Studioalbumit osa 22: Eagles

Jos minulta kysytään, mitä tulee mieleen yhtyeestä Eagles, vastauksena on kolme asiaa. Ensimmäisenä tulee mieleen ”Hotel California”, joka on perinteisesti edustanut minulle taantumusta, vähän samaan tapaan kuin Lynyrd Skynyrdin ”Sweet home Alabama”. Toisena tulee mieleen Eläkeläisten versio ”Hotelli helpotus”, joka on aina naurattanut. Kolmantena tulee mieleen Mojo Nixonin kappale ”Don Henley must die”. Eaglesin rumpalista kertovan kappaleen soolon alussa tulee pätkä ”Hotel Californiaa”, johon Mojo toteaa: ”Quit playin’ that crap, you’re out of the band.”

Kun kuitenkin on päästy tilanteeseen, jossa levyhyllystä löytyy pari albumia Genesistä, niin eikö samoilla höyryillä kuuntele läpi Eaglesin tuotannon? Piti tosin tarkistaa, ettei se ole kovin laaja. Ei ollut. Vain seitsemän albumia.

Sen verran tilannetta helpotti, että kuulin Don Henleyn nousseen joskus lavalle laulamaan taustoja, kun Mojo Nixon soitti yllä mainitun kappaleen. Silloin ajattelin, ettei Henley – tai metonyymisesti ajateltuna Eagles – voi olla läpeensä paha.

Eagles (1972) on laiskanletkeää kantrirokkia, mikä on omassa arvoasteikossani neutraali kuvaus. Levy ei kuitenkaan sytytä eikä vakuuta täydellisesti. Se on hieman liian tasapaksua valtavirtaa. Makuarvostelmani on kuitenkin karkeassa kontrastissa sekä ostavan yleisön että kriitikoiden kanssa. Albumi oli ilmestyessään kaupallinen menestys. 30 vuotta myöhemmin musiikkilehti Rolling Stone mahdutti teoksen 500 parhaimman albumin joukkoon, sijalle 374. No, avausraita ”Take it easy” on aika hyvä, jos kruisailee autolla autiomaassa tai katsoo aiheesta elokuvaa. Samoin loppupuolen ”Earlybird” ja ”Tryin’” ovat kelvollisia levyn rokkaavassa laidassa, ainakin erottautuessaan muusta massasta.

Desperado (1973) julkaistiin ilmeisesti uudelleen vähän aikaa sitten tai ainakin Uncut teki pitkän jutun albumista. En lukenut juttua, mutta arvelin, että ehkä teos pitäisi kuunnella. Tässä sitä ollaan. Levy on oikein toimiva sekoitus kantria ja Amerikan rokkia. Siinä ei ole varsinaisesti mitään vikaa, mutta siitä kuitenkin puuttuu vaarallisuus ja myös ääretön kauneus, ellei sellaiseksi hetkeksi lasketa avausraita ”Doolin-Daltonia”. Myös ”Tequila sunrise” on aivan mainio. Kuriositeettina mainittakoon, että Desperado on ainoa Eaglesin albumi, jossa bändin jäsenet ovat kansikuvassa. Näyttävät lainsuojattomilta, levyn teemaa myötäillen.

On the Border (1974) on kaikkitietävän Wikipedian mukaan albumi, jolla Eagles siirtyi kantrista kohti hard rockia. Ehkä kuuntelen eri teosta, mutta kyllä tämä on minun korviini kantria, maustettuna hyppysellisellä bluegrassia. Nimikkobiisissä on tosin selviä hard rock -vaikutteita. Edeltäjäänsä verrattuna laatu on huonompaa ja yleisilme tylsempi. Albumilla on ”James Dean”, josta Virve Rosti teki suomenkielisen version, ”On the border” ja Tom Waitsin ”Ol’ 55”, mutta nekään eivät pelasta johtopäätökseltä: heikompi kuin yhtyeen edeltävät levyt.

One of These Nights (1975) kuuluu levyihin, joista on vaikea kirjoittaa mitään kiinnostavaa. Se on taitavan turvallista, riskejä kaihtavaa Amerikan kantrirokkia, joka ei suututa ketään, mutta saattaa kyllä tylsistyttää. Sellaisia monet menestyslevyt ovat. Tällaisena se on kuitenkin erittäin kelvollista kuunneltavaa.

Hotel California (1976) alkaa samannimisellä megahitillä. Kuten ingressistä jo kävi ilmi, en pahemmin perusta kappaleesta, tai oikeastaan siitä, mitä se mielikuvissani edustaa, vaikka ymmärrän täysin, miksi se vetoaa miljooniin kuulijoihin. Koko albumi oli suurmenestys, mutta yhtye on entistäkin tylsempi, mikäli mahdollista. Kantrirokista on otettu askeleita valtavirran popin suuntaan. Tätä kuunnellessa varhainen Eagles alkaa tuntua alakulttuurin kingiltä.

The Long Run (1979) pelotti jo ennen kuuntelua. Mietin, millaisen pöhötyksen yhtye on saanut edeltäjän jälkeen, ja vastaus on tässä: soul-pöhön. Yhtye soi edelleen aika kauniisti, ja b-puolella on yhtyeelle ennenkuulumatonta monipuolisuutta ja kokeilua eri genreillä, mutta biisimateriaali ei varsinaisesti koskettele korkeimpia kieliä sydämessä eikä muuallakaan. Kriitikot suhtautuivat penseästi, mutta kansa ymmärsi vaihtaa työtunteinaan ansaitun leivän Eaglesin sirkushuviin.

Long Road Out of Eden (2007) on 28 vuotta edeltäjänsä jälkeen julkaistu tupla, ja olosuhteet huomioon ottaen teos kuulostaa yllättävän raikkaalta. Se on valtavirran kantrirokkia päivän soundeilla. Se sopii ihmiselle, joka kaipaa turvallisuutta ja välttelee yllätyksiä. Tällaista Yhdysvallat tarjoaa yli kahtatoista tusinassa, mutta Eaglesin nimellä varustettuna siitä tulee uniikki teos. Tosin sen verran pitää antaa arvoa yhtyeelle, että vain harvat tekevät tätä amerikkalaiselle massalle räätälöityä musiikkia yhtä huolellisesti.

Aloittaessani urakan oletin, että minusta tulee kaikkien vuosien jälkeen Eaglesin korkealle arvostava ihmishenkilö, jos ei nyt fani kuitenkaan. Toisin kävi. Yhtyeellä on eittämättä hyviä hetkiä ja ylipäätään myönteinen vire ennen vuotta 1976. Jos suuntaan kauppaan, niin haen Desperadon, mutta toistaiseksi muut jäävät hyllyyn, ellei ihan yhdellä kolikolla pääse kauppoja hieromaan.

Pitäisi varmaan katsoa Ylen kanavilta kaksiosainen dokumentti Eaglesista, jos se muuttaisi suhtautumistani ja pakottaisi kuuntelemaan uudelleen.

Rokkifestivaaleilla Saksassa

Vaikka olin ensimmäisen kerran rockfestivaaleilla 26 vuotta sitten, osallistuin festivaaleille Saksassa vasta tänä vuonna. Aikaisemmin olen käynyt Suomen lisäksi Tanskassa, Ruotsissa ja Englannissa. Arpa osui entisen Itä-Saksan suurimpaan festivaaliin, joka kantaa nimeä Highfield. Se järjestetään Leipzigin lähistöllä.

Ensiksi esiintyjät. Yhden päivän aikana tuli nähtyä nippu esiintyjiä, jotka vaihtelivat festareiden kahden suuren lavan välillä. Keskeisimmät olivat Gaslight Anthem, The Lumineers ja Tocotronic. Gaslightin näin Leedsissä neljä vuotta sitten teltassa, mutta nyt heillä oli suurin lava ja yli tunti soittoaikaa. Keikka oli rutiinimainen mutta tasokas. Loppuun säästetyt Too much blood, Great expectations, ´59 sound ja American slang toimivat hienosti, mutta katsoin koko keikan tyytyväisenä alun auringonlaskusta lopun keinovaloihin.

The Lumineers meni osin päällekkäin Gaslightin kanssa, mutta ehdin katsoa alkupuoliskon. Levyllä hieman varman päälle pelaava amerikkalaista folkkia soittava yhtye oli keikalla erittäin myönteinen yllätys. Heti toisena he soittivat pois hittibiisinsä, useissa televisiosarjoissa soineen ”Ho heyn” ja sen jälkeen osa bändistä – sekä laulaja-kitaristi että hanuristi – meni eri puolille yleisöä soittamaan loppujen jäädessä lavalle. Olisin voinut katsoa pidempäänkin yhtyettä, jolla on viihdyttävä, harkittu ja harjoiteltu show.

Saksan indielegenda Tocotronic soitti pienessä tihkusateessa, mikä latisti tunnelmaa. Silti yhtyeen näkeminen oli ilon aihe. Se on vanhalla maineellaan ratsastava mutta edelleen relevantti 90-luvun kitaraindien osaaja, joskin biisimateriaali ei ollut koko keikan ajan täydellistä. Yksi vertailukohta on Bob Hund, joka on mielestäni Tocotronicia parempi, niin biisimateriaaliltaan kuin esiintyjänä.

Näin toki muitakin. Frank Turnerin peruutuksen paikkasi Thees Uhlmann. Vaikka Turner ei olekaan suurin suosikkini, tilanne oli hieman sama kuin Kolmas Nainen paikkaamassa Neil Youngia. Saksalainen Irie Révoltés lauloi pääosin ranskaksi. Musiikillisesti se oli eklektistä – punkkia, skata, dancehallia ja hiphoppia. Paikoin se oli jopa laadukasta. Ohjelmassa oli myös pari yhdentekevää, kuin myös saksalainen Madsen, jonka kammottavat koverpotpurrit saivat minut ihmettelemään innostuneen yleisön mieltymyksiä.

Illan päätteeksi Left Boy – 24-vuotias itävaltalainen räppäri – järjesti hyvät säksätysbailut, mutta en voinut vastustaa kiusausta nähdä Die Ärzte, suosittu saksalainen ”punk”legenda. ”Tohtorit” ottivat yhteislaulantaa rakastavan massiivisen yleisönsä haltuun suvereenisti, mutta täytyy sanoa, ettei bändi soittanut yhtään erityisen hyvää biisiä. Aloin todella ihmetellä, miksi bändi on niin suosittu Saksassa. Ehkä kansalaiset tykkäävät typerästä duurivoittoisesta yhteislaulannasta, jossa ei ole yhtään kaunista tai edes tarttuvaa melodiaa. Toisinaan heillä on kuulemma hyviä tekstejä ja sanaleikkejä, mutta sillä tuskin selitetään yhtyeen yhä jatkuvaa suosiota. Die Ärzten keikalla tunsin itseni etnografiksi oudon heimon parissa.

Toiseksi festivaaliympäristö. Jos Provinssirock ja Ruisrock ovat luonnonkauniilla alueella, samaa ei voi sanoa suuresta osasta maailman festareita. Highfield kuuluu siihen joukkoon, jossa itse festivaalialue on pelkkä pelto, mutta jonka ympärillä on jylhän näköistä metsää ja järvi (kuvassa alue lähes tyhjänä). Maisemat näki matkalla alueelle, mutta itse alueelle ei ollut muuta nähtävää kuin artistit. Omituinen informaatio oli alueen sijainti hieman yli 10 kilometrin päässä Leipzigista – suora bussimatka sinne kesti 40 minuuttia ja matkalla näkyi kyltti, jossa luki ”Leipzig 21”. 

Kolmanneksi järjestelyt. Kesti pitkään ennen kuin verkkosivulla kerrottiin, miten paikan päälle pääsee lähimmästä kaupungista. Tämä on tavallaan ymmärrettävää: tapahtuma on suunnattu niille, jotka tulevat autolla ja telttailevat koko viikonlopun. Leipzigin keskustasta kuitenkin meni bussikuljetus alueelle. Henkilöautopainotteisuutta kuvaa, että busseja meni 45 minuutin välein yksi kerrallaan.

Käsittämätön ratkaisu oli se, että ensimmäinen bussi lähti vartin yli kaksi, kun ensimmäinen bändi aloitti soittonsa jo tasalta. Festivaalin verkkosivuilla mainostettiin, että päiväkohtainen bussilippu maksaa 3 euroa, mutta käytännössä he myivät vain yhdensuuntaisia lippuja kahden euron hintaan. Kun tästä tuli vain yksi euro lisäkustannusta, ei voi valittaa suureen ääneen, mutta se oli kauneusvirhe. Samoin se gorilla, joka kysyttäessä, miksei päiväkohtaisia menopaluu-lippuja ole myynnissä, vastasi kohteliaan saksalaiseen tyyliin: ”Siksi.”

Rannekkeen vaihtoon saapuessa luovuin stereotyyppisestä käsityksestä saksalaisesta tehokkuudesta. Yksi henkilö jakoi orjapiiskurin tavoin ihmisiä jonoihin, mutta ongelmana oli se jono, johon minut sijoitettiin: yksi pappa vaihtoi päivärannekkeita, eikä hänellä tuntunut olevan kiire minnekään. Mies rupatteli pitkään ihmisten kanssa välittämättä pätkääkään kasvavasta jonosta.

Tuhansien ihmisten festivaaleilla toivoisi olevan paljon vessoja. Heti alueelle päästyäni totesin, ettei näin ole. Mietin, että voisin vaikkapa kebapin hinnalla konsultoida järjestäjiä siitä, miten paljon vessajärjestelyä jouhevoittaa, mikäli miehille on pisuaareja – kuten kaikilla suurilla suomalaisilla festareilla. Täytyy vielä odottaa kehityksen saapumista Saksaan. Ei ollut vaikeasti ennustettavissa, että pimeän tullen miehet seisoivat aluetta reunustavien aitojen vieressä toimittamassa tyhjennysharjoituksiaan.

Alueelta poistuminen kohti bussia tapahtui melko pimeässä ilman minkäänlaisia opaskylttejä. Kävely leirintäalueen läpi oli itsessään pieni saavutus pimeällä, mutta vauhtia antoi kaikkien aitojen vieressä leijuva tymäkkä urean tuoksu. Toivotin mielessäni kaikille mukavaa telttailua kusen keskellä.

Neljänneksi hinnasto ja tarjonta. Saksa on tunnetusti oluen ystävän maa. Siksi ei ollut yllättävää, että alueelta sai Becksin lisäksi Franziskanerin vehnäolutta hanasta. Hinnasto oli kuitenkin saksalaisittain korkea, euron per desi: neljä desiä Becksiä oli 4 euroa, puoli litraa vehnäistä viisi. Toisin kuin Suomessa, tällä festivaalilla ei ollut onneksi yhtään olutkarsinaa: oluen sai viedä minne halusi ja olo oli kuin Ilosaarirokissa vuonna 1994. Suomessa ollaan menty vain kontrolloidumpaan suuntaan.

Ruokatarjonta oli kelvollinen ja laajahko. Tavanomaisten burgereiden ja pitsojen lisäksi tarjolla oli maukasta vegaaniruokaa. Tarjolla oli tietenkin myös bratwurstia ja bretzeleitä (suomeksi viipurinrinkeli). Pisin jono oli perinteistä saksalaista handbrotia (”käsileipää”) tarjoilevaan kioskiin. Vaalean leivän sisään on laitettu juustoa ja salamia tai herkkusieniä ja päälle vähän majoneesia. Neljän euron hinta oli järkevyyden rajoilla, mutta jos vertaa suomalaisiin festareihin, niissä saa alle kahdeksalla eurolla vain kevätrullan.

Yhden päivän ohjelmisto ei ehkä ollut aivan 59 euron arvoinen, vaikka muutamasta mainiosta keikasta pääsikin nauttimaan. Oli kuitenkin varsin kiinnostavaa tutustua siihen, miltä festivaalit näyttävät Suomen ulkopuolella.

Syntipukki ja mimeettinen halu

Kesällä moni lueskelee aikakauslehden novellia jäätelömyyjän jännittävästä kesäromanssista. Tämän kirjoituksen ainoa kiinnekohta siihen on kesälukeminen. Otin nimittäin hyllystä siellä kauan odottaneen kirjan Evolution and Conversion, jossa Pierpaolo Antonello ja Joao Cezar de Castro Rocha haastattelevat ranskalaista, Yhdysvalloissa uransa luonutta kulttuuriteoreetikko René Girardia.

Girard syntyi vuonna 1923. Hän julkaisi ensimmäisen kirjansa vuonna 1961, 38-vuotiaana. Siinä kehiteltiin kirjallisuusanalyysin avulla teoriaa mimeettisestä halusta. Hänen tunnetuin teoksensa, Väkivalta ja pyhä, julkaistiin vuosina 1962–3, jolloin Girard läheni viittäkymppiä. Siinä mimeettisen halun teoriaan lisättiin antropologisessa analyysissa teoria syntipukista. Näistä kahdesta ajatuksesta Girard tunnetaan, jos tunnetaan.

Isaiah Berlin aloittaa Tolstoin historianfilosofiaa käsittelevän teoksen Siili ja kettu viittaamalla kreikkalaisen runoilija Arkhilokhoksen sanontaan: Kettu tietää monta asiaa, mutta siili tietää yhden suuren asian.

Ketulla ja siilillä on kuvattu tutkijoita. Girard on tyypillinen siili. Itseäni pidän huomattavasti enemmän kettuna, ja mainitsin tämän myös lektiossani seitsemän vuotta sitten. Ehkä siksi olen pitänyt pientä etäisyyttä Girardiin, ja lähestynyt häntä erityisellä varovaisuudella. Hänen tieteellinen uransa on ollut ”yksi pitkä argumentti”, jonka on tarkoitus tarjota samanlaisena kaikkialle sopiva universaali teoria kulttuurista.

Karkeasti yksinkertaistettuna Girardin ajatus mimeettisestä halusta tarkoittaa, että haluamme sitä, mitä toiset haluavat. Edelleen karkeasti yksinkertaistettuna teoria syntipukista tarkoittaa, että viaton uhri tapetaan yhteisön tasapainottamiseksi, jotta yhteisö voisi elää sovussa.

Mimeettisen halun ja syntipukin suhde on jälleen karkeasti yksinkertaistettuna seuraava: sen haluaminen, mitä toiset haluavat, aiheuttaa kilpailua. Kilpailu johtaa konfliktiin, jossa lopulta unohdetaan itse halun kohteena oleva objekti ja käännytään toisia vastaan. Tilanne kuitenkin ratkaistaan valikoimalla viaton uhri, syntipukki, jonka uhraaminen vakuuttaa kilpailevat osapuolet, että syyllinen on poissa pelistä, ja yhteiselämä voi jatkua. Tämä on kulttuurisen järjestyksen perusta.

Haastatteluteoksessa Girard osoittaa tuntevansa useita teorioita ja hän muodostaa käsityksensä niistä vaivattoman tuntuisesti. Häntä voidaan kyllä pitää suurena ajattelijana, mutta jo pinnallinen tutustuminen nostaa esiin kolme massiivista ongelmaa.

Ensinnäkin, lukijasta alkaa helposti tuntua, ettei Girard näekään mitään muuta kuin syntipukkeja ja mimeettistä halua. Girard on mies, joka rakentaa teoriansa romaanien, myyttien ja rituaalien perusteella. Mutta kysymys kuuluukin, miten niistä päästään väitteisiin yhteiskunnan ja kulttuurin syntyyn. Kulttuurin perusta näyttää siltä, miltä aineisto näyttää.

Toiseksi, suhtaudun erittäin suurella varauksella teorioihin, jotka ”osoittavat”, että kristinusko on jotenkin perustavalla tavalla erilainen kuin muut uskonnot, ja lisäksi parempi. Uskontotieteen historiassa erityisesti uskontofenomenologia on esimerkki perinteestä, jossa kristinusko on järjestelmällisesti päätynyt vertailun kehittyneimmäksi kruunuksi. Jos et usko, niin suosittelen Tim Murphyn viimeiseksi jäänyttä teosta The Politics of Spirit (2010). Girardin teoria nostaa kristinuskon muita ylemmäksi, sillä se on ainoa uskonto, jossa on ymmärretty ja ylitetty syntipukki-mekanismi.

Kolmanneksi, en tiedä, miten Girardin teoria voitaisiin osoittaa vääräksi. Ilmeisesti tämä on myös hänen kannattajien jakama ymmärrys. Teoria on siksi avoimesti anti-popperilainen. Tässä vaiheessa moni kärsimätön hylkäisi Girardin irrationaalisena huijarina ja keikarina. Toisaalta jos kysytään kulttuurin alkuperää, niin sitä ei voida testata laboratoriossa, ja osoittaa vääräksi. Tällöin täytyy valita, onko vääräksi osoittamisen vaatimus liian kapea vai kysymys väärä.

Itse ajattelen myös niin, että jos teoriaa ei voida osoittaa vääräksi, se voi olla kuitenkin käyttökelpoinen. Käyttökelpoisuus on kuitenkin tarkoin kohdennettua. Sitä voidaan käyttää työkaluna, jonka avulla opitaan ymmärtämään jotain konkreettista tilannetta tai jotain piirrettä. Esimerkiksi ajatus syntipukista sopii luontevasti joidenkin rituaalien, myyttien ja romaanien analyysiin, kenties joidenkin kulttuurien analyysiin, mutta lähtökohtaisesti tavoitteenani olisi kontekstualisoida se johonkin pikemminkin kuin olettaa sen sopivan kaikkialle. Samalla tavalla lähestyn vaikkapa Freudia. Ehkä ainoastaan Girard ja hänen uskollisimmat kannattajansa näkevät syntipukkimekanismia kaikkialle, minne vain katsovat.

Itse lienen sen verran kontekstualisti, mitä sosiokulttuuristen kysymysten teoretisointiin tulee, etten osaa pitää Girardin teoriaa uskottavana. Silti ainakin Girardin haastattelujen lukeminen oli kokemus, jota voi suositella muillekin kulttuuriteorian harrastajille.

Studioalbumit osa 21: Camel

Minun maailmassani Camel oli vuosikausia pelkkä röökimerkki. Sitten hahmotin, että nimi viittaa myös englantilaiseen yhtyeeseen. Uteliaisuus ei kuitenkaan herännyt, varsinkin kun levyt oli lokeroitu sellaiseen genreen, johon en koskenut tikullakaan. Paljon myöhemmin tapahtui jotain, joka muutti suhtautumistani – ainakin hieman.

Pari vuotta sitten luin kirjan, jossa esiteltiin lyhyesti keskeisimmät progebändit. Useimmista tiesin nimen, mutta vain harvoista sen enempää. Päätin tutustua muutamiin. Lainasin kirjastosta pari Camelin levyä ja suureksi yllätyksekseni siirryin saman tien ostoksiin: Moonmadness ja Mirage olivat selvästi yhtyeen klassikkoja, jotka kutkuttivat riittävästi uuteen musiikkiin tutustumiseen liittyvää shoppailuintoa.

Vähän myöhemmin saksalaisesta levykaupasta löytyi niiden välissä ilmestynyt Snow Goose edulliseen hintaan. Myyjä innostui soittamaan ilmahuilua ja toimittamaan, miten hieno bändi Camel on, varsinkin jos haluaa joskus kuunnella rauhallista ja rauhoittavaa musiikkia. Yhtyeeseen liitetty progeleima ei siis tarkoita poukkoilevaa soittotaidon esittelyä.

Kun musavisassa Camelia on tullut parikin kertaa niin, etten ole tunnistanut näytettä lainkaan, heräsi epäilys yhtyeen linjasta. Olenko ostoksissani keskittynyt johonkin tietyn ajan tyyliin ja ovatko muut albumit erilaisia? Siitä piti ottaa selvää.

Camel (1973) on ensialbumi, jota on helpointa kuunnella sitä seuranneiden levyjen valossa. Tässä nimittäin on kaikki keskeiset elementit melko perinteisessä instrumentaalijamittelun muodossa, joskin laulua on mukana siellä täällä (esim. ”Separation”, ”Never let go”). Seuraaville albumeille musiikista riisuttiin kaikki poukkoilu, mikä teki niistä omaperäisiä, yhdenmukaisia ja olennaisen kirkastavia kokonaisuuksia. Ensimmäinen levy ei ole todellakaan huono, varsinkaan läpeensä, mutta siinä oma tyyli on vielä haussa, hiomattomana timanttina, jos Camelin tyylin kiteytynyttä versiota haluaisi timanttiin jostain syystä verrata.

Mirage (1974) on albumi, jolla yhtye on löytänyt oman tyylinsä pelkistämällä ja suoraviivaistamalla. Se on hieno levy rauhallista, joskaan ei pelkästään hidastempoista musiikkia kauniine huilumelodioineen, vaikka albumin avausraidan perusteella sitä ei voikaan päätellä. Suosittelen.

Snow Goose (1975) sisältää lyhyitä, enimmäkseen rauhallisia kappaleita. Se ei nouse edeltäjän tasolle, mutta kuuluu diggailemieni levyjen listalle. ”Rhayader” on yksi suosikeista.

Moonmadness (1976) oli ensimmäinen Camel-ostos, ja se on tuntunut koko ajan toimivalta kokonaisuudelta. Pääosin instrumentaaleista ja erimittaisista kappaleista koostuvan teoksen yksi kohokohdista on seitsenminuuttinen ”Another night”, joka kevyesti uudelleen sovitettuna sopisi mille tahansa metallibändille. Toinen kohokohta on yli seitsenminuuttinen ”Song within a song”. Albumin päättää yhdeksänminuuttinen ”Lunar sea”, jossa kiteytyy yhtyeen pitkien biisien tyypillinen piirre: jotkut osat toimivat hyvin, mutta mukana on myös tarpeettoman ja jopa kiusallisen kuuloisia osia.

Raindances (1977) on vedenjakaja ainakin yhdessä mielessä: miehistönvaihdoksissa sisään tuli Caravanissa ja King Crimsonissa soittaneita yhteensä kaksi kappaletta. Toisessakin mielessä: Wikipedia listaa progen lisäksi albumin tyyliksi fuusiojatsin. Levy onkin etäämpänä siitä, mitä olin tottunut pitämään yhtyeen tyylinä. Raindances on geneerisempää, valitettavan intohimotonta progressiivista jamittelua neljän viiden minuutin erissä.

Breathless (1978) on muutamien raitojen osalta paluu muotoon. Yli seitsenminuuttiset ”Echoes” ja ”Sleeper” voisivat olla Camelin menestysalbumeilla (tai ainakin ensiksi mainittu), mutta kokonaisuus on eklektinen. Kokonaan toista maata on levyn päättäjä ”Rainbow’s end”, joka on ”Echoesin” kanssa levyn parhaimmistoa. Levy sisältää lisäksi useita popahtavia kappaleita, jotka lienevät syntyneet kaupallisista ambitioista. Yksi näistä on ”Summer lightning”, joka on iso askel diskomusiikin suuntaan. Toinen on imelä ”You make me smile”. Popyhtyeenä Camel ei oikein löydä paikkaansa, mutta silti kokonaisuus on edeltäjäänsä parempi.

I Can See Your House from Here (1979) tunnetaan ehkä parhaiten kannesta: astronautti roikkuu ristillä avaruudessa katsellen maapalloa. Musiikillisesti se on yhdistelmä yhtyeen omintakeisia elementtejä ja popvaikutteita, mutta pääpaino on jälkimmäisellä. Siinä olisi voinut olla ainekset kaupalliseen ja jopa taiteelliseen läpimurtoon, mutta oikeastaan kumpikaan mahdollisuus ei toteutunut. Toisaalta, kummaltakaan kantilta teos ei ole katastrofi: kohtuullinen kaupallinen menestys yhdistyy (kenties liiankin) tasapainoiseen musiikilliseen elämykseen. Oma suosikkini on ”Hymn to her”, joka on tietenkin lähimpänä vuosien 1974–1976 Camelia.

Nude (1981) jatkaa tasaisen varmaan tahtiin. Siinä ei kokeilla eri genreillä, vaan hiihdetään tutuilla laduilla. Kokonaisuus ei haise eikä maistu. Se on helppoa kuunneltavaa. Tosin on vaikea sanoa, kuinka usein tällaisen laittaa soittimeen, jos vaihtoehtona on varhaisemmat albumit. Tasalaatuisen sisällön kannalta on erikoista, että kyse on kuitenkin konseptialbumista. Se kertoo tositarinaan perustuen japanilaisesta sotilaasta, joka ei tiennyt sodan päättyneen.

Single Factor (1982) lähtee liikkeelle hyvin popahtavasti, mutta kolmas raita ”Heroes” tuo pienen kuvittelun jälkeen mieleen Mewin. En ole ihan varma miksi. Loppulevy soi taustamusiikkina ja alan tuntea kisaväsymystä. Sanotaan silti, että albumilla ei ole pitkiä kappaleita, vaikka niihin Camelin taipaleella on totuttu.

Stationary Traveller (1984) on taas konseptialbumi. Tällä kerralla kyse on Itä-Berliinistä ja sen asukkaista, jotka tahtovat länteen. Musiikki on valovuoden päässä varhaisesta Camelista, mutta ei se mitään: tämä on hieno, kevytsynkkä kasarialbumi, joka tosin yhdistelee eklektisesti 80-luvun erilaisia virtauksia. Toimivimmista raidoista ”Refugee” on mainiota valtavirtaa ja erinomainen ”Vopo’s” kuulostaa enemmän kuin etäisesti Depeche Modelta. Myös ”West Berlin” on yksi suosikeistani.

Myöhemmin yhtye on julkaissut neljä albumia: Dust and Dreams (1991), Harbour of Tears (1996), Rajaz (1999) ja A Nod and a Wink (2002). Niitä ei ole Spotifyssa enkä ole kuullut niitä kokonaan muistakaan lähteistä. Parin biisin perusteella Dust… ja Harbour… muistuttavat välillä Dire Straitsia, mikä ei ole vain moite. Yhtyeen keulahahmo Andrew Latimerin kitara hallitsee hidastempoisia albumeita. Laulua on paljon enemmän kuin varhaisilla levyillä, huilua vähemmän.

Rajaz vaikuttaa levyltä, jota haluaisin kuunnella enemmän ja paradoksaalisesti ehkä juuri silloin kun en halua keskittyä itse musiikin kuunteluun. Se siis toimii samalla tavalla kuin varhainen Camel. A Nod… kuulostaa kuin yhtye olisi tehnyt monien muiden pitkän linjan bändien tavoin täyden ympyrän. Soundillisista kokeiluista siirrytään vähitellen tilanteeseen, jossa jäljellä on kirkastettu ydin: imitoidaan kulta-aikaa sopivasti päivittäen. Mukana on myös Latimerin huilu.

On myönnettävä, että Camelin kuuntelu on näin suurissa erissä puuduttavaa. Silloin tällöin, sopivasti annosteltuna se on kuitenkin aktiivinen osa kotitalouteni musiikillista valikoimaa. Sen hengenheimolaisia on Pink Floyd ja Caravan, mutta oikeastaan niillä kaikilla on omintakeinen tyyli. Yhtyeen tuotannosta tunnen parhaiten varhaiset levyt, ja tämän rupeaman perusteella pitäydyn pääasiallisesti niissä myös tulevaisuudessa. Toki myöhemmästä tuotannosta saisi räätälöityä laadukkaan kokoelmalevyn.

Starbucks – kahviloiden Walmart?

Starbucks on maailman suurin kahvilaketju. Se on kuin Walmart ja sitä tulee vastustaa, jos on hyvien puolella. Vai voiko siellä sittenkin juoda kahvia verrattain tyytyväisenä?

Starbucks perustettiin Seattlessa vuonna 1971. Koska yhtiö on yhtäältä onnistunut laajenemaan markkinajohtajaksi ja toisaalta herättänyt paljon vastustusta, päätin lukea kirjan. Ostin Taylor Clarkin teoksen Starbucked (2007) finanssikriisin aikaan yhdellä punnalla, mutta en löytänyt aikaisemmin tarpeeksi aikaa tai kiinnostusta tutustua siihen. Nyt tartuin siihen kesälukemistona.

Yhtiötä on kritisoitu esimerkiksi tuottajahintojen polkemisesta, työntekijöiden oikeuksien rajoittamisesta ja ylipäätään maailman yhdenmukaistamisesta. Näistä työntekijöiden kohtelu on selvimmin ongelmallinen, jos asiaa arvioidaan Clarkin teoksen perusteella. Yksi itseäni kiinnostavista aspekteista on Starbucksin vaikutus paikallisympäristöihin. Naomi Klein käsittelee asiaa No Logossa kritisoiden Starbucksin laajentumisstrategiaa siitä, että yhtiö on tarkoituksellisesti avannut toimipisteensä suosittujen yksityisten omistajien kahviloiden läheisyyteen. Yhtiö on myös savustanut kahviloita pois tarjoamalla vuokranantajalle jopa kolminkertaista vuokraa tilasta, jossa yksityinen kahvila on toiminut.

Taylor Clark tuo esiin nämä samat seikat. Ne ovat kelvollisia syitä juoda kahvi muualla kuin Starbucksissa. Toisaalta menettelytapaa voidaan pitää osana kapitalistista kilpailua, vaikka se koettelee hyvien tapojen rajoja.

Clark kuitenkin päättelee, että usein pienet kahvilat hyötyvät Starbucksin läheisyydestä. Hän ei osoita tätä täysin vakuuttavasti. Clark kertoo ylimalkaisia anekdootteja, joissa paikallinen yritys menestyy paremmin Starbucksin tultua lähistölle.

Kun syksyllä 2012 kävi ilmi, että Starbucks harjoitti veronkiertoa Britanniassa (jälleen yksi syy vastustaa sitä, mutta samoin perustein pitäisi boikotoida Amazonia), kahvilan läheisyydessä olevan kuppila mainosti oven pielessä ”Tule kahville: me maksamme verot.” Vaikuttiko se lopulta, sitä en tiedä. Kuitenkin Clarkin väitteessä on jotain perää.

Jos verrataan esimerkiksi Walmartiin, Starbucksin läsnäolo on hyvin toisenlaista: Walmart kykenee kokonsa vuoksi myymään tuotteita huomattavasti kilpailijoitaan alempaan hintaan. Lisäksi Walmart on avoinna joitain kilpailijoita pidempään ja sen tuotevalikoima on laajempi.

Sen sijaan Starbucks ei ole halvempi kuin muut kahvilat. Aukioloajat eivät ole poikkeavia eikä tuotevalikoima ole merkittävästi erilainen (ellei halua kikkailla jollain erityisen monimutkaisella kahvijuomalla, jota jokin toinen kahvila ei tarjoa). Näistä syistä Starbucksia ei voi täysin onnistuneesti rinnastaa Walmartiin. Starbucksin suosio täytyy selittää toisin – tehtävä, jossa Clark ei yrityksestään huolimatta onnistu.

Vaikka Clarkin asenne Starbucksiin on verrattain varauksellinen, teos ei päädy kriittisiin arvioihin. Valitettavasti en luota kirjoittajaan, joka saa Reilun kaupan tuotemerkin näyttämään suuremmalta pahantekijältä kuin rehelliset kapitalistisen vapaakaupan jätit.

Clarkin kirjan lähtökohtana on oletus Starbucksin kaikkiallisuudesta. Sellainen löytyy jopa Guantanamo Baysta. Suomalaiselle lukijalle tämä ei ole kaikkien iskevin ratkaisu, koska yhtiö on rantautunut vain lentokentälle. Tosin keväällä 2013 tiedotettiin, että Starbucks avaa syksyllä kahvilan Akateemisen kirjakaupan tiloissa. Kuten laajentumisstrategiaan kuuluu, siinä on kilpailija yläkerrassa toimivalle Café Aallolle. Mutta kun tässä tekstissä nimetyistä yrityksistä suurimmalla osalla ei ole mitään merkittävää asemaa Suomessa, voidaan myös todeta, ettei globalisaatio ole ainakaan toistaiseksi tehnyt maailmasta täysin yhdenmukaista. Silti kulttuurisessa monimuotoisuudessa on monille (myös minulle) jotain itseisarvoista, mikä on kelvollinen syy välttää Starbucksia.

Itse en ole boikotoinut Starbucksia samalla tavalla kuin muutamia muita jättiyrityksiä. Voin juoda kahvini siellä, jos mitään houkuttelevampaa ei ole tarjolla. Sen sijaan suhteeni McDonaldsiin on selvemmin kielteinen. Tosin niissä on jokin yhdistävä tekijä: vaikka en boikotoisi McDonaldsia, en silti söisi siellä, koska tuotteet ovat kammottavia. Starbucksissa on jotain samaa: en osta muffinsseja enkä juo mielelläni tuopillista lämmitettyä ylihintaista maitoa, ja espresso on piirun verran huonompaa kuin vaikkapa Costassa, jossa käyn oikeastaan aina kun olen Briteissä. Olen suurten kahvilaketjujen asiakas siinä missä pientenkin, mutta en useinkaan Starbucksin.

Suurten kahvilaketjujen todellinen nerokkuus on siinä, että niissä voi olla rauhassa yksin ihmisten ympäröimänä tunteja. Jostain syystä pienet ja sympaattiset kahvilat eivät aina pysty tarjoamaan samaa. Toinen etu on se, että niistä tietään saavansa kelvollisen espresson verrattain nopeasti. Silti pienissä yksityisissä kahviloissa käy mielellään, jos tietää tuotteen olevan laadukas.

Breivik ja syyntakeettomuuden määrittely

Millä perustein päätetään, onko joku ihminen syyntakeeton? 

Kun Yle esitti ohjelman Anders Behring Breivikiä oikeudessa puolustaneesta asianajajasta, tämä tärkeä, käytännössä lähes koko oikeudenkäyntiä varjostanut kysymys jäi päällimmäisenä mieleen.

Ohjelmassa oli toki paljon muitakin mielenkiintoisia aspekteja, mutta sysätään ne syrjään hetkeksi. Maallikkona olen jotenkin ajatellut, ettei Breivikin päässä ole mitään sellaista vikaa, ettei hän olisi ollut tietoinen tekemisistään ja niiden seurauksista.

Samaa viestiä välitti Uppsalan yliopiston uskontotieteen professori Mattias Gardell, joka piti pitkän puheen oikeudenkäynnissä. Itse kuulin Gardellin puhuvan samasta asiasta vuosi sitten Tukholmassa. En kuitenkaan ollut ennen ohjelman katsomista tiennyt, millä perustein ensimmäinen mielentilaraportti oli pitänyt Breivikiä psykoottisena.

Ohjelmassa näitä psykiatreja kuultiin. Keskeisin selitys oli se, että Breivikillä on harhoja. Tätä todisti erityisesti se, että Breivik uskoi, että muslimit saattavat vallata Euroopan. Tuntematta yksityiskohtaisesti normaaleja mielentilatutkimuksen menettelytapoja, tässä hälytyskelloni soivat.

Ensinnäkin, jos ajatus on tunnetusti monien poliittisten marginaaliryhmien ja toisinajattelijoiden jakama, miten se on Breivikin ajatuksena harhainen? Toiseksi, voitaisiinko harhaisuutta näyttää jonkin selvemmin falsifioitavissa olevan väitteen avulla? Kolmanneksi, pitääkö harhaisuutta testata lähinnä testattavan pääteesillä – eikö se pitäisi osoittaa myös hänen ideologiansa kannalta merkityksettömillä esimerkeillä?

Voi olla, että ohjelmasta saa liian osittaisen käsityksen psykiatrien lausunnosta, mutta esimerkki ei ainakaan vahvista luottamustani mielentilatutkimuksiin. Psykiatrit vieläpä myönsivät avoimesti, etteivät he pohtineet laisinkaan Breivikin ideologiaa, sillä he lähestyivät asiaa vain ”lääketieteen” kannalta eli tyystin epäkontekstualisoituna.

Oikeus päätti, ettei Breivik ollut psykoottinen murhatessaan, ja tuomitsi hänet vankilaan.

Studioalbumit osa 20: Blue Öyster Cult

Aa-aa Don’t fear the reaper… lauloi Blue Öyster Cult eli BÖC vuonna 1976. Biisi tuli tutuksi jo teininä, mutta edes innokkaimpina heavy ja hard rock -aikoina en katsonut tarpeelliseksi vaivautua tutustumaan yhtyeeseen. En kuitenkaan pitänyt sitä yhden hitin ihmeenä, sillä BÖC oli mukana levylautasella pyörineillä hevikokoelmilla.

Tutustuin jo teininä 80-luvun hevibuumia edeltäneeseen 70-luvun tykitykseen, mutta ehkä BÖC jäi väliin, kun se oli Yhdysvalloista. Jostain merkillisestä syystä itselleni tuli tutuksi 70-luvun brittiläinen hard rock Gary Mooren varhaislevytyksistä Tygers of Pan Tangiin ja Diamond Headiin.

Vähitellen – yli 20 vuotta myöhemmin – alkoi kiinnostaa, millaisesta yhtyeestä Blue Öyster Cultissa olikaan kyse. Lainasin kirjastosta summamutikassa pari levyä, mutta en innostunut niistä välittömästi. Uncutissa arvioitiin keväällä 2013 yhtyeen lähes koko tuotanto, joka on julkaistu uudelleen. Nyt minunkin tuli aika kahlata se läpi.

S/T (1972) on albumi, jota Rolling Stone -lehden Lester Bangs kuvasi ”autenttiseksi boogiepedoksi”. Kuvaus on osuva myönteisessä ja varauksellisessa mielessä: albumi on läpikotaisin kelvollista tai oikeastaan erittäin toimivaa jytää, mutta kuten useissa ”boogiepedoissa”, yksittäiset biisit eivät painu mieleen. Bonuksena uusintajulkaisussa on demoja, joista löytyy versio Bobby Freemanin kappaleesta ”Betty Lou’s got a new pair of shoes”. BÖCin versio ei pärjää alkuperäiselle, Crazy Cavanille, eikä ehkä edes Neil Youngille, mutta hyvän sävellyksen kuuleminen tasaisen boogien jälkeen piristi kummasti. Hyvä aloitus, kuitenkin.

Tyranny and Mutation (1973) on, pahus vieköön, niitä albumeita, joista en osaa kirjoittaa mitään kovin oleellista edes usean kuuntelukerran jälkeen. Aikaansa sidotusti se kulkee psykedeelisen hipahtavasta jammailusta hard rockiin varsin miellyttävällä tavalla, mutta taas on vaikea tarttua mihinkään yksittäiseen biisiin tai vaihtuviin tunnelmiin. Keskitytään sitten ulkoisiin tekijöihin: levyn kansi on upea ja biisintekijänä vierailee Patti Smith kappaleessa ”Baby ice dog”.

Secret Treaties (1974) lähtee käyntiin miniklassikolla ”Career of evil”, jonka sanoitti Patti Smith. Kuten moni muu hevibiisi, se huutaa parodisen etäistä suhtautumista, ja juuri sellaisena se on myös aidosti hieno kappale. Taso jatkuu tästä eteenpäinkin korkeana: yhtye on viimein oppinut tekemään biisejä. En tarkoita, ettei aikaisemmat albumit olisi hienoa rymistelyä, tai että ne olisivat kolmatta levyä huonompia, mutta tässä vaiheessa bändi aloittanut iskevien sävellysten kirjoittamisen. Levy on niin helppoa kuunneltavaa hardrokkarille, ettei ole ihme, että sitä pidetään yleisesti yhtyeen parhaimmistoon kuuluvana. Kun alkuperäinen kahdeksan biisin kokonaisuus päättyy toiseen miniklassikkoon ”Astronomy”, on sitä pidettävä keskeisenä 1970-luvun albumina.

Agents of Fortune (1976) on se levy, jolla on bändin ylivoimaisesti tunnetuin hitti ”(Don’t fear) The Reaper”, mutta sen avaa toinen tarttuva biisi ”This ain’t the summer of love”. Albumi on otteeltaan läpikotaisin kevyempää ja popimpaa kuin edeltäjänsä, mutta vain nuo kaksi mainittua kappaletta mahtuvat hittitaivaaseen.

Spectres (1977) on albumi, jonka avausraidaksi sijoitettiin tuleva pikkuhitti ”Godzilla”, jota en pidä kovinkaan merkittävänä sävellyksenä. Myös levyn päättävää ”Nosferatua” on vaikea kuunnella purskahtamatta välillä nauruun. Siinä välissä levy jatkaa askeleen popimpaan suuntaan siitä, mihin edeltäjänsä jäi. Itselleni uppoaa parhaiten ”Fireworks” ja hitinomainen ”Death Valley nights” Asteittainen muutos on edennyt välillä niin pitkälle, että kontrasti pariin ensimmäiseen albumiin on lähes yhtä iso kuin Black Sabbathilla ja Journeylla. Kuunnelkaa vaikka ”Goin’ through the motions”, jonka myös Bonnie Tyler levytti. Cd-bonuksena on esimerkiksi The Ronettesin ”Be my baby”. Mielestäni yhtye oli tässä vaiheessa aika hukassa.

Mirrors (1979) alkaa ”Dr. Musicilla”, joka kuulostaa… hmmm… Kissiltä. Muu levy ei ole kaukana tästä. Ja jos kuulostaa Kissiltä ilman ylenpalttista seksismiä, rokkikukkoilua ja rekvisiittaa, jotain puuttuu.

Cultösaurus Erectus (1980) ajoittuu BÖCin suosion huippukohtaan. Se on monipuolisempi ja yleissävyltään synkempi kuin pari edeltäjäänsä. Suorat pop-elementit ovat vähäisiä, mutta kyse ei ole myöskään paluusta ensialbumien boogiejyräykseen. Kokonaisuudesta jää niukasti myönteinen, joskin sekava olo.

Fire of Unknown Origin (1981) on nyt pyörinyt kolme kertaa läpi taustalla, mutta en saa siihen mitään järkevää otetta. Voisin kai kuunnella levyä loputtomiin, kun työt sujuvat mukavasti, kun sen laittaa soimaan. On siinä popmelodioita ja kevytmetallia, ja oikeastaan se on tyylillisesti aikamoinen sillisalaatti. Jos ei välillä kiusallisesti ujeltavia syntikoita lasketa, levyllä ei ole suuria häiriötekijöitä. Ei tämä ainakaan yhtyeen huonoin albumi ole. Oikeastaan taidan pitää tästä. Levyn hitti on ”Burning for you”, joka kuulostaa keskinkertaiselta Reaper-rippaukselta. Omat suosikkini ovat ”Joan Crawford” ja ”Vengeance”, vaikka niiden  nimeäminen vähän nolottaakin. ”After darkissa” syntikat ovat ihan oikeassa paikassa.

The Revolution by Night (1983) tarjoaa mainion tekosyyn kirjoittaa suosikkiaiheestani eli siitä, miten 80-luvulle selviytyneet yhtyeet päivittivät soundimaailmansa. BÖC on tällä albumilla totaalinen kasari-AOR. Noh, ”Veins” on aika vetävää kasariheviä.

Club Ninja (1985) ei ole Spotifyssa, joten turvaudun pariin biisiin, jotka löytyvät kokoelmalevyiltä. Ainakin levyn aloittavan ja singlenäkin julkaistun ”White flagsin” melodiakulut tuovat etäisesti mieleen Gary Mooren ja Phil Lynottin mestarillisen kasarihevihitin ”Out in the fields”. Se on aina bonusta. Albumin toinen raita ”Dancin’ in the ruins” on sataprosenttista melodista kasariheviä. Kuuntelisin mieluusti koko levyn läpi, vaikka siinä eittämättä olisi myös kiusallisia hetkiä.

Imaginos (1988) löytyi kirjastosta. Se on yhtyeen julkaisuhistorian raskaammasta päästä. Sitä tehtiin kuin Iisakin kirkkoa, kahdeksan vuoden ajan. Lopputuloksena on jonkin sortin teema-albumi, jonka biisejä sitoo yhteen salaliittoteoria avaruusolioista ja paholaisen agentista Imaginosista. Jo tämä kertoo, miksi albumiin on helppo suhtautua varauksellisesti. Musiikillinen sisältö on tylsähkö. Levy on kohtuullisen kaukana BÖCin parhaista.

Cult Classic (1994), Heaven Forbid (1998) ja Curse of the Hidden Mirror (2001) eivät ole Spotifyssa eivätkä ne olleet kirjastossa siellä käydessäni. YouTubesta löytyy raitoja, mutta en jaksa klikkailla sieltä kovin montaa biisiä kerrallaan. Jätetään ne pimentoon ja ehkä tulevia aikoja varten. Joka tapauksessa Cult… koostuu tuttujen biisien uusista versioista, mikä sinänsä on luotaantyöntävä lähtökohta. Heavenin avaustaita ”See you in black” kuulostaa köyhän miehen Metallicalta, mikä ei ole BÖCin yhteydessä kehu. Levy tosin jatkuu perinteisempänä – melodisena kevytmetallina – mutta taso ei juuri parane. Muutaman biisin perusteella Hidden… on vähän keskinkertaisen alapuolelle jäävää valtavirran rokkia, ja kaukana yhtyeen parhaista hetkistä. YouTuben kommenttiosioista löytyy sentään näillekin albumeille diggareita.

Kuuntelukokemus oli hyvin kaksijakoinen. Jostain syystä toivoin pitäväni Blue Öyster Cultista enemmän kuin lopulta oli mahdollista. Bändillä on hetkensä uran ensimmäisen kymmenen vuoden aikana, mutta vaikka se on muuttanut tyyliään uransa aikana, se ei ole kyennyt tekemään huippulaadukkaita biisejä tai albumeita vuosikausiin. Omalla kohdallani taidan jatkossa kuunnella yhtyeeltä lähinnä vuonna 1981 tai sitä ennen tehtyjä albumeita. Jos koostaisin parhaat-kokoelman itselleni yhtyeen tuotannosta, siitä tulisi tasokas levy. Toisaalta silloin alkupään jytä jäisi tarpeettomasti paitsioon.