen puoli kirjassa on se, että iso osa materiaalista on julkaistu aikaisemmin. Bhargavan teksti on laitettu kasaan kahdesta ennestään julkaistusta artikkelista. Baderin teksti on lyhennelmä hänen kirjansa yhdestä luvusta, Modoodin teksti on julkaistu kahdessakin paikassa ennen tätä, Braidottin kirjoitus on aikaisemmin julkaistu sellaisenaan sekä tiivistetysti hänen The Posthuman -kirjassaan, John Bowenin tekstin sisältö on pääosin tuttua hänen Why the French Don’t Like Headscarves -kirjasta ja Elizabeth Shakman Hurdin artikkeli on julkaistu kirjassa The Politics of Secularism in International Relations. Jos on lukenut nämä teokset, ei Contesting Secularism tarjoa lukijalle kuin pari uutta tekstiä.

Hyvin toisenlaisen näkökulman sekularismiin tarjoaa Timothy Fitzgeraldin teos Religion and Politics in International Relations (2011), sillä siinä hylätään kaikki analyyttiset erottelut uskonnon ja sekulaarin välillä ja analysoidaan kansainvälisen politiikan tutkijoiden tekemiä erotteluja. Yhtenä kohteena on tähänkin kirjaan kirjoittanut Hurd. Contesting Secularism sisältää kiinnostavia lukuja, mutta se olisi vahvempi, jos siinä otettaisiin huomioon Fitzgeraldin kritiikki.

Contesting Secularism on julkaistu samassa Ashgaten sarjassa kuin yhteiskirjoittamani Media Portrayals of Religion and the Secular Sacred (2013). Siihen nähden on varsin osuvaa, että myös kirjassamme on luku, jossa käsitellään sekularismin käsitteen käyttöä ja ymmärrystapaa brittimediassa. Oma tulkintani tiivistyy huomioon, jonka mukaan brittimediassa sekularismi on ulkomailla toivottu asia mutta kotimaassa ahdas ja aggressiivinen. Ulkomailla se suojelee islamilta, juutalaisuudelta ja hindulaisuudelta, mutta kotimaassa sen nähdään estävän ”normaali” kristillinen elämänmeno. Termin erittely tarjoaa lisätodisteen, jonka mukaan brittimediassa puolustetaan tietynlaista, Church of England -tyyppistä kristinuskoa. Media ei siis ole puhtaasti eikä edes yleisesti ottaen uskonnonvastainen, mutta se erottelee erilaisia uskontoja ja uskonnon muotoja rakentaen hierarkioita niiden välille.

keskiviikko 13. elokuuta 2014

Digihiki ja mediakonvergenssi

Kun on viettänyt aikaa tutkimalla uskontoa mediassa, on välillä syytä päivittää osaamistaan digimediaa koskevilla keskusteluilla. Siihen tuli oiva tilaisuus, kun Lontoossa tuli vastaan käytettynä Graham Meiklen ja Sherman Youngin Media Convergence: Networked Digital Media in Everyday Life (2012). 

Kuten niin monien muiden teosten kohdalla, suuri osa tästä tuli luettua lentokoneessa ja lentokentillä. Itse teksti tuli kirjoitettua junassa matkalla Berliinistä Leipzigiin.

Teos on johdatteleva katsaus, jossa esitellään tutkijoiden käsitteitä ja näkemyksiä sekä tarjotaan suuri määrä esimerkkejä. Tekijät eivät aja vahvasti yhtä oikeaksi katsomaansa linjaa, mutta ottavat selkeästi kantaa, kun ajattelevat jonkin käsitteen tai näkemyksen olevan heikko tai väärä.

Kun en ole sellainen spesialisti, joka juoksisi jokaisen uuden tämän alan käsitteen perässä, olin myönteisesti yllättynyt, miten selkeästi Meikle ja Young esittelevät ja arvioivat alan keskustelussa (ja yhtä lailla arkipuheessa) viliseviä käsitteitä, kuten remediaatio, remix, multimedia ja transmedia. Heidän päätavoitteensa on kuitenkin selittää, mitä on mediakonvergenssi ja mitä se tarkoittaa eri tasoilla käyttäjistä suuryrityksiin ja valtioihin.

Tekijät hylkäävät uusmedian ja digitaalisen median käsitteet. Kun on vaikea sanoa, milloin uusi ei enää ole uutta, on parempi hyllyttää käsite. Kun myös perinteinen massamedia on ainakin osittain digitaalista, ei termi erottele, joten myös digitaalisen median käsite voidaan laittaa syrjään, erityisesti jos sillä yritetään tehdä ero ei-digitaaliseen mediaan. Sen sijaan mediakonvergenssi on heidän suosimansa käsite, jolla yksinkertaisesti tarkoitetaan aikaisemmin erillään olleiden medioiden tulemista yhteen. Konvergentti media on siten verkostoitunutta digitaalista mediaa.

Meikle ja Young kritisoivat mielestäni uskottavasti yhtä mediakonvergenssista kirjoittanutta tutkijaa, Henry Jenkinsiä, siitä, että aktiivisten faniyhteisöjen tutkimus hallitsee hänen teoretisointiaan. Aktiivifanien toimet eivät kuitenkaan ole tavanomaisia esimerkkejä mediakäytöstä. Siten Jenkinsin näkemyksiä sovellettaessa on tehtävä aktiivista käännöstyötä. On selvitettävä, miten ja missä määrin ne istuvat muihin kuin aktiivisiin faneihin.

Koska olen kirjoittanut aikaisemmin siitä, miten uskonnon ja median tutkimuksessa digi-innostus on saanut toiset vähättelemään valtavirran mediatalojen tuottaman sisällön tarkastelua, Meikle ja Young tarjoavat tukea näkemykselleni.

He esittävät, että vaikka internet tarjoaa mahdollisuuden käyttää useita lähteitä, Yhdysvalloissa 21 prosenttia kertovat saavansa valtaosan uutisistaan yhdestä lähteestä. 57 prosenttia vastasi saavansa uutisensa vähintään kahdesta ja maksimissaan viidestä lähteestä. Tutkimuksen mukaan Twitterissä uudelleen twiitatuista linkeistä 72 prosenttia oli peräisin muutamista valtavirran mediataloista. Jopa blogosfääriä hallitsevat muutamat erittäin suositut kirjoittajat: lukijat eivät surffaa yhdestä blogista toiseen. Nämä ovat olennaisia uskonnon kannalta siksi, etteivät läheskään kaikki ihmiset aktiivisesti etsi uskontouutisointia – moni tyytyy yhteen lähteeseen, joka on usein jokin suuri mediaorganisaatio. Siksi aktiivisten uskontosisältöjen etsijöiden ja heidän mediakäyttönsä tutkimus ei yksinkertaisesti riitä, jos halutaan ymmärtää uskonnon ja median kytköksiä.

Sen sijaan uutta myös uskontouutisoinnin kannalta on se, että perinteinen lehden uutispaketti on pirstoutunut. Kun ihmiset lukevat uutisensa yhä useammin linkkeinä, he pikemminkin etsivät haluamansa ensiksi ja jatkavat niin pitkään kuin huvittaa, mutta verkossa he eivät yleensä lue perinteisten sanomalehtien tapaan jäsennettyjä ja pakattuja uutiskokonaisuuksia. Lisäksi uutisiin törmätään jaettujen linkkien kautta ja ihmiset itse jakavat linkkejä (tosin linkeistä valtaosa vie suuriin mediataloihin). Uutisiin tulee myös keskustelu-ulottuvuus perinteisestä eriytyneestä mediasta poikkeavalla tavalla. Keskustelu-ulottuvuus tarkoittaa esimerkiksi uutisen perässä olevia kommenttiketjuja, mutta ehkä vielä tärkeämpää on se keskustelu, jolla esimerkiksi Facebookiin linkitettyä uutista ruoditaan ja tulkitaan.

Meikle ja Young eivät esitä mitään radikaalia tulkintaa. Sen sijaan teoksen vahvuus on maltillisessa mediakonvergenssin introdusoinnissa ja erittelyssä. Siinä yli-innokkaiden digihiki kuivuu, vaikka tekijät näkevätkin mullistusten tapahtuneen ja jatkuvan.

perjantai 8. elokuuta 2014

Media, uskonto ja kulttuuri -konferenssi

Joka toinen vuosi järjestettävä median, uskonnon ja kulttuurin tutkimuksen seuran konferenssi pidettiin tänä vuonna Englannissa, Canterburyssa. Osaltani tämä oli kolmas vastaava tapahtuma: ensimmäinen minulle oli Toronto 2010 ja toinen Eskisehir 2012. Kuten aina, käteen jäi paljon käyttökelpoista ja jonkin verran nupistavaa.

Puitteet konferenssille olivat hienot. Canterburyn katedraalialueella, itse katedraalin vieressä, on Cathedral Lodge, jossa tapahtuma pidettiin. Järjestelyt toimivat moitteettomasti tai oikeastaan täydellisesti. Alle 150 osallistujaa tarkoitti myös kompaktia porukkaa, jossa ei pääse kadottamaan kaikkia. Jokaista esitelmää ei ehdi kuunnella, mutta mukana oli kiinnostavaa tutkimusta tekeviä ihmisiä, joiden kanssa oli ilo jutella tauoilla ja iltaisin varsinaisen ohjelman päätyttyä.

Oman tutkimukseni kannalta keskeisin anti oli oma paneeli, joka koostui neljästä esitelmästä. Niissä käsiteltiin maakohtaisesti sitä, miten uskonto on läsnä pohjoismaisessa mediassa. Paneeli vei eteenpäin julkaisusuunnitelmiamme niin, että nyt tiedämme hieman paremmin, mitä yhtenäisyyksiä ja eroja Suomen, Ruotsin, Tanskan ja Norjan välillä on. Samoin tiedämme, millaisten kysymysten ja jaettujen teemojen varaan yhteisjulkaisua voi rakentaa.

Toinen erityisen mielenkiintoinen sessio käsitteli uskonnosta uutisoinnin käytäntöjä klikkijournalismin aikakaudella. Mukana oli, kuten kuvasta näkyy vasemmalta oikealle, pari amerikkalaista akateemista julkkista, Anthea Butler ja Diane Winston, Pohjois-Irlannin BBC:llä työskentelevä William Crawley sekä 25 vuotta Timesin uskontoreportterina työskennellyt Ruth Gledhill (kirjoittaa nykyisin katoliseen viikkolehteen The Tablet). Heidän julkkis-statuksesta kertonee yhteenlaskettujen Twitter-seuraajien määrä – melkein 80000. Sessio toi mieleen vuodet, jolloin asuin Leedsissä ja osallistuin melko usein samansisältöisiin tapahtumiin. Tuntui kuin olisi kenttätöissä, vaikka paneelissa oli myös akateemista sisältöä.

Yksi suurimmista seuran varjopuolista on sisäänlämpiävyys ja tietynlainen harkittu eristyneisyys. Tämä näkyi konferenssissa muutamilla tavoilla. Kaikki pääpuhujat olivat yhdysvaltalaisia, joiden aiheet keskittyivät omaan maahansa ja jotka eivät tehneet kovin perusteellisia laajempia teoreettisia linkityksiä tai yleistyksiä. Itselläni on tietty mielikuva siitä, millainen on hyvä keynote-esitelmä. Tässä konferenssissa olin pettynyt.

Jos järjestetään konferenssi Englannissa, niin totta kai siellä tulisi olla edes yksi englantilainen pääpuhuja, joka kertoisi konferenssin aiheeseen liittyvistä kysymyksistä kyseisen maan kontekstissa. Lisäksi tämä olisi ollut upea mahdollisuus saada mukaan niitä brittejä, jotka tutkivat uskontoa mediassa mutta jotka eivät ole osallistuneet seuran tapahtumiin. Tältä osin konferenssi oli menetetty mahdollisuus.

Kirjoitin aikaisemmin tuoreesta Jeffrey Mahanin kirjasta Media, Religion and Culture: An Introduction (Routledge 2014) ja totesin, että siitä on paneeli konferenssissa. Pohdin, nouseeko kirjoitukseni kriittisistä kommenteista mikään esiin paneelissa. Ei noussut. Panelistit tekivät kiinnostavia huomioita kirjan kompositiosta ja tekoprosessista, mutta mitään kritiikkiä ei esitetty. Se  jäi minun vastuulleni. Valitsin kirjoituksestani pari mielestäni keskeisintä pointtia, jotka esitin sessiossa. Mahanin vastaus oli omituinen. Hieman oiottuna se kuului: ”En ole eri mieltä kuvauksestasi.” Session jälkeen muutama läsnäolija tuli kiittämään kommentistani todeten jakavansa käsitykseni. Samoin muutamat ihmettelivät Mahanin haluttomuutta vastata kritiikkiini. Jotenkin sitä toivoisi, että asioista voisi keskustella kriittisesti säilyttäen sen hyvin ystävällisen hengen, joka tapaamisissa on aina ollut.

Konferenssi-illallisen aikana kuultiin seuran kantavan voiman Stewart Hooverin juhlapuhe (seuran historian ensimmäinen ”Presidential Address”). Siinä katsottiin tutkimusalaa taakse- ja eteenpäin. Puheenvuoro oli tarpeellinen, koska se auttaa hahmottamaan, millaisesta seurasta on kyse. Esimerkiksi Toronton konferenssissa ei ollut keynote-esitelmiä laisinkaan, joten se saattoi jäädä monille akateemisesta tutkimushistoriasta irralliseksi konferenssiksi. Hoover esitti, että tutkimuskentän on oltava enemmän kuin osiensa summa, sen on tarjottava jotain takaisin niihin emotieteisiin, joista osallistujat tulevat. Yksi ohjenuora, jota hän painotti, oli historiallistaminen.

Olen aikaisemminkin todennut, että vaikka tällä alueella on useita uskontotieteilijöitä, mediatutkimus muodostaa ensisijaisen emotieteen. Hooverin puheessa tämä oli päivänselvää: kaikki viitteet konkreettisiin tilanteisiin, joissa tutkimusalaa on vakiinnutettu olivat mediatutkimuksen konferensseja tai alan suurten tieteellisten seurojen toimia.  Tässä ei ole sinänsä mitään vikaa, mutta se on tiedostettava, kun pohditaan, mikä näitä konferensseja järjestävä organisaatio oikein on ja millaiset keskustelut, toiveet ja konteksti ohjaavat konferensseja.

Seuraava konferenssi järjestetään Koreassa vuonna 2016. Nähtäväksi jää, onko itsellä mitään mahdollisuuksia osallistua sinne.