Levyvuosi 2019

Eri medioiden listauksia katsellessa olen päätynyt ajattelemaan, että vuonna 2019 putosin kelkasta. Vaikka olen ostanut yli 250 musiikillista teosta, säännöllisesti ostamani Uncutin vuoden levyt -listauksessa oli muistaakseni yksi omistamani tuotos (vaikka moni listatuista on kuunneltu). Muutos aikaisempaan on merkittävä. Mitä oikeastaan tapahtui?

Levyvuottani määrittää ensinnäkin ”jazz-haaste”. Päätin ostaa joka kuukausi yhden jazz-vinyylin, kunhan esittäjänä ei ole John Coltrane tai Miles Davis. Tutustuin siis aivan uudella tavalla 50-luvun lopun ja 60-luvun jatsiin, Colemaniin, Hancockiin, Mingusiin, Rollinsiin ja muihin klassikoihin.

Toiseksi levyvuottani määrittää hurahtaminen black metalliin, erityisesti 90-luvun norjalaiseen varianttiin. Ostin ja kuuntelin esimerkiksi Burzumia, Darkthronea, Immortalia, Mayhemia, Ulveria sekä ruotsalaista Bathorya. Kävin myös kolmella bm-keikalla.

Kolmanneksi ostin aikaisempaa huomattavasti enemmän 50-luvun rokkia ja rockabillya – erityisesti Gene Vincentiä, mutta myös Elvistä, Eddie Cochrania, Little Richardia, Bo Diddley’ä ja Chuck Berryä. Laajensin myös varovasti bluesiin. Juurimusan puolella löytyi myös muutamia 2019 julkaisuja hyllyyn. Stray Cats teki keskinkertaisen paluulevyn ja soitti hyvän keikan Porissa, Fatboy julkaisi hienon levyn ja soitti upean keikan Tavastialla ja miellyttävän Kårenilla. Psychobillyn klassikko Krewmen teki paluulevyn, joten sieltäkin suunnalta ostelin jotain tuoretta musiikkia, vaikkei se tähän juurikategoriaan ihan survomatta mahdu. Psycho-osaston uusintajulkaisuja shoppailin, mutta niiden sisältö on vuotta 2019 vanhempaa.

Vanhoista suosikeista sekä Springsteen että Morrissey tekivät uudet julkaisut, mutta kumpikaan ei sytyttänyt. Pomoa sentään kuuntelin, Mozzeria vain ohimennen.

Suurin ero aikaisempiin vuosiin oli se, että uusi ”indie” jätti kylmäksi ja tipuin kärryiltä.

Maailman paras bändi Pixies julkaisi huonoimman levynsä, mutta piti se ostaa. Nick Caveen kyllästyin totaalisesti enkä vaivautunut ostamaan väsyneen kuuloista levyä (mahdanko katua tätä tuomiota myöhemmin?). Stephen Malkmus julkaisi uran huonoimman levynsä eli se jäi kaupan hyllyyn. Kumppanin hyllyyn tuli The Nationalin uusi, mutta itse en jaksanut kuunnella sitä perehtyneesti.

Bon Iver jatkoi elektronisella linjallansa eikä se inspiroinut. Maailman sympaattisin ja rakastettavin The Mountain Goats julkaisi puolivillaisen levyn, joka jäi kaupan hyllyyn enkä jaksanut perehtyä siihen kunnolla edes Spotifyn kautta. Ehkä ensi vuonna? Allah-Lasin tuotannosta olen diggaillut, mutta uusi ei lähtenyt (ei lähtenyt kriitikoillekaan). Vampire Weekendistä en ole ollut täysin vakuuttunut, mutta tuorein vaikutti kiinnostavalta. Tutustuminen jäi kuitenkin kesken ja jatkunee tulevana vuonna. Fontaines D.C:n tajusin vasta loppuvuonna, joten lupaavaan bändiin perehtyminen jää ensi vuoteen. Bill Callahanin uuden ostin sopuhintaan loppuvuodesta, mutta en toistaiseksi nosta sitä lähellekään hänen aikaisempia soolojansa. Tämä on se ainoa sekä Uncutin listalta että levyhyllystäni löytyvä teos.

Kevin Morby, Big Thief ja Purple Mountains sopisivat täydellisesti hyllyyni, mutta en ole syttynyt tarpeeksi sinänsä kelvollisille levyille. Pitänee jatkaa kuuntelua. Ezra Furman teki hyvän Jay Reatard-pastissin, mutta sitäkään en ostanut. Battles kiinnostaa, mutta siihen olen perehtynyt vasta pinnallisesti. Ehkä sitäkään ei tule hankittua vinyylinä. Jarvis Cocker julkaisi nimellä Jarv is… loistavan biisin ”Must I evolve”, mutta ei tehnyt pitkäsoittoa. Thee Oh Sees teki, vieläpä laadukkaan sellaisen, mutta jos uutuudesta pitää maksaa melkein 40 euroa, niin silloin teoksen on oltava täydellinen. Tukkuun jäi (sitä eivät edes kauppiaat mielellään ota hyllyyn hintansa vuoksi).

Jostain syystä ostin taas The Felice Brothers uutukaisen. Siitä pidin. Moon Duon lievä suunnanvaihdos ei ollut parempaan, mutta kovasti varsinkin keikkatilanteissa pitämäni yhtye teki kelvollisen levyn. Ostin pienellä alennuksella. Bussimatkojen suosikkini on chileläinen psykedelia-drone Föllakzoid, jonka uusimman hankin. Pidän aikaisemmista, bassovetoisemmista teoksista enemmän, mutta ei tämäkään huono levy ole.

Punkin suunnalta vuoden ilopilkku oli The Idles, erityisesti livenä. Yhtyeen albumit löysivät tiensä hyllyyni, mutta tuorein on jo vuodelta 2018. Yllätin itseni ostamalla ruotsalaisen Raised Fistin uuden. Entuudestaan hyllystä löytyy yksi teos ja keikalla bändi on vakuuttanut. Pidän myös uutuudesta, vaikka sen metallisuus ei ole yleensä musiikkimakuni ytimessä. Mielestäni Raised Fist on huomattavasti parempi kuin hengenheimolainen ja huomattavasti arvostetumpi Refused, verrataan sitten uusimpia levyjä tai bändejä ylipäätään.

Suomalaisesta musakentästä ainoa 2019 kauppoihin tullut pitkäsoitto taitaa olla Rosita Luu. Se ilmestyi virallisesti 2018, mutta näin sen ensimmäisen kerran tammikuussa 2019, joten se menköön vuoden 2019 settiin. Kumppani osti Maustetytöt. Se on mainio teos, jo ilmestyessään ruskeiden tyttöjen ja Soundi-lehden Facebook-feediin kommentoivien äijien inhokki. Samaan hyllyyn menivät onnistuneet teokset Sur-rurilta, Pekko Käpiltä ja Faarao Pirttikankaalta. Pettymystä musavuoteen kotimaisella saralla toi guilty pleasureni Pariisin kevät, jonka flow-keikka oli surkea. Se oli esimakua ilmestyneeltä levyltä, jonka jälkeen yhtye on minulle nykyisessä linjassaan ex-guilty pleasure.

Kiinnostavimman kotimaisen uutuuden teki Magyar Possesta ja mistä lie tuttu Pasi Salmi. Koska hänen teoksensa ”Preerian upottaa kuu” julkaistiin vain cd-formaatissa, en ole sitäkään ostanut.

Uskonto pohjoismaisissa sanomalehdissä

Muistaakseni vuonna 2010 ehdotin ensimmäisen kerran parille kollegalle Torontossa, että voitaisiin tehdä johonkin tieteelliseen aikakausjulkaisuun teemanumero, jossa käsiteltäisiin uskontoa pohjoismaisessa mediassa pitkän aikavälin aineistoilla. Siinä voisi olla esimerkiksi artikkelit jokaisesta pohjoismaasta. Yhdeksän vuotta myöhemmin jotain tämänsuuntaista julkaistiin.

Uusin, avoimesti verkosta saatavilla oleva Temenos: Nordic Journal of Comparative Religion sisältää viisi artikkelia, joista yksi johdattelee uskonnon tutkimiseen pohjoismaisissa sanomalehdissä ja neljä käsittelee pitkällä aikavälillä yhtä pohjoismaata. Norja (Knut Lundby), Ruotsi (Mia Lövheim), Suomi (Teemu Taira) ja Tanska (Henrik Christensen) ovat tarkastelun kohteita. Islannin osuuteen emme löytäneet sopivaa kirjoittajaa, joten jätimme sen pois.

Teemanumero venyi kaikkien kirjoittajien kiireiden ja muiden velvoitteiden vuoksi. Se meni hyllylle hetkeksi parikin kertaa, mutta pullahti sieltä nopeasti takaisin keskusteluihin. Varhaisia analyyseja esiteltiin niin Turkissa kuin Englannissa uskonnon ja median tutkimuksen konferensseissa. Jotain näistä teemoista pohdittiin myös Ruotsissa pidetyissä tapaamisissa.

Yhdessä välissä olimme tekemässä toimitettua teosta, mutta päädyimme lopulta tarjoamaan teemanumeroa aikakausjulkaisuun. Hyvä puoli tässä ratkaisussa on se, että tekstit ovat avoimesti saatavilla verkossa. Pohjoismaisella kohdennuksella toimitettu teos olisi todennäköisesti ilmestynyt vain hintavana kovakantisena, kustantajien miettiessä, miten he saisivat markkinoitua analyysia amerikkalaisille opiskelijoille.

Se taisi olla Etelä-Koreassa kesällä 2016, kun istuimme kirjoittajaporukalla alas pohtimaan, miksi venytämme projektia jatkuvasti. Totesimme, että nyt kaikki sitoutuvat siihen. Päätimme tarjota aihetta Temenokseen ja päivittää analysoitavat materiaalimme nykypäivään niin, että olisimme samanaikaisesti menneeseen katsovia että ajankohtaisia. Omalla kohdallani aineiston keruun ja koodaamisen jatkaminen vuodesta 2010 eteenpäin tuli mahdolliseksi, kun sain Katariina Björkmanin tutkimusassistentiksi muutamaksi kuukaudeksi syksyllä 2018.

Suurin osa työskentelystä hoitui vuoden 2016 tapaamisen jälkeen sähköpostitse, mutta meille tarjoutui vielä mahdollisuus tavata asian tiimoilta. Syksyllä 2018 isännöin Henrik Christensenin vierailua Helsingin yliopistoon. Yhtenä vierailun ohjelmista oli työstää teemanumeroa. Samalla viikolla myös Mia Lövheim ja Knut Lundby vierailivat Helsingissä, joten vietimme yhden aamupäivän teemanumeroa suunnitellen ja hioen. Tuossa vaiheessa kaikilla oli jo jonkinlainen versio omasta tekstistään. Loppu oli viimeistelyä.

Viime vuosina on ilmestynyt jonkin verran artikkeleita, jotka käsittelevät samaa teemaa. Tässä on kuitenkin pyritty ”tiheämpään”, yksityiskohtaisempaan ja kattavampaan analyysiin kuin aikaisemmissa hankkeissa. Artikkeleissa yhdistellään laadullisia ja määrällisiä menetelmiä. Niissä keskustellaan nykypäivän asioista, mutta painotetaan pitkän aikavälin mahdollisia muutoksia.

Johdantoteksti luo yleiskatsauksen pohjoismaiseen uskontomaisemaan ja mediaan sekä uskonnon ja median tutkimukseen. Lisäksi siinä kartoitetaan käsitteitä, joiden avulla kunkin maan sanomalehtiaineistoa peilataan. Näin saadaan muodostettua selkeä keskusteluyhteys maakohtaisten artikkelien välille, vaikka niissä onkin analysoituna hieman eri vuodet hieman erilaisin otantamenetelmin.

En sano, että teemanumero on jotenkin merkittävämpi kuin muut aihepiiristä julkaistut tekstit. Sen voin kuitenkin todeta, että tämä paketti täydentää merkittävällä tavalla aikaisempia julkaisuja. Seuraavat pitkäaikaistutkimukset uskonnon käsittelystä pohjoismaisessa mediassa tulevat melko varmasti reagoimaan tavalla tai toisella näihin teksteihin. Se, milloin seuraavat pitkäaikaistutkimukset tehdään, on ennustuskykyni ulkopuolella.

Muiden puolesta en voi puhua, mutta itselleni oli tärkeää saada tämä aineisto analysoitua ja paketoitua johonkin kuosiin. Aloin kerätä ja työstää materiaalia jo vuonna 2006, ja olen kirjoittanutkin sen pohjalta useita artikkeleita, mutta tällaista melko kattavaa yleisesitystä en ole aikaisemmin tehnyt.

Kokonaisuutena materiaalia on niin paljon, ettei kaikkea kiinnostavaa ole mahdollista nostaa esiin yhdessä tekstissä. En kuitenkaan juuri tällä hetkellä suunnittele kirjoittavani uutta artikkelia aineiston pohjalta. Se ei tarkoita, ettenkö jossain vaiheessa voisi palata materiaalin pariin, mutta ensiksi on toteutettava muita jäähyllä olleita ideoita.

Lukemisto löytyy linkistä:

https://journal.fi/temenos/issue/view/5375

Eetos 15-vuotta

Lokakuun lopussa juhlistettiin Eetos-yhdistyksen 15-vuotista taivalta. Ensiksi oli vuorossa yhdessä Juno-tutkijakoulun kanssa järjestetty julkaisemiseen liittyvä tapahtuma. Sen jälkeen Eetos tarjosi osallistujille kakkua ja kuohuvaa. Lyhyinä ohjelmanumeroina olivat pitämäni synttäripuhe ja Jouni Teittisen alustus Eetoksen uusimmasta julkaisusta (Anna Helteen ”Todellisuus pahoinpiteli runon”). Tässä tekstini, jonka pohjalta puhuin, hieman soveltaen.

*

15-vuotias ihminen vasta oppii aikuisen elämän alkeita. Humanistis-yhteiskuntatieteellistä tiedekirjallisuutta julkaisevan ja satunnaisesti erilaisia tiede- ja kulttuuritapahtumia järjestävän yhdistyksen ikänä se muistuttaa enemmän keski-ikäistä aikuista, joka voi jo vähän muistella nuoruuden seikkailujaan.

Eetos-yhdistys perustettiin vuonna 2004, jolloin myös sen ensimmäinen julkaisu näki päivänvalon. Itse olin yksi perustajajäsenistä, jotka koostuivat pääosin mutta ei pelkästään väitöskirjatutkijoista. Perustamiskokouksessa oli läsnä 15 ihmistä. Heistä kolme on tälläkin hetkellä yhdistyksen hallituksen jäseniä.

Muistikuvieni mukaan yhdistys lähti liikkeelle siitä, että vakiintuneet tiedekustantajat tuntuivat kangistuneilta omiin kaavoihinsa. Halusimme tehdä jotain itse, omaehtoisesti. Emme koskaan ajatelleet kilpailevamme kenenkään kanssa, vaan täyttävämme jonkun aukon teoksilla, jotka ovat sisällöllisesti kiinnostavia ilman suurta painetta korkeisiin myyntilukuihin.

Yhdistyksen kotipaikka on ollut aina Turku, joten on sopiva, että nytkin juhlistamme 15-vuotiasta Turun yliopistossa. Itse asiassa yhdistys sai pienen taloudellisen tuen humanistisen tiedekunnan sisäiseltä kulttuuristen merkitysten välittymisen tutkijakoululta, joka ei ollut varsinainen tutkijakoulu, vaan hallinnollinen rakenne, jonka avulla tuettiin väitöskirjatutkijoiden työn etenemistä.

15-vuoden aikana Eetos on järjestänyt erilaisia tapahtumia, mutta yhdistys tunnetaan parhaiten vertaisarvioitujen tiedekirjojen kustantamisesta. Toistuvista tapahtumista mainittaviin kuuluvat Eetos-illat-nimellä toimineet alustus- ja keskustelutilaisuudet, joita järjestettiin lähinnä panimoravintola Koulussa usean vuoden ajan sekä yhden päivän mittaiset tieteelliset kollokviot, joissa Eetos on ollut mukana. Muista yksittäisistä tapahtumista voi nostaa esiin Tanssiteatteri Erin kanssa järjestetyn tieteellis-taiteellisen Punakone-illan vuonna 2011.

Aikanaan Loki-kirjoja pyörittänyt Niko Aula totesi (jos muistiini on luottaminen), että tiedekustantaminen ei ole ollenkaan mahdotonta, jos julkaisee kirjan tai pari vuodessa. Hankalampaa se on heti, jos pitää myydä kirjoja niin paljon, että siitä pitää saada elanto. Eetos on tavallaan noudattanut tätä linjaa: julkaistaan yhdestä kolmeen nimikettä vuodessa sillä periaatteella, että myynti kattaa kustannukset, jotta voidaan julkaista seuraava kirja.

Voittoa tuottamattomana yhdistyksenä Eetos haluaa tiedekirjojen olevan helposti saatavilla. Siksi ensinnäkin kirjojen hinnat pyritään pitämään mahdollisimman alhaisina. Toiseksi kirjat pyritään myöhemmin, yleensä muutaman vuoden viiveellä, julkaisemaan sähköisesti niin, etteivät ne maksa mitään.

Tällä tavalla Eetos on 15-vuoden aikana julkaissut 22 kirjaa (sekä yhden yhteistyössä Faroksen kanssa), joista kuutisen teosta on vapaasti ladattavissa yhdistyksen verkkosivuilta. Tämä on lisännyt jo loppuunmyytyjen teosten käyttöä. Esimerkiksi Eetoksen vuonna 2006 julkaisemaa teostani Notkea uskonto käytettiin kurssikirjana Helsingin yliopistossa vuonna 2019 – ja mainitaan nyt vielä, että kyse ei ollut minun opettamastani kurssista.

Ainakin kaksi Eetos-julkaisua on ollut pääsykoekirjoina, Jukka Sihvosen Idiootti ja samurai (2009) sekä Tuomas Martikaisen ja Marja Tiilikaisen toimittama Islam, hallinta ja turvallisuus (2013). Olemme julkaisseet myös ainakin yhden väitöskirjan, Kaisa Kurikan Algot Untola ja kirjoittava kone (2013), ja kaksi juhlakirjaa, professori Jukka Sihvosen Aivokuvia (2013) sekä Merja Polvisen ja kumppaneiden toimittaman Mielikuvituksen maailmat (2017), joka oli professori Bo Pettersonin juhlakirja.

Yksi hauskahko kuriositeetti on se, että Sexhibition-erotiikkamessut myönsivät vuonna 2008 Eetoksen julkaisemalle Pornoakatemia-teokselle ”vuoden eroottinen lataus” -palkinnon. Kiertopalkintona on massiivinen kullanvärinen dildo, joka tosin meni teoksen toimittajalle Harri Kalhalle.

15-vuotta on pitkä aika. Se ei olisi ollut mahdollista ilman niitä tunteja, joita ihmiset ovat vapaaehtoisesti ja usein ilman minkäänlaista taloudellista korvausta laittaneet yhdistyksen toimintaan. Kaikki te, läsnä olevat ja poissaolevat, entiset ja nykyiset aktiivit, jotka olette olleet mukana tekemässä tämän mahdolliseksi, onnitelkaa itseänne ja nauttikaa työnne tuloksista edes pienen hetken verran. Erityiskiitoksen ansaitsee Päivi Valotie, joka on hoitanut monta vuotta lähes kaikkia yhdistyksen käytännön asioihin liittyviä tehtäviä taittamisesta kirjavaraston päivittämiseen, pöytäkirjoista postittamisiin ja painotalojen kanssa asiointiin.  

Jotta yhdistys voisi jatkaa vielä seuraavatkin 15 vuotta, sen tarvitsee uudistua. Ennen kaikkea se tarvitsee aktiivisia toimijoita, joita ei koskaan ole liikaa. Tämä on kutsu osallistua toimintaan jatkossa, mutta nyt: Paljon onnea 15-vuotiaalle Eetos-yhdistykselle ja pitkää ikää!

Oliko antiikissa uskonnonvapautta?

Twitterissä käytiin pienimuotoinen debatti siitä, oliko antiikissa uskonnonvapautta. Piispa ja teologi Jari Jolkkonen puolusti näkemystä, jonka mukaan varhaiskristillinen ajattelija Tertullianus (n. 155–230) olisi muotoillut käsityksen uskonnonvapaudesta. Näin ajateltuna uskonnonvapaus ei olisikaan moderni keksintö.

Antiikintutkija Laura Nissin vastasi tähän, että vaikuttaa epätodennäköiseltä. Hän kuitenkin jatkoi, että uskonnollinen suvaitsevaisuus oli keskeinen osa kristinuskoa edeltänyttä antiikin roomalaista uskonmaisemaa.

Keskustelun suurin anti itselleni on siinä, että se muistuttaa uskontotieteilijän olevan toista maata. Uskontotieteilijä (ainakin siinä idealisoidussa merkityksessä kuin sen tässä ymmärrän) lähestyisi asiaa toisesta suunnasta. Hän kysyisi, millä perusteella ylipäätään voidaan väittää, että antiikissa oli uskonto. Mistä sanasta puhutaan ja mitä merkityksiä sillä oli?

Nissinin mainitsemassa antiikin Roomassa ”religio” tarkoitti kymmeniä eri asioita. Itse en lue latinaa sujuvasti, mutta näitä merkityksiä ovat käsitelleet perustavasti esimerkiksi Carlin A. Barton ja Daniel Boyarin teoksessaan Imagine No Religion: How Modern Abstractions Hide Ancient Realities (2016).

Barton ja Boyarin esittävät, ettei antiikin Kreikassa tai Roomassa ollut uskontoa vastaavaa käsitettä siinä mielessä kuin sen nykypäivänä ymmärrämme. Heidän mukaansa religio-sanan kääntäminen uskonnoksi hankaloittaa roomalaisen kulttuurin ymmärtämistä. Sama pätee antiikin kreikan termeihin (erityisesti ”threskeia”). Heidän mukaansa tuon ajan tekstien moderneissa käännöksissä ei kannattaisi edes käyttää uskonto-sanaa.

Mikäli Barton ja Boyarin ovat oikeassa, Jolkkonen ja Nissin ovat molemmat väärässä. Näin siksi, että heidän kysymyksensä on väärin asetettu. Jos antiikissa ei ollut uskontoa, ei ollut uskonnonvapauttakaan.

Tämä ei tarkoita, etteikö tutkija voisi jollain tarkoituksenmukaisella tavalla määrittää sanaa ”uskonto” omiin tutkimuksellisiin tarpeisiinsa antiikkia tutkiessaan, mutta siitä ei tässä Twitter-debatissa ole kyse: debatin vastakkaisten kantojen edustajat olettavat, että on mielekästä ajatella antiikissa olleen elämänalue tai ilmiö, joka voidaan ongelmitta nimetä uskonnoksi.

Sen jälkeen kun tähän uskontoa koskevaan kysymykseen on vastattu, voidaan miettiä, mitä uskonnonvapaus oikein merkitsee antiikissa, jos kysymys edelleen kuulostaa järkevältä. Jos ei kuulosta, voitaisiin miettiä, voidaanko puhua ajatuksenvapaudesta, omatunnonvapaudesta, toiminnanvapaudesta tai jostain muusta.

Toinen uskontotieteilijälle ominainen kysymys kuuluisi, millaiset panokset väitteiden esittäjillä on pelissä. Piispoille ja teologeille saattaa olla toivottavaa nähdä kaikessa nykyisin arvostetussa kristilliset juuret. Antiikin tutkija puolestaan saattaa nähdä myönteisessä valossa roomalaisen kulttuurin, jonka oletetun uskonnonvapauden kristinusko tukahdutti. En lähde tässä yhteydessä näin väittämään, koska se vaatisi paljon enemmän syventymistä kuin tällaisen blogiin laitetun sormiharjoituksen. Mutta kysymisen tapa on tässä olennainen.

Esimerkkinä tällaisesta kysymisen tavasta on William Arnalin The Symbolic Jesus: Historical Scholarship, Judaism and the Construction of Contemporary Identity (2005). Arnal tutkii eri aikoina esitettyjä näkemyksiä historiallisesta Jeesuksesta. Hänen tehtävänsä ei ole kertoa, mikä monista näkemyksistä on lopullinen totuus historiallisesta Jeesuksesta. Sen sijaan hän pohtii, miten erilaiset väittämät ovat olleet sidoksissa kirjoittajien oman aikansa identiteetin rakentamiseen: näkemys historiallisesta Jeesuksesta – on Jeesus sitten nähty esimerkiksi juutalaisena tai siitä lähes täysin erillisenä – on ollut keino löytää tukea omalle identiteetille ja valta-asemalle.

Jos ei muuta, niin ainakin uskontotieteilijä penää tarkkuutta siihen, mistä puhumme kun puhumme uskonnosta ja sen johdannaisista kuten uskonnonvapaudesta. Lisäksi uskontotieteilijä voi kiinnittää katseensa erilaisten toimijoiden menneisyyden käyttöön nykyisten intressien edistämisessä. Nämä kysymisen tavat eivät ole uskontotieteilijän yksityisomaisuutta; pikemminkin uskontotieteilijä toivoo, että muutkin kysyisivät useammin samoja kysymyksiä.

 

Studioalbumit osa 100: Elvis Presley (3/3)

Elviksen levyjen kuuntelun toisessa osassa oli aistittavissa lievää puutumusta. Käykö näin myös 1970-luvun tuotannon kahlaamisessa. Kerroin sille on pieni, koska takana on jo lähes 30 lättyä. Mutta yllätyksiä saattaa olla tulossa. Lähdetään jännittämään.

That’s the Way It Is (1970) on sekoitus studiobiisejä ja livetaltiointeja. Se on tyylillisesti aika lähellä edeltäjäänsä, joskin se menee enemmän balladien suuntaan. Okei, taas ne on hyvin esitettyjä, mutta eipä näitä jaksa loputtomiin kuunnella. Mukana on esimerkiksi Simon & Garfunkelin ”Bridge over troubled water” ja Righteous Brothersin ”You’ve lost that lovin’ feelin’”, joten Elviksestä oli tullut jonkinlainen karaokejukeboksi. Dusty Springfieldin ”You don’t have to say you love me” on kyllä melko komea Elviksen tulkintana.

Elvis Country (I’m 10000 Years Old) (1971) kertoo jo nimessään, mistä on kyse, paitsi että toteutus on täysin ylituotettua viihdehöttöä. Mukana on kaikkea siistiä Willie Nelsonista Bob Willsiin, eikä Elviksen äänen äärellä voi olla täysin kylmä, mutta ei tämä silti lähde.

Love Letters from Elvis (1971) on albumi, joka kertoo karusti, miten vähän Elvistä tai hänen manageriansa kiinnosti albumit. Kyse on rakkauslauluista, jotka nauhoitettiin kahden edellisen levyn megasessioissa. Tässä on niille käyttöä uutena studioalbumina. Miehen ääni on edelleen kunnossa, ja onhan tämä hyvää dramaattista viihdemusiikkia. King of rock’n’rollia se ei ole. Viva Las Vegas -henkinen ”Got my mojo working” rikkoo kaavan, mutta pinnallisessa riehakkuudessaan pidän tätä versiota lopulta varsin hengettömänä.

Elvis Sings the Wonderful World of Christmas (1971) on nimensä mukaisesti joululevy. Se on Elviksen ensimmäinen sitten vuoden 1957 joululevyn. Tiedän kyllä kumpaa kuuntelen. Varhaisempi on rento ja menevä, tämä jotenkin turhan vakava ja uskonnollinen.

Elvis Now (1972) koostuu lähinnä aikansa pop-, folk-, gospel- ja kantrikovereista. Siellä on Kris Kristoffersonia, Beatlesia (”Hey Jude”), Buffy Sainte-Marieta ja Gordon Lightfootia (”Early morning rain”). Muutama alkuperäisesityskin on mahtunut mukaan. Aika valju teos, mutta oma suosikkini on gospel-pop ”Put your hand in the hand” ja dramaattinen paisuttelu ”We can make the morning”, mutta ei tästä sen enempää sanottavaa ole. Paitsi että levyn päättävä hupsuttelu ”I was born about ten thousand years ago” on raikas, joskaan ei merkittävä päätös kuivalle levylle.

He Touched Me (1972) on Elviksen kolmas gospel-albumi. Siihen on suhtauduttu melko myönteisesti, mutta itselläni on vähän vaikeuksia jossain balladien ja virsien välissä liikkuvien tuotosten kanssa. Yleisilme menee enemmän balladien suuntaan ja kiihkeätempoisemmissa esityksissä ollaan viihdemusan puolella gospelmaustein. ”Amazing grace” on melkoisen hyvä virreksi, ”Lead me, guide me” mainio balladiksi, ”Seeing is believing” on melko onnistunut ja ”Bosom of Abraham” sekä ”I, John” ovat retvakkaita ralleja, joten ei voi väittää, etteikö tässä olisi hetkensä. Sanoisin tätä keskimääräistä paremmaksi Elvis-albumiksi, vaikka mukana on myös yhdentekeviä raitoja.

Elvis (The Fool) (1973) lähtee nimibiisillä, joka onkin tässä putkessa arvioituna melko vetävä balladi. Tekele jatkuu viihteellisellä menolla, jota kantavat Elviksen ääni ja keskinkertaiset sävellykset. Viimeisenä raitana on Dylanin ”Don’t think twice, it’s all right”, josta on väännetty viihdekantria. Ihan hauska kuriositeetti kerran kuunneltuna, mutta ei enempää. Yli miljoona tätäkin myytiin.

Raised on Rock / For Ol’ Times Sake (1973) alkaa nimibiisillä, joka on soulahtavaa rytmibluesia. En tiedä, onko Elvis esittänyt yhtään tällaista biisiä aikaisemmin. Minusta tämä on raikas aloitus vuosien hötön jälkeen, vaikka ei se musiikkimaailman ikivihreiden joukkoon kuulu. Siitä mennään ihan asialliselle balladiosastolle ja gospel-souliin, jossa on hitunen Booker-T & MG’s vibaa. No, Stax-osaston tuttuja soittajia sieltä löytyykin. Nostaisin itse tämän korkealle Elviksen myöhäistuotannossa, vaikka sitä leimaa epätasaisuus. Levyllä on tarpeettoman monta tarpeetonta balladia muutamien onnistumisten joukossa.

Good Times (1974) on edellisen tavoin Staxin studiossa levytettyä materiaalia, mutta sisältö on enemmän kantrin suuntaan nojaavia balladeja, osin oman aikansa hiteistä. Kokonaisuutta pidetään ihan kelvollisena, joskaan ei huippuna – joka tapauksessa albumina, jota artistin ei tarvitse hävetä. Näin kai voisin itsekin kuvailla, mutta onhan tämä melko tarpeeton. Kun alkupuolen tyylillisesti virkistävä vaihtelu on (Elviksen huippukohtiin suhteutettuna) markan funkia (”I got a feelin’ in my body”), niin se kertoo, missä mennään. Kaukana kammottavasta, mutta melkein yhtä kaukana klassikosta. Oma suosikkini on singlenäkin julkaistu ”I’ve got a thing about you baby”, koska siinä Elvis vetää peruskantria asiallisesti. Se aloittaa b-puoliskon. Myös ”Spanish eyes” on toimii ja hitto vie, koko b-puoli on aivan asiaa ollakseen 70-luvun Elvistä.

Promised Land (1975) nauhoitettiin myös Staxilla jo 1973 ja ilmestyessään pari vuotta myöhemmin se nousi korkealle varsinkin kantrilistoilla. Teos pärähtää käyntiin Chuck Berryn rallilla ”Promised land”, jota käytettiin myöhemmin elokuvassa Men in Black. Sen jälkeen tulee useampi raita keskitasoisia kantriballadeja, kunnes pitkän odottelun jälkeen lävähtää soimaan soulahtava ”If you talk in your sleep”, joka on albumin selkeä kohokohta. Loppulevy ei ärsytä eikä sytytä, joten eiköhän olennaisin ole jo sanottu.

Today (1975) ilmestyi samana vuonna ja levytyksetkin olivat tuoreita. Alkuun mennään rokkaavasti (joskin turvallisesti) biisillä ”T-R-O-U-B-L-E”. Levyn päättää suunnilleen kaikkien koveroima, alkujaan Porter Wagonerin vuonna 1965 esittämä ”Green, green grass of home”. Siihen väliin mahtuu muun muassa Don McLeanin nyyhkyballadi ”And I love you so” ja paljon parempaakin: monien versioima ”Shake a hand” on Elvikselläkin toimiva ja ”Pieces of my life” on asiallista, lähes aidosti koskettavaa kantria. ”Fairytale” menee onnistuneesti letkeän kantrin suuntaan ja ”I can help” on rockabillystä viihteeksi väännettyä ihkaa 70-luvun Elvistä. Ei hassumpaa.

From Elvis Presley Boulevard, Memphis, Tennessee (1976) on feikki live. Se nauhoitettiin livenä, mutta ilman yleisöä. Se sai melko nuivat arviot, mutta mitäpä muuta melodramaattisesta viihde-Elviksestä voi odottaa. Sitä tämä on, hyvässä ja pahassa. Avausraita ”Hurt” julkaistiin singlenä, ja se on levyn parhaimmistoa. On helppo allekirjoittaa AllMusicin kommentti siitä, ettei tästä tuskin aloitetaan Elvis-kokoelman kartuttaminen. Elviksen ääni on kuitenkin edelleen kunnossa.

Moody Blue (1977) julkaistiin neljä viikkoa ennen Elviksen kuolemaa. Lieneekö sattumaa, että tämä myös myi hyvin? Itse albumi koottiin palasista – suurin osa on Gracelandin sessioista ja mukana on myös kiertuenauhoituksia ja livemateriaalia. ”Unchained Melody” avaa levyn, ja se on kyllä hurja versio millä tahansa mittarilla. Sitten mennään letkeästi kantrin kautta rempseään teinipoppiin ja palataan kantriballadiin, kunnes rokataan ujosti. Sellainen on a-puolisko. Ei hassumpaa, mutta ei nerokastakaan. B-puoli on tylsempää ja osin iskelmällistä. Kokonaisuus on tyylillisesti vaihteleva. Huolimatta a-puolta kohtaan osoitetusta lievästä innostumisesta, en usko hankkivani tätä omaan hyllyyn pikaisella aikataululla.

Siinä oli kolmas setti Elviksen studioalbumeita. On niissä hetkensä, mutta ilmankin voin elää. Edelleen aktiiviseen kuunteluun jää ukon varhaistuotanto ja pari kokoelmaa. Ja joululevy kerran vuodessa.

Laiska blogivuosi – kootut selitykset

Kesä alkaa olla lopuillaan ja uusi lukuvuosi yliopistossa alkaa. Blogin osalta tämä on ollut laiskin tai melkein laiskin vuosi yli kymmenen vuoden historiassa. Vain vuosi 2011 oli yhtä hiljainen, kun muutin Briteistä takaisin Suomeen. Syksystä on tulossa tyypillisen kiireinen, joten blogin päivittäminen saattaa olla edelleen hidasta. Laitetaan tähän kuitenkin kootut meriselitykset siitä, miten näin on päässyt käymään.

Keväällä kirjoittelin täysin oman mielen mukaan. Kesän alussa huomasin, että hiljaista on ollut. En kuitenkaan ryhtynyt kiirehtimään blogisisältöä. Otin päinvastaisen strategian: antaa blogin olla hetki rauhassa, jos ei luontevasti löydy aikaa ja intoa kirjoittamiseen. Eikä sitä löytynyt. Mutta muuta olen tehnyt, vaikka olen lomaillutkin.

Kesällä ilmestyi yksi vuoden alkupuolella viimeistelty artikkeli, ”Suvivirsi ja kristinuskon ’kulttuuristuminen’ katsomuksellisen monimuotoisuuden aikana”. Se löytyy uusimmasta Uskonnontutkija-lehdestä, eli täältä: https://journal.fi/uskonnontutkija/article/view/83000

Aiheen tiimoilta ilmestyy myös juttu Kotimaa-lehdessä.

Keväällä viimeistelty uskontoa James Bond -elokuvissa käsittelevä artikkeli ei ole vielä ilmestynyt, mutta se on hyväksytty julkaistavaksi. Se on saatavilla myöhemmin tämän vuoden puolella avoimesti julkaisussa Journal for Religion, Film and Media.

Keväällä ja kesällä olen kirjoittanut tai viimeistellyt useita artikkeleita, jotka käsittelevät uskontoa suomalaisessa mediassa, uskonnollisten auktoriteettien asemaa eurooppalaisessa journalismissa, median roolia uskonnoista irtaantumisessa, mediaa uskontotieteen tutkimuksessa, internetin ja sosiaalisen median asemaa ateismissa, ateismia ”Jumalan paluun” aikana ja uskontotieteen tapoja kuvitella uskonto. Osa näistä on suomeksi, osa englanniksi.

Vielä pitäisi viimeistellä yhteisartikkeli ateismista Pohjoismaissa ja Baltiassa sekä artikkeli ateistisista dokumenttielokuvista asap, kuten akateemisen deadlinet joskus menevät. Yksi itsestäni riippumattomista syistä talviunilla ollut uskontoa mediassa tavallisena päivänä käsittelevä kirjahankekin saattaa viimein liikahtaa eteenpäin ja ehkä pian saadaan myös uskonnottomuutta Suomessa käsittelevä yhteisartikkeli lähetettyä arvioitavaksi.

Näitä ennen on kuitenkin valmisteltava esitys Saksan uskontotieteen järjestön konferenssiin Conceptualising Religion. Menen sinne syyskuun alussa kutsuvieraana puhumaan uskontotieteen opettamisesta tavalla, jossa pyritään problematisoimaan uskonnon kategoriaa.

Tässä sekasotkussa blogin päivittäminen ei ole ollut ykkösprioriteetti. Kun jonglööraa (liian) monella pallolla, joku putoaa maahan. Pitää vain yrittää kontrolloida, mikä pallo voi pudota menemättä rikki ja vakuuttua, että se pompahtaa vielä takaisin. Blogi on ollut valitsemani pallo. Saman voi sanoa Twitteristä, jossa olen viettänyt enimmäkseen hiljaisuutta kesäkuun jälkeen.

Lähes perinteinen konferenssiraportti Euroopan uskontotieteen järjestön konferenssistakin jäi tekemättä. Konferenssi pidettiin kesällä Tartossa. Itse järjestin kaksi paneelia, joissa pohdittiin liki 20 vuotta sitten ilmestyneen Timothy Fitzgeraldin The Ideology of Religious Studies (2000) -teoksen argumenttien arvoa ja vaikutushistoriaa. Näistä on lähtenyt keriytymään julkaisuhanke. Tavoitteena on saada aiheeseen liittyvä Implicit Religion -lehden tuplanumero ulos vuoden 2020 lopussa. Sen suunnittelu on kuitenkin vienyt hyvän palasen heinä- ja elokuusta.

Varsinkin kesän lopussa opetusvalmistelut ja tutkimushankkeiden suunnittelu vievät aikaa ja energiaa. Opetusvalmistelut alkavat olla pääosin valmiina syyskuussa alkaviin kursseihin, mutta tutkimushankkeiden suunnittelu päättyy yleensä vasta hakemusten jättämiseen.

Ehkä suurin syy blogitekstien vähäisyyteen kesäkuukausina on kuitenkin uuden kirjahankkeen suunnittelu ja testailu mökillä riippumatossa makoillen. Olen ryhtynyt hahmottamaan, millainen tietokirja syntyisi, jos aiheena olisi uskonto populaarimusiikissa. Siihen liittyen luin kesällä melko ison kasan aiheeseen liittyviä kirjoja. Samalla aloin kirjoittaa kirjaa, vaikka tässä vaiheessa en ole edes udellut, olisiko joku kustantaja kiinnostunut tällaisesta. Lukuvuoden alku ja muut kirjoitustehtävät pistävät hankkeen tauolle, mutta onpa tässä nyt julkisesti sanottu, että jotain tämänsuuntaista on suunnitteilla. Valmista ei ole syytä odottaa vielä hetkeen aikaan, sillä tämä vaatii syventymistä ja tarkkuutta.

Musiikin kuuntelu on painottunut kesällä yllä mainitun hankkeen suunnitteluun ja ostolevyihin, joten edes studioalbumisarjaa ei ole tullut päivitettyä Elviksen lisäksi. Festivaaliraportitkin jäivät kirjoittamatta, vaikka osallistuin isoista tapahtumista Sidewaysiin, Pori Jazziin ja Flow’hun.

Sellaisia selityksiä.

Studioalbumit osa 100: Elvis Presley (2/3)

Ensimmäinen setti Elvistä käsitti 14 albumia. Toisessa niitä on saman verran. Kuten edellinenkin, tämä paketti pitää sisällään satunnaisia huippuhetkiä ja melkoisen määrän yhdentekevää materiaalia. Käydään siis läpi albumi kerrallaan.

Kissin’ Cousins (1964) jatkaa elokuvamusiikin putkea. Levyn tiimoilta ei ole tiedossa mitään meheviä juoruja eikä se asetu tietääkseni mihinkään merkittävään kohtaan Elviksen uraa. Samaa tyhjyyttä kumisevat levyn raidat. Aika monesta tyylisuunnasta on ammennettu, mutta koko toteutus on laiskaa ja puolivillaista. ”Barefoot ballad” sentään yrittää piristää bluegrass-moodilla, mutta kukapa ei kuuntelisi mieluummin jotain muuta kantria ja bluegrassia. Jos oikein myönteisesti asennoituu, niin onhan tässä hyvää viihde-Elvaria (”There’s gold in the mountains”) ja maltilla rokkaavaa kamaa (”Once is enough”). Myös nimibiisi on aivan käypä (siitä on myös versio, jonka perässä on No.2), mutta levyn balladeille en oikein syty. Tasapainoisin (ja paras) esitys on ”(It’s a) Long lonely highway”.

Roustabout (1964) ilmestyi puoli vuotta myöhemmin ja on myös elokuvan soundtrack. Listaykköseksi sekin liikahti, mutta aika vähillä eväillä ollaan matkassa. Levyn kesto on vain 20 minuuttia eikä siltä löydy megahittejä. En tiedä, onko pääni pehmenemässä, kun olen altistunut näille puolivillaisille teoksille, mutta minusta tässä on ihan käypää menoa. ”Poison ivy league” on hyvää viihdettä, The Coastersin alkujaan esittämä ”Little Egypt” rullaa asiallisesti ja ”Hard knocks” on oikeasti toimivaa rokkia (vaikkei kovin vaarallista). Näiden lisäksi voisi mainita 3–4 viihdyttävää biisiä, joten ei 11 biisin pakettiin jää montaa totaalista hutia.

Girl Happy (1965) on taas soundtrack ja siinä on raikasta menoa nimibiisistä alkaen. Mutta raikkauden kyljessä vaanii tekopirteys ja teennäisyys. Koskettavaa teoksesta ei saa millään, mutta myönteisesti sitä voi kuunnella hyväntuulisen Elviksen näytteenä. Ei kuitenkaan ole hyvä signaali, jos 23 minuutin levyn puolivälissä alkaa odottaa loppua. Mutta siinä onkin kyse vinyyliajasta: kun pääsisi kääntämään puolen ja aloittamaan sen raidalla ”Cross my heart and hope to die”, niin oltaisiin taas paremmalla mielellä. Ja seuraava ”The Meanest girl in town” on asiallinen hupiralli. Sitten tulee ”Do the clam”, joka itselleni on tärkeä Crampsin tekemän version vuoksi.

Elvis for Everyone! (1965) oli ensimmäinen varsinainen studioalbumi kolmeen vuoteen, kun elokuvaäänityksiä ei lasketa. Sen tekotapa oli varsin surullinen: tynnyrien pohjilta kaavittiin roskat, jotka eivät olleet päätyneet käyttöön aikaisemmin. Myynnillisesti tulos oli sen mukainen. Laadullisesti teos on ymmärrettävästi vaihteleva, mutta se on parempi ja vähintään kiinnostavampi kuin liian moni aikaisempi Elviksen levy. Viihteellinen versio ”Your cheatin’ heartista” on asiallista keskitasoa, samoin kuin yökerhoon parhaiten sopiva ”Summer kisses, winter tears”. Sun-sessioista peräisin oleva ”Tomorrow night” on levyn hidas helmi, vaikka en sitä aivan miehen huipputuotoksena pidäkään. ”Memphis Tennessee” on kova biisi, mutta Elviksen käsittelyssä siitä tulee kovin viihteellinen (vrt. Berryn alkuperäinen), kun taas ”Sound advice” toimii juuri viihteellisyytensä vuoksi. Levyn päättävä ”When it rains, it really pours” on keskitasoista bluesia. Osa raidoista on tyystin tarpeettomia. Erityisen koherenttia kokonaisuutta tästä ei rakennu, mutta kuten sanottu, albumi on vähintään kiinnostava.

Harum Scarum (1965) ei liene tunnetuin Elviksen soundtrack. Eikä ihme, sillä eihän se klassikkoja sisälläkään. Silti kiinnostuksen herättää AllMusicin yhden tähden tuomio. Noh, avausraidan ”Harem holidaylla” on viihdearvoa ja sitä seuraava ”My desert serenade” lisää camp-kierrettä jo sille tasolle, että tälle albumille luulisi löytyvän puolustajia. Pian tämä näkökulma kuitenkin vesittyy, eikä biiseistä jää juuri mitään jäljelle. Loppupuolen balladista ”So close, yet so far” pidän ihan vilpittömästi ja ”Animal instinct” on viehättävä orientaalisine viboineen.

Frankie and Johnny (1966) ei saanut sen enempää kehuja. Ja aikamoista höttöä tämäkin teos on, ellet erityisesti viehäty Elviksen kabaree-swingistä. Nimibiisi on aivan ok ja muitakin voi kertakuuntelun verran fiilistellä, mutta tämä on tarkoitettu ensisijaisesti elokuvan ääniraidaksi eikä kotikuunteluun. Loppupuolen ”Shout it out” sentään on hauskaa menomusaa, joka nousee peruskaman yläpuolelle.

Paradise, Hawaiian Style (1966) jatkaa leffasoundtrackien sarjaa, jota ei kovin moni huvikseen kuuntele kotioloissa. Ainakaan usein. Tai jos kuuntelee, niin nimenomaan huvikseen. Ei siksi, että kyse olisi maailman parhaasta musiikista. Ei siitä sisällöstä pitänyt edes sen esittäjä, joka suostui laulamaan muiden tekemää höttöä vastahakoisesti. Havaijihetkutusta heikoimmillaan, maustettuna juuri alimman riman ylittävillä kevytrokeilla (”Scratch my back”, ”A Dog’s life”).

Spinout (1966) ilmestyi vain kolmisen kuukautta myöhemmin. Leffamusaa tämäkin, mutta vähän verevämmällä otteella. Heti toisena raitana on ”Adam and Evil”, josta myös Untamed Youth on tehnyt hienon, itselleni huomattavasti tutumman version. Suurin osa teoksesta on kuitenkin kivan keskinkertaista, helppoa kuunneltavaa ja myös melko helposti unohdettavaa. Huvittavan puolelle menee ”Smörgåsbord”. Tuoreemmissa versioissa on bonusraitoja, joiden joukossa Dylanin ”Tomorrow is a long time”. Siitähän Bob tykkäsi kovasti, mutta minä en pidä aivan yhtä paljon.

How Great Thou Art (1967) on korkealle arvostettu Elviksen studioalbumi, joka sisältää uskonnollista musiikkia. Hienosti se laulaa, mutta samalla hiipii mieleen ajatus, että saattaisin pitää näistä enemmän Roy Orbisonin tulkitsemina. Ehkä siksi, että hänen äänestään puuttuu Elviksen imelyys (ja siksi Elvis sopii minusta paremmin rokin laulamiseen). Tämä pätee erityisesti levyn alkupuoleen, joka on aika lailla virsimusiikkia. Linja kuitenkin muuttuu b-puolella rennon rokkaavaksi gospeliksi. Siksi tämä ei sovi alkuunkaan cd-formaattiin eikä suoratoistoon. Teos on tarkoitettu vinyylille. En kovin usein jaksaisi kotona kuunnella a-puolta ja b-puoli on mieluisampi, mutta joka tapauksessa on kehuttava teoksen kompositiota. On perusteita pitää tätä Elvis-klassikkona.

Double Trouble (1967) on soundtrack, jonka sisällöstä valtaosa on täysin turhaa. Syvistä vesistä pinnalle sen nostaa vain menevä rokkibiisi ”Long legged girl” ja siinä vanavedessä kelpaa ”Blue river”. Osa on siedettävää ja osa on Piippolan vaaria. Albumi julkaistiin samana päivänä kuin Beatlesin Sgt. Pepper’s… Siitä voi päätellä jotain Elviksen kuranttiudesta vuonna 1967.

Clambake (1967) on siitä erikoinen Elvis-soundtrack, että se sisältää verrattain rokkaavaa materiaalia. Tunnetuimmat ja parhaimmat raidat lienevät ”Guitar man” ja ”Big boss man”, jotka eivät kuuluneet albumin alkuperäiseen sessioon vaan myöhemmin nauhoitettuihin bonuksiin.

Speedway (1968) jäi viimeiseksi Elviksen leffasoundtrackiksi. Se ei menestynyt toivotulla tavalla, eikä sitä nykyvalossa pidetä merkittävänä teoksena. Aikansa populaarimusiikin virtauksiin nähden se tuntuu olevan eri planeetalla tai oikeastaan kuplassa, josta ei näy ulkopuolelle. Alkupuolella on pari biisiä asiallista viihdejytää (erityisesti nimiraita), mutta sen jälkeen kuullaan yhä vähäpätöisempiä raitoja. ”Western union” on helposti kuuntelukelpoinen, tai oikeastaan hyvinkin viehättävä, mutta kokonaisuutta ei voi kehua. Ei auta, vaikka mukana pörräävät Nancy Sinatra ja Lee Hazlewood. Levyn paras esitys onkin ”Your groovy self” – säveltäjänä Lee ja laulajana Nancy.

From Elvis in Memphis (1969) on kriitikoiden mielestä paluu ruotuun. Kyse on erittäin arvostetusta albumista, jolla Elvis menee kantrisoulin suuntaan. Sisällöstä kertoo jotain knoppitietäjille kerrottava fakta: avausraita ”Wearin’ that loved on look” on Elviksen ensimmäinen levytys, jolla on sähköbasso. Minä ajattelen, että albumin on nostanut Elvarin parhaiden joukkoon ne popkriitikot, jotka eivät diggaile rockabillysta. Sen verran tylsää kamaa tämä on. Tietysti mukana on jotain hienoa, kuten upea ”In the ghetto” ja sellaista asiallista pehmoilua, mutta esimerkiksi Hank Snow’n ”I’m movin on” on vetelä tällaisena soul-sovituksena. Ei minulle, kiitos, vaikkei Elviksen ääntä voi moittia.

From Memphis to Vegas / From Vegas to Memphis (1969) on siitä erikoinen tupla, että ensimmäinen lätty on live ja toinen sisältää ennenjulkaisematonta studiomateriaalia. Siinä missä liveosa sisältää huippuraitoja, jälkimmäinen materiaali on kevyempää. Elviksen ääni kantaa sitä jotenkuten. Rytmiblues ”Stranger In My Own Home Town” on kelvollisimmasta tai ainakin erottuvimmasta päästä, mutta en tästä sen kummempaa saa irti.

60-luvun Elviksestä saa raavittua kasaan mainion kokoelmalevyn, mutta tuolta ajalta ei ole yhtään yksittäistä läpeensä loistavaa studioalbumia. Tosifanit varmasti ovat tästä eri mieltä, vaikka vieroksuisivatkin pahimpia viihdepläjäyksiä, mutta tämä setti vain vahvistaa makuani: pidän eniten rockabillya esittävästä Elviksestä. Muusta materiaalista löytyy tietenkin hyviä hetkiä, mutta ei juuri muuta.