Pienkustannus on punkkia

Aivan vähän aikaa sitten ilmestyi ensimmäinen julkaisu osuuskunta Sivuosalta. Ihmisten maa – esseitä sekularisaatiosta sisältää kuusi artikkelia, joissa pohditaan sekularisaation eri puolia.

Monitieteisessä teoksessa käsitellään esimerkiksi ateismia, ateistista henkisyyttä, sekularismia Lähi-idässä, sekularisaation implikaatioita teologisiin pohdintoihin ja modernia valtioteoriaa maallistumisen ja pyhittämisen viitekehyksessä. Kirjoittajien skaala ulottuu junioreista professoreihin, teologiasta uskontotieteen kautta politiikan ja Lähi-idän yhteiskuntien tutkimukseen.

Osallistuin hankkeeseen tekstillä, joka käsittelee maallistumisparadigmaa uskontososiologiassa. Siinä ei käsitellä keskustelun kaikkia nyansseja tai teoreetikoita yksityiskohtaisesti. Pikemminkin kirjoitus on yritykseni ajatella yleisemmin, mistä maallistumista koskevissa uskontososiologisissa keskusteluissa on kyse ja millaiseksi maallistumisparadigmaan suhtautuminen on muuttunut. Vaikka maallistumisparadigmassa on osia, joita voi testata empiirisillä aineistoilla, en usko, että paradigman kohtalo kokonaisuutena on yksistään kiinni todistusaineistosta. Siinä suhteessa tekstissäni on lievä tiedonsosiologinen painotus.

Nykyisen yliopistomaailman rahanjaon kannalta julkaisufoorumin listan ulkopuolisten kustantajien teoksiin kirjoittaminen ei ole taktisesti aina järkevää. Lisäksi voidaan olettaa, ettei teos tule keinumaan myyntilistojen kärjessä. Miksi sitten tällaisiin kannattaa kirjoittaa?

Jos minulla on aikaa ja ideoita, osallistun mielelläni akateemisessa slangissa ”nuorten” tutkijoiden hankkeisiin. Arvostan ihmisten innostuneisuutta tehdä itse jotain sellaista, josta he ovat kiinnostuneita, riippumatta siitä, onko se esimerkiksi taloudellisesti järkevää. Tämä ei tarkoita, että minua pitäisi pyytää kaikkiin mahdollisiin projekteihin, sillä resurssini ovat rajalliset eikä osallisuuteni paranna kaikkia hankkeita, mutta uuden ja luovan keskeinen momentti on tekijöissä syntyvä tunne siitä, että tämä on tehtävä. Sellaista tukee mielellään, jos on jotain sopivia keinoja.

Suhtaudun pienkustantamiseen muutenkin sympaattisesti. Omistan melko ison pinon suomalaisia oma- ja pienkustanneäänitteitä, erityisesti vinyylisinglejä. Ostelin niitä jo teininä suoraan bändeiltä keikoilla tai suoraan pienkustantajilta postitse. Se oli aina jotenkin henkilökohtaisempi kokemus kuin suuren levy-yhtiön julkaiseman teoksen ostaminen levykaupasta.

Vaikka sisältö lopulta säätelee suurinta osaa ostopäätöksistäni, nostan peukkuni aina niille, jotka tekevät asiat itse siksi, ettei tarvitse tehdä, kuten toiset haluavat. Tällä DIY-periaatteella syntyy väistämättä laadullisesti vaihtelevia tuotoksia, mutta se pitää alan kuin alan toimintaa virkeänä ruohonjuuritasolla.

Ihmisten maa sopii niille, jotka ovat kiinnostuneita maallistumista koskevan keskustelun eri puolista. Se ei typisty yhteen tieteenalaan tai keskusteluun, vaan venyy moneen suuntaan eri painotuksin. Voidaan kysyä, mikä lopulta yhdistää näitä keskusteluja. Ehkä se, että moninaisten kysymysten ja teemojen käsittely kehystetään jonkinlaiseksi uskonnon ja maallisen välisen dynamiikan tarkasteluksi.

Studioalbumit osa 32: Pere Ubu

En ole varma, milloin Pere Ubu astui itseäni kiinnostavien yhtyeiden piiriin. Ehkä se oli vuonna 1993, kun Frank Blackin ensimmäinen sooloalbumi ilmestyi. Levyllä soitti myös Eric Drew Feldman. Luin, että hän oli soittanut aikaisemmin Captain Beefheartin kanssa ja yhtyeessä nimeltä Pere Ubu, joskin vasta vuoden 1989 Cloudlandista alkaen.

Myöhäisempi muistikuva on vuodelta 1997, kun Bob Hund teki mainion version Pere Ubun ”Final solutionista” nimellä ”Ett fall & en lösning”. Tutustuin Bob Hundiin, mutta en Pere Ubuun.

Kun maleksin Prahassa pari viikkoa itsekseni vuonna 1998, huomasin Pere Ubun keikkamainoksen. Koska en oikein tuntenut bändiä eikä tekemisestä ollut puutetta, päätin jättää tapahtuman väliin. Jälkeenpäin voi hieman harmitella, sillä siinä olisi ollut mahdollisuus päästä kiinni kiinnostavaan yhtyeeseen. Nyt se jäi hieman myöhemmälle ajalle.

Jossain vaiheessa lainasin kirjastosta summamutikassa Rocket from the Tombsin cd:n. Se iski välittömästi ja kovaa. Ymmärsin, että Stoogesilta kuulostavalla yhtyeellä oli Pere Ubu –kytkös: Ubu kehittyi Rocketin rippeistä. Myöhemmin lainasin kirjastosta Ubu-boksin. Se oli hyvää musiikiia, mutta se myös tuntui riittävän. Vielä myöhemmin aloin katsella YouTubesta Ubun televisioesiintymisiä. Niistä iski erityisesti kappale ”Breath”, jonka bändi esitti Night Musicissa. Vähitellen kypsyi ajatus tutustua bändiin paremmin.

Ostin neljän cd:n boksin Datapanik in the Year Zero. Siinä on bändin 5 ensimmäistä albumia sekä yksi cd sekalaisia Ubu-johdannaisia (tai sitä edeltäneitä) yhtyeitä ja ennen ensilevyä julkaistuja paloja. Mukana ovat yhtyeen ehdottomat klassikot, ensisingle ”30 Seconds over Tokyo” ja toinen single ”Final solution”. Sen jälkeen ostin Worlds in Collision –levyn ennen kuin ryhdyin kuuntelemaan systemaattisesti.

Yhtye on sekoitus garagea, post-punkkia, krautrockia ja myöhemmin myös poppia. Kaikkea yhdistää laulaja David Thomasin tunnistettava ja viehättävä ääni, mutta bändin hienouksiin kuuluu myös muutakin. Eihän yhtye, joka ottaa nimensä Alfred Jarryn näytelmästä (josta näin hienon version Turun kaupunginteatterissa 2000-luvun alkupuolella), voi olla läpeensä huono.

Ennen ensialbumia yhtye teki siis muutaman ikimuistoisen singlen.

The Modern Dance (1978) on ensimmäinen täyspitkä ja se alkaa kahdella Ubu-klassikolla, ”Non-alignment pack” ja ”The Modern dance”. Muilta osin vierastan tämän levyn yksittäisistä biiseistä kirjoittamista, sillä itselleni kyse on enemmän äänimaisemallisesta kokonaisuudesta kuin biiseistä.

Dub Housing (1978) ilmestyi samana vuonna ja se on, mikäli mahdollista, tyylillisesti eklektinen ja yhtenäinen samanaikaisesti. Toisin sanoen sillä post-punk ja krautrock flirttailee paikoin dub reggaen kanssa, mutta kokonaisuus on kompakti. Mitään aikaisemmin mainittujen hittien kaltaisia yksittäisiä täysosumia albumilla ei ole, mutta silti se on Ubun yksi arvostetuimmista levyistä. Jotenkin mieleen tulee The Fall, joka kuulostaa hyvältä silloinkin, kun yksittäisiä biisejä ei meinaa löytyä.

New Picnic Time (1979) jatkaa samalla linjalla. Rytmillistä kokeilua ilman iskeviä melodioita on konsepti, joka saattaa puuduttaa, mutta ainakin bändi tekee sen paremmin kuin moni muu yhtye.

The Art of Walking (1980) menee taas askeleen kokeilevampaan ja häröilevämpään suuntaan.

Song of the Bailing Man (1982) on boksissani samalla cd:llä edeltäjänsä kanssa, joten levyn vaihtumista ei edes huomaa. Samaa kamaa. Vähitellen kuuntelu alkaa puuduttaa ja mieleen hiipii ajatus, mihin tästä voi edetä. Se jäikin viimeiseksi levyksi ennen ensimmäistä hajoamista.

The Tenement Year (1988) on yhtyeen ensimmäinen reunion-levy. Siinä on osittain tuttua ja osittain uusia painopisteitä. David Thomasin ääni on yhtä tunnistettava kuin ennenkin, mutta musiikillisesti ote on suorempi. Lisäksi biisit ovat rakenteeltaan perinteisempiä, joskaan ei mitään valtavirtaa. Kokeelliselta indiebändiltä kuulostavissa sovituksissa ja biiseissä on piileviä popkoukkuja. Mukana on myös herkän kaunis ”Miss you”, tosin ubumaiseen tyyliin sovitettuna, jottei mitään hittiä synny. Jos alkukauden levyissä rupesi vähitellen kyllästymään ja miettimään, minne yhtye voi enää edetä, paluulevy tarjoaa vastauksen. Se on vahva näyttö bändin kyvystä uudistua menettämättä uskottavuuttaan.

Cloudland (1989) aukeaa yhdellä parhaista bändin popvetoisista biiseistä (”Breath”). Albumilla on myös bändin tunnettuihin ja pidettyihin kappaleisiin kuuluva ”Waiting for Mary”. Myös ”The Wire” ja ”The Waltz” ovat maininnan arvoisia levyllä, joka kuuluu Ubun tuotannon popahtaviin – mutta silti juurilleen uskollisiin – kohokohtiin.

Worlds in Collision (1991) sai pitkän pähkäilyn jälkeen kuuntelemaan kaikki muutkin bändin levyt. Se alkaa hienolla biisillä ja tekstillä ”Oh Catherine”, joka koko levyn tavoin on popimpaa Ubua. Myös ”Goodnight Irene”, Talking Headsia etäisesti muistuttava ”Worlds in collision”, melodinen ”Over the moon” ja popahtava ”Nobody knows” ovat heti mieleenpainuvia raitoja.

Story of My Life (1993) on siinä mielessä tyypillinen Ubu-levy, että se alkaa upealla kappaleella. Tällä kerralla kyseessä on ”Wasted”. Toisena tulee ”Come home”, joka saattaa olla televisiosarja Kalifornian katsojille tuttu. Levyn single oli ”Kathleen”, joka on suorahkoa poppia. Kokonaisuus ei ole radikaalisti kahdesta edeltäjästään poikkeava, mutta tämä on kevyesti yhtyeen poppaavin kokonaisuus.

Ray Gun Suitcase (1995) on hidastempoinen, melko raskassoutuinen levy. Tosin sen kuuntelu vahvistaa ajatustani Pere Ubun ja the Fallin yhteisestä piirteestä: ne ovat aina miellyttävää ja kiinnostavaa kuunneltavaa, vaikka tekisivät vaikeasti avautuvaa musiikkia. Tällä en tarkoita, että Ray Gun olisi heikko teos, mutta sieltä ei totta vie tanssilattian täyttäviä hittejä kannata hakea. ”Montana” ja ”Down by the river II” ovat hienoja biisejä. Suosikkiraitani on yksinkertaisuudessaan ja hypnoottisuudessaan vangitseva ”Vacuum in my head”, jonka luontevin esityspaikka olisi taidenäyttely (”I’ve got a vacuum cleaner in my head / it sucks up everything I know”). Aikamoinen taidepläjäys on myös Beach Boys -cover ”Surfer girl”.

Pennsylvania (1998) nostaa tempoa ja muistuttaa rytmiikaltaan enemmän alkuaikojen taivalta kuin bändin popimpaa kautta. Levy jää jotenkin hajanaiseksi eikä aukea edes parilla kuuntelulla.

St. Arkansas (2002) tuli kuunneltua kursorisesti YouTubeen ladatuista palasista. Sen avaa hieno raita ”The Fevered dream of Hernando DeSoto” ja päättää vielä onnistuneempi ”Dark”. Albumi on edelliseen verrattuna ihan helppoa kuunneltavaa.

Why I Hate Women (2006) ei löydy Spotifysta enkä ole saanut sitä käsiini muuta kautta. YouTubessa on muutama biisi ja niiden perusteella kyse ei ole mistään hittikimarasta, mutta ei myöskään täysin obskuurista kokeilusta. Testikappaleet ovat melko tutunoloista Ubua, jota värittää David Thomasin omintakeinen ääni.

Long Live Pere Ubu! (2009) ei ole yhtyeen vaikein eikä helpoin teos. Se on jotain siltä väliltä. Onnistuneimmasta päästä löytyvät ”Song of the grocery police”, ”Watching the pigeons” ja ”The Story so far”.

The Lady from Shanghai (2013) ilmestyi pienen tauon jälkeen ilahduttamaan ja ehkä ennen kaikkea muistuttamaan yhtyeen olemassaolosta. Musiikki levyllä on aikamoista häröilyä, joskin sellaisenaan varsin mielenkiintoista. Popmelodiat ovat harvassa, samoin kuin post-punk tai garage, mutta krautrock tuntuu edelleen olevan Thomasin mieleen. Ehkä tässä vaiheessa yhtyeen ei tarvitse miellyttää – tekevät vain ihan miltä itsestä tuntuu.

Vaikka en kaikista Pere Ubun tekemisistä saakaan pitävää otetta, on kunnollinen bändiin tutustuminen ollut todella antoisaa. Niin monilla aikaisemmin sivuuttamillani Ubu-levyillä on yksittäisiä biisejä, joita pitää pyöritellä uudestaan ja uudestaan.

Vaikka aloitin kuuntelun tilanteesta, jossa hyllystä löytyi yhtyeen viisi ensimmäistä albumia samassa boksissa ja vähän enemmänkin, en olisi uskonut, että yhtyeen myöhemmältä uralta löytyy niin paljon innostavaa musiikkia. Vahva suositus kaikille, vaikka Pere Ubu taitaa olla lopulta tarkoitettu harvoille.

Ääriateistit Pasilassa

Ateismi on harvemmin aiheena suomalaisessa televisioviihteessä. Pasila (13.3.), fiktiivinen animaatio, oli poikkeus, kun sen jaksossa selvitettiin ääriateistien johtajan kuolemaa.

Ääriateistien puheenjohtaja Arhiippa Rimpilä löytyy kuolleena kirkon tornin vierestä. Kun vainajan selästä löytyy mustelma, päätellään, että joku tönäisi hänet kirkon tornista. Epäilyt kohdistuvat aluksi kirkkoherraan, myöhemmin itse ateistijärjestöön ja lopuksi käy ilmi, että kirkonkello on vahingossa tönäissyt ääriateistien johtajan alas tornista.

Jakso tiivistää osuvasti liioitellen suomalaisen asenneilmapiirin ja eri asemapaikat.

Kun poliisi Rauno Repomies (kuvassa oikealla) tajuaa että vainaja oli ateisti, hänen puheensa muuttuu täydellisesti kunnioittavasta tuomitsevaksi: ”Jumalauta, aivan paska jätkä oli Arhiippa ja aivan liian pitkään eli jumalatonta ja tyhjää elämäänsä.” Tähän tutkinnassa mukana oleva Kyösti Pöysti (kuvassa vasemmalla) toteaa: ”Rauno, toi sun paasaaminen on toivottoman vanhanaikaista. Eihän kukaan enää usko Jumalaan.”

Pöysti kommentoi Raunolle, että me ateistit olemme aikamme viimeisiä suuria totuudenpuhujia, mutta kun hän kohtaa organisoidun ateistiyhteisön aktiivit, hän kommentoi, että ”Mä olen ateisti, eli mun kai pitäis teoriassa olla teidän puolella, mutta täähän on vain noloa.”

Tässä kohdassa Pöysti on kuullut ateistien tempauksista, joissa vaihdettiin kaikki kirjaston Raamatut pornolehtiin, laitettiin kolehtiin ulostetta ja koirankakkaa tavaratalon seimikuvaelmaan. Hän kysyy onko näiden tarkoitus kiinnittää mediahuomio, jotta todellinen asiakeskustelu voi alkaa. Aktiiviateistit vastaavat, että ei, tämä on älykästä satiiria.

Myöhemmin Pöysti sanoo kollegalleen, että mainitut ateistit pilaavat hänen kaltaisensa hillityn ateistin maineen samalla tavalla kuin Päivi Räsänen pilaa maltillisten tapakristittyjen maineen.

Kaikki edellä mainitut hahmot ovat miehiä.

Jaksossa on myös hippihenkinen Tarja, joka yhdistelee elementtejä eri uskonnoista ja on innostunut henkisistä harjoituksista. Kun Repomies menee pois tolaltaan luulleessaan hänen konfirmaatiopappiansa syylliseksi murhaan, Tarja yrittää saada Raunon takaisin tolpilleen ehdottamalla ja opettamalla meditaatiota. Hieman samankaltainen asetelma oli lauantaina (15.3) Suomessa esitetyssä Midsomer Murdersin jaksossa, jossa päähenkilön, etsivä Barnabyn vaimo yritti helpottaa miehensä stressiä opettamalla hänelle joogaa. On tyypillistä, että molemmissa tapauksissa nimenomaan nainen on se itäisistä virtauksista ja elementtien yhdistelystä kiinnostunut hahmo.

Järjestöateismista tulee jaksossa kielteinen kuva. Olisi ollut liioittelua tehdä heistä murhaajia, mutta muut keinot käytetään. Ääriateistit ovat todistamassa puheenjohtajansa tapaturmaista kuolemaa, mutta he yrittivät lavastaa kirkkoherran syylliseksi mediahuomion ja suurempien jäsenlukujen toivossa.

Episodin keskiössä on hahmo, joka ei pahemmin perusta uskonnosta, varsinkaan paatoksellisesta asenteesta, mutta vielä vähemmän hän arvostaa ateistiaktivisteja. Tämä kuva sopii lähes täydellisesti siihen, mitä voidaan nimittää liberaalin valtamedian suosimaksi kannaksi niin Suomessa kuin Briteissä. Niitä yhdistää monikin asia, mutta kenties olennaisin molempien jakama viesti on se, ettei uskontokriittisillä järjestöillä ole mitään relevanttia sisältöä ja sanomaa.

En ole aikaisemmin katsonut yhtään Pasilan jaksoa kokonaan, mutta tämä oli hyvin hauska, hyvin käsikirjoitettu. En ole varma, ajattelevatko ateistisissa järjestöissä touhuavat ihmiset samoin.

Tätä kirjoitettaessa sarja on vielä katsottavissa 27 päivän ajan: http://areena.yle.fi/tv/2156448

Jalkapallon filosofiaa

Tiedäthän sen filosofisen kirjasarjan, jossa julkaistavien teosten otsikoissa on filosofia ja jotain – Tähtien sota, Doctor Who, Sherlock Holmes, Iron Man, Wire ja niin edelleen. Näissä kirjoissa tehdään pieniä filosofisia sormiharjoituksia käyttämällä populaarikulttuuria esimerkkinä. Vain harvoin sarjan kirjat kertovat jotain uutta ja kiinnostavaa itse populaarikulttuurisista tuotteista.

Jussi Saarisen ja Mikael Melanin toimittama Sokrateen syöksypusku: Jalkapallon filosofiaa (Docendo 2014) lähtee liikkeelle ajatuksesta, jonka mukaan filosofian tulee auttaa ymmärtämään jalkapalloa eikä toisin päin. Toki jalkapallon avulla havainnollistetaan filosofisia kysymyksenasetteluja myös tässä teoksessa, mutta lähtökohta on selvä: tämä on kirja jalkapallosta.

Toimittajien kepeän dialogimuotoon rakennetun johdannon lisäksi teoksessa on yhdeksän artikkelia. Niissä käsitellään pelaamista, peliä ja sen seuraamista erilaisista näkökulmista. Ote on asiallinen, mutta ei ryppyotsainen.

Itse osallistuin teokseen artikkelilla ”Jumalan käsi: Miksi uskonnosta puhutaan ja vaietaan jalkapallon yhteydessä?”. Olin pitkään kahden vaiheilla, ryhdynkö kirjoittamaan teokseen, koska en saanut mitään ideaa, jonka välttämättä haluaisin suoltaa paperille. Lopulta päädyin aiheeseen, joka oli mietityttänyt jo vuosia, mutta joka alkoi vaivata itseäni entistä enemmän sopivasti kirjahankkeen ajoituksen kannalta.

Jalkapallon  ja uskonnon suhteita on käsitelty aikaisemmin, joskaan suomen kielellä – toisin kuin ruotsiksi – ei tietääkseni ole ilmestynyt ainakaan kirjamittaista pohdintaa aiheesta. Itsekin jouduin paneutumaan aiheeseen työskennellessäni Leedsin yliopistossa uskontoa mediassa tutkivassa projektissa. Huomasimme, että uskonto on esillä metaforisesti brittiläisessä urheilujournalismissa, erityisesti jalkapalloraporttien kielenkäytössä. Lisäksi jalkapallouutisoinnissa käsitellään yhä enemmän uskontoa, esimerkiksi pelaajien  uskonnollisuutta ja uskonnollisuuden ilmauksia.

Jotain käsittelyni ajankohtaisuudesta brittikontekstissa kertoo se, että pian jutun kirjoittamisen jälkeen BBC esitti televisio-ohjelman The Muslim Premier League, josta olen blogannut täällä: http://teetai.blogspot.fi/2013/07/valioliigan-muslimit.html Suomen oloihin käsittelyni istuu huonommin, joten siksi ei olekaan outoa, että esimerkkini ovat Suomen ulkopuolelta. Voisi kuitenkin olettaa, että muutamat käsittelemäni näkemykset ja esimerkit tulevat osaksi myös suomalaista jalkapallojulkisuutta.

En ole itse vielä päässyt loppuun asti kirjassa, mutta olen selannut sen läpi ja lukenut kolmasosan. Sen perusteella sitä voi suositella kaikille lajista kiinnostuneille, joita akateeminen mutta kepeä tyyli ei ole vieraannuttava. Teksteillä on myös jonkin verran akateemista arvoa. Itselleni ehkä yllättävintä on se, että osa teksteistä sopii mainiosti myös futiksen parissa työskenteleville, kuten valmentajille, markkinoijille ja lajin päättävissä elimissä touhuaville.

Joulu on niin kaukana, etten viitsi pihdata Suomen Palloliiton Liittohallituksessa vaikuttavalle isälleni varaamaani kappaletta sinne asti.

Linkki kustantajan sivulle:

http://www.docendo.fi/tuote/978-952-291-044-8

Studioalbumit osa 31: Smashing Pumpkins

Pixies, Nirvana ja Smashing Pumpkins – siinä oli toisten pyhä kolmiyhteys 1990-luvun alussa. Kaikki kuuluivat valikoimiini. Tosin minulla oli vielä pyhempi kolmiyhteys – Pixies, Cramps ja Nick Cave. Smashing Pumpkinsia kuuntelin innostuneesti, mutta useammin levylautaselle löysi tiensä Nomeansno tai vaikkapa Dinosaur Jr. Jokin Smashing Pumpkinsissa mätti: se oli liian lähellä metallista otetta ja biisimateriaali ei ollut järjestelmällisesti vahvaa noustakseen lähellekään Pixiesin tasoa.

Jos SP on niin tuttu, miksi ottaa sen studioalbumit kuunteluun kirjoitussarjassa, jossa lähtökohtaisena ideana on tutustua vähälle kuuntelulle jääneisiin yhtyeisiin? Vastaus on ilmeinen: faniuteni päättyi täydelliseen kyllästymiseen 1990-luvun lopussa. Sen jälkeen ilmestyneitä levyjä en ole kuunnellut. Tai jos olen kuullut, en ole kiinnittänyt mitään huomiota. Nyt oli aika käydä läpi koko setti.

Gish (1991) on ”lupaava” ensialbumi, jonka kuuntelu ei vieläkään vakuuta. Yksinkertainen syy on se, ettei sillä ole yhtään tappomelodiaa. Ehkä se selittää, miksi ostin albumin hyllyyni vasta viime vuonna. C-kasetille se tuli nauhoitettua 1990-luvun alussa. Sen ilmestymisen aikoihin olin poppareiden kanssa samaa mieltä, että yhtyeen ylivoimaisesti paras biisi on ”Jennifer ever”, demo vuodelta 1988. Samaa mieltä olivat ne suomalaiset popparit, jotka myöhemmin ottivat biisin bändinsä nimeksi. Biisiä ei saanut mistään, joten sen kuuli vain silloin, kun Miettinen päätti soittaa pophelmen Räkärodeossa. Jos et tunne biisiä, niin se löytyy YouTubesta. Nykynuorilla on helppoa.

Siamese Dream (1993) sisältää kaksi timattia, ”Today” ja ”Disarm”. Tässä en edes yritä olla omaperäinen väittämällä jotain muuta paremmaksi. SP on parhaimmillaan juuri näissä, ei ylipitkissä, keskitempoisissa, melodiattomissa ja angstisissa vingutuksissa. Toisaalta verrattuna esikoiseen, myös rokkaavampi ja metallisempi Pumpkins on tällä albumilla kaikessa parempi. Suhde on suunnilleen sama kuin Nirvanan Nevermindilla ja Bleachilla. Levystä on tullut 1990-luvun ehdoton klassikko ja sellaisena pidän sitä itsekin. Sillä on tärkeä paikka omassa kasvamisessani, mutta en pidä sitä mahtavana teoksena. Mielestäni 1990-luvun ensimmäisellä puoliskolla tehtiin kymmeniä parempia levyjä, mutta populaarimusiikin narratiivissa niillä kaikilla ei ole samanlaista ansaittua asemaa.

Mellon Collie and the Infinite Sadness (1995) on tupla-albumi, jonka ostin heti kun sain mahdollisuuden. Sen jälkeen lähdettiin Viking Linella ikimuistoiselle keikkareissulle Tukholman Hovetiin, vanhaan jäähalliin. Itse albumeilla on aikamoinen nippu hienoja hittejä. Ensimmäisellä Dawn to dusk -osiolla on ”Tonight tonight”, ”Zero”, ”Bullet with butterfly wings” ja ”Love”. Pidän myös kovasti levyn avaavasta rauhoittavasta introsta, jonka säestyksellä bändi aloitti tuohon aikaan keikkansa. Toisella Twilight to starlight -osiolla on ”1979”, ”We only come out at night”, ”Bodies” ja ”Thirty-three”. Näistä olisi saanut kuolemattoman tiiviin albumin, mutta toisaalta tuplan ilmestyttyä minua viehätti paketin mahtipontisuus.

Adore (1998) tuli ostettua vuoden 2013 lopussa, kun se tuli vastaan alle vitosella. Se on kuitenkin tuttu levy ilmestymisestään asti. Suhtautumiseni albumiin on ollut ristiriitaista. ”Ava adore” on ilmeinen hitti ja sitä seuraava ”Perfect” on lievästä imelyydestään huolimatta mieleinen teos. ”Daphne descends” on onnistunutta pehmeää ja ”Tears” kohtalokasta Pumpkinsia. ”Crestfallen” ja ”Shame” ovat kauniita ja ”Appels + oranjes” on menevää poppia. Hyviä biisejä sisältävästä levystä huolimatta yhtyeen momentum oli mennyt. Levy ei tuntunut relevantilta ilmestyessään eikä se tunnut siltä vieläkään, vaikka materiaali on vahvahkoa. Erilaiselta se tietenkin kuulostaa edelleen bändin aikaisempaan linjaan verrattuna.

Machina/The Machines of God (2000) on ehkä tullut kuultua osittain aikaisemmin, mutta nyt ollaan kuitenkin melko neitseellisessä tilassa. Olin lopen kyllästynyt yhtyeeseen, mutta usein tulee ymmärrettyä myöhemmin, ettei se selity suoraan sisällöllä. Bändi palasi suorempaan, rokimpaan ja oikeastaan metalliseen ilmaisuun. Esimerkiksi avausraita ”The Everlasting gaze” ei olisi sellaisenaan istunut mihinkään bändin aikaisempaan levyyn. ”Raindrops + sunshowers” sopisi hidastettuna Adorelle, mutta nyt kyse on anomaalisesta laukkapopista. Vasta kolmas raita, ”Stand inside your love” on tasapainoisen onnistunut. Kokonaisuutena albumi on täysin asiallisesta biisimateriaalista huolimatta vieraannuttava. Siitä puuttuu tähtihetket, luovuus ja se herkkyys, joka bändissä vetosi myös indiepoppareihin. Sen äänimaailma on yksitotista ummehtunutta mattoa, jonka lähes 80 minuuttiin ei mahdu nyansseja eikä avaruuden tuntua. Bändi kulki liikaa aikansa metallistuvien trendien perässä, joskaan ei tarpeeksi kyetäkseen hyppäämään pomppumetallin ja muiden aikansa amerikkalaisten trendien kyytiin.

Zeitgeist (2007) ilmestyi seitsemän vuoden tauon jälkeen. Yhtye tuntui tarpeettomalta vuonna 2000 ja mikään ei ollut muuttunut siirryttäessä ajassa vuoteen 2007. Muistan jotenkin hämärästi albumin ilmestyneen, mutta en edes kuullut sitä. Vuonna 2014 se kuulostaa lähtökohtaisesti metalliputkeen juuttuneelta turhakkeelta, jonka mielekkyyden ymmärtää vain Billy Corgan, jos hänkään. Taaskaan kyse ei ole siitä, ettei siltä löytyisi aivan kelvollisia sävellyksiä, mutta en keksi, miten kukaan yhtyettä kultakausina kuunnellut jaksaisi kiinnostua Zeitgeistista. Ensimmäinen jonkinasteinen ilopilkku on viides raita ”Tarantula”. Samaa mieltä oli joku muukin, koska se julkaistiin albumilta ensisinglenä.

Oceania (2012) ei ollut kaiken koetun jälkeen teos, jota odotin. Rehellisesti sanottuna en edes rekisteröinyt sen ilmestymistä. Kun kokosin vuoden albumilistaa, ei se edes käynyt mielessä. Nyt kuunneltuna se vaikuttaa paremmalta kuin pari edellistä levyä. Kyse on tarpeettomasta albumista, mutta toisaalta Corgan on päässyt eroon ummetuksesta. Sen biisit tuntuvat luontevilta ja pakottamattomilta. Se ei ole radikaali irtiotto, mutta biisimateriaali on hyvää keskitasoa. Corganin käsitys albumin sopivasta mitasta on edelleen omista mieltymyksistäni poikkeava.   

Smashing Pumpkinsin tuotannon kuuntelusta jää ristiriitainen olo. Yhtye on parhaimmillaan yksi hienoimmista, mutta sen ura kääntyi jyrkkään laskukierteeseen, josta se ei ainakaan toistaiseksi ole palannut takaisin. Bändiltä on jäänyt elämään useita biisejä. Ainakin minun on vaikea kuvitella tilannetta, jossa ”Jennifer Everin”, Siamese Dreamin parhaiden, Mellon Collien onnistumisten tai Adoren valittujen palojen kuuleminen ei saisi ihmettelemään, miten upeita kappaleita bändi on tehnyt.

”Se on isä!”

Ankea lapsuus ja vaikea isäsuhde – siinäkö selitys, miksi ihmisistä tulee ateisteja? Suunnilleen näin voidaan tiivistää Paul C. Vitzin näkemys teoksessa Faith of the Fatherless: The Psychology of Atheism. Se ilmestyi vuonna 1999, mutta vuonna 2013 julkaistiin uudistettu laitos, jossa on mukana uuden esipuheen lisäksi esimerkiksi lyhyt uusateismia käsittelevä osio.

Teoksessa kehitetään psykologista teoriaa ateismista. Sen mukaan varhainen isän menetys tai huono isäsuhde on ateisteilla toistuva – joskaan ei välttämätön – piirre. Vitz ankkuroi lähestymistapansa Freudiin. Jos yhdessä freudilaisessa tulkinnassa uskonnollisuuden alkuperänä on isänmurha ja sen katuminen, joka johtaa isän tahdon sisäistämiseen ja projisoimiseen Jumalaan, Vitzin mukaan kapina isää vastaan on ateismin alku.

Vitz ei argumentoi tilastoilla vaan esimerkeillä. Hän tarkastelee tunnettujen ateistien elämäkertoja ja vertaa niitä ”kontrolliryhmään”, saman aikakauden teisteihin.

Se lähtökohta, että tarkastellaan tunnettujen ateistien isäsuhteita ja pohditaan, millainen vaikutus niillä on katsomuksellisiin käsityksiin, on sinänsä kiinnostava. Yritys esittää tämän pohjalta yleinen teoria ateismista ja uskonnonvastaisuudesta venyttää uskottavuuden rajoja. Vitz toteaa kirjan lopussa, että ateismia tuottavat muutkin tekijät biologisista kulttuurisiin, mutta hän on keskittynyt yhteen mielestänsä keskeiseen.

Vitz ei perustele, miten käsiteltävät henkilöt ovat valikoituneet. Lista on pitkä ja melko relevantti painottuen 1700-luvulta 1900-luvun ensimmäiselle puoliskolle, mutta siitä puuttuvat esimerkiksi ateismiansa julistanut Markiisi de Sade ja Charles Darwin, joka kiisti olevansa ateisti mutta täyttää Vitzin käyttämän analyyttisen määritelmän.

Käsittely on paikoin anekdoottimaista. Jos ateistin elämästä ei löydy varhaista isän kuolemaa, sieltä löytyy ”heikko” isä, joka tulee todistettua verrattain satunnaisella lainauksella tai anekdootilla. Kontrolliryhmässä pätee sama: anekdootti riittää perustelemaan hyvän isäsuhteen.

Jaan Vitzin kanssa ajatuksen siitä, että ateismi ei ole vain huolellisen ja rationaalisen pohdinnan tulos, vaikka moni ateisti niin asiansa esittääkin. Mutta tätä mieltä oli jo vaikkapa Nietzsche.

Kiinnostava esimerkki on Richard Dawkins, joka vetoaa järkeen ja luonnontieteeseen ateismin perustana, mutta on suuri houkutus tulkita niin, että hänen uskonnonvastaisuutensa intensiteetti perustuu kielteiseen lapsuudenkokemukseen katolisen papin hyväksikäytön uhrina.

Uudessa painoksessa on siis mukana Dawkins ja muut ”uusateistit”. Dennettin osalta Vitz esittää, että hänen isänsä kuoli onnettomuudessa Danielin ollessa hyvin nuori. Hitchensistäkin saadaan kaivettua etäinen isä, vaikka oman arvioni mukaan tulkinta on tendenssimäinen sen perusteella, että olen lukenut Hitchensin muistelman (Hitch-22), joka on myös Vitzin pääasiallinen lähde.

Sam Harrisin isäsuhteesta ei löydy mitään vikaa, ehkä siksi, ettei julkista aineistoa ole riittävästi. Se ei kuitenkaan Vitzin mielestä romuta teoriaa, vaan on yksinkertaisesti poikkeustapaus. Samaan kastiin menevät Karl Marx ja Denis Diderot.

Vitzin lähestymistavassa on (edellä mainittujen lisäksi) ainakin kuusi kauneusvirhettä. Niistä ensimmäinen on se, ettei hän erottele uskonnollisesti välinpitämätöntä tai verrattain myönteistä ateismia uskonnonvastaisesta ateismista. Hän kirjoittaa ateismista ja määrittelee sen kannaksi, jossa hylätään uskomus yhdestä Jumalasta, joka ylittää maailman ja johon ihmisillä on henkilökohtainen suhde. Käytännössä hän kuitenkin kirjoittaa uskonnonvastaisista kannoistaan tunnetuista ateisteista. Tämä aiheuttaa sekaannusta, ehkä tarkoituksellisesti, sillä näin argumentti laajenee uskonnonvastaisesta ateismista kaikkiin, jotka täyttävät ateismin määritelmän. Samalla uskonnollisuus normalisoidaan, mikä vaikuttaa olevan Vitzin teoksen piiloviesti.

Toinen ongelma on se, että todistusaineisto perustuu valikoituihin yksilöihin. Hän ei käy läpi sosiologista tutkimusta ja tilastoja aiheesta. Hänellä on yksi viite tilastoon vuodelta 1932. Sen mukaan Yhdysvalloissa uskonnonvastaisten järjestöjen jäsenillä on suhteellisesti muuta väestöä enemmän varhaisia isänmenetyksiä tai huonoja isäsuhteita. On huono signaali, ettei Vitz tuo esiin tuoretta aineistoa – mahdollisesti siksi, ettei teoria saisi sieltä tukea. Tulkintaa siis venytetään yksilöistä koko ilmiön tulkintaan ilman tilastojen tarkastelua.

Vitz jatkaa tätä venyttämistä toteamalla, että uusateismin suosio saattaa perustua dysfunktionaalisten perheiden lisääntymiseen. Todisteita ei tarjota ja oikeastaan koko yhteiskuntaa koskeva ajatus dysfunktionaalisista perheistä on hänen argumenttinsa kannalta väärällä tasolla: hänen pitäisi osoittaa, että juuri uusateismin kannattajista löytyy enemmän dysfunktionaalisia perhetaustoja kuin muista segmenteistä. Lisäksi koko ajatus dysfuntionaalisista perheistä on normatiivinen kannanotto ydinperhemallin puolesta.

Kolmas ongelma on retorinen. Vitzin käsittelyssä on silmiinpistävä epätasapaino ateisteista ja teisteistä kerrottaessa: ateisteista ja heidän merkittävistä saavutuksistaan annetaan valju ja nuiva kuva, kun taas teistien saavutuksia ylistetään. Kuvaus ei suinkaan rajoitu isäsuhteiden analyysiin. Viimeistään tässä vaiheessa lukija alkaa epäillä kirjoittajan asennetta.

Neljäs ongelma koskee aineiston tulkintaa. Vitzin lukee joko kohdehenkilön itse kirjoittamia tai toisten kirjoittamia elämäkertoja realistisesti. Vitz olettaa, että se, mitä lapsuudesta kerrotaan on todenmukainen kuvaus isäsuhteesta. Toisin sanoen hän sivuuttaa täysin sen ajatuksen, että elämäkerta on kerrottua. En näe mitään vikaa siinä, että tietoisesti valitaan realistinen lukutapa, mutta jos ei edes pohdita elämäkerran kerronnallisuuden mahdollista vaikutusta lähdemateriaaliin, ei tekijä anna kovin itsereflektiivistä kuvaa omasta tutkimustavastaan ja käytetyn aineiston mahdollisista rajoitteista tehtävänannon selvittämiseksi.

Viides ongelma on siinä, että Vitzin tulkinta on melko historiaton ja kulttuuriton. Toki hän yrittää ratkaista tämän ottamalla kontrolliryhmään teistejä samalta historialliselta aikakaudelta, mutta hän ei suhteuta tarkastelemiansa henkilöitä yhteiskunnallisiin olosuhteisiin. Se tämänkaltaisessa psykologisessa näkökulmassa haraa vastaan – oletus siitä, että sama psyykkinen mekanismi toimii käytännössä irrallaan muusta yhteiskunnasta.

Todistavatko kuvaukset siitä, että hyvistä isäsuhteista tulee teistejä, jotka elävät onnellista ja tasapainoista elämää vai esimerkiksi siitä, että tiettynä historiallisena ajankohtana modernisoituvassa Euroopassa (erit. 1700-luvulta 1900-luvun alkupuolelle) on ollut erityisen hankalaa olla ateisti? Vitz vaikuttaa ajattelevan edellisen mukaan, kun taas itse olen taipuvainen jälkimmäisen tulkinnan kannalle.

Ei ole mielestäni yllättävää, että psykologian alalla on yhtä lailla isoja nimiä, joiden tutkimustyö perustuu Vitzille täysin vastakkaisen kannan osoittamiseen, siis siihen, että ateistit ovat hyviä ja normaaleja ihmisiä. Esimerkiksi käy Benjamin Beit-Hallahmi, joka Vitzistä poiketen vyöryttää tutkimuksissaan massiivisen määrän tilastotietoja viime vuosikymmeniltä.

Kuudes ongelma koskee tekijän omaa vakaumusta. Kristittynä Vitz pitää tärkeänä myös uppoutua keskusteluun uskonnon alkuperäisestä muodosta, vaikka sillä ei ole mitään välttämätöntä suhdetta hänen ateismiteoriaansa. Hän asettuu kannattamaan monien muiden kristittyjen tutkijoiden tavoin niin sanottua alkumonoteismia, jonka mukaan polyteismi on yksijumalaisuuden myöhempi, degeneroitunut muoto. Viimeistään tämän keskustelun varsin pinnallinen sisällyttäminen teokseen saa minut vakuuttuneeksi, ettei Vitziä tarvitse tämän esityksen perusteella pitää puolueettomuuteen pyrkivänä tutkijana.

Vaikka Vitzin ansio on sen osoittaminen, että yllättävän moni historian tunnettu ateisti menetti isänsä lapsena tai nuorena, yleisesti hänen lähestymistapansa palauttaa mieleeni Deleuzen ja Guattarin kommentin Freudin susimies-tapausesimerkistä. Susimiehen unissa on joukko susia ja Freud muistaa sadun sudesta ja seitsemästä pienestä kilistä. Kun otetaan kilejä pois susimiehen unessa olevasta susijoukosta, niin jäljelle jää lopulta yksi susi: se on isä!

Nälkäpeli (ei sisällä spoilereita)

En ole koskaan innostunut nuorille suunnatuista romaaneista enkä niiden filmatisoinneista. Syytä en osaa sanoa. Teininä yritin lukea Viisikkoja, mutta en päässyt loppuun asti. Sormusten herroja en ole lukenut. Elokuvat olivat niin pitkästyttäviä, että välillä piti käyttää kuvakelausta. Potter-kirjoihin en ole koskenut ja leffat ovat pitkästyttäviä lastenelokuvia. Samaan sarjaan laitan myös Da Vinci koodin, jota en ole lukenut, mutta leffa oli hömppäversio itsessään lapsenmielistä seikkailua ja suurta tarinaa yhdistävästä Indiana Jonesista. Sitten löytyi poikkeus.

Teineille kohdistettu Nälkäpeli-trilogia (Hunger Games) oli pitkään minulle täysin tuntematon juttu. Katsoin ensimmäisestä kirjasta tehdyn elokuvan tietämättä ilmiöstä yhtään mitään. Se iski, ehkä sen aihe oli emotionaalisesti niin koukuttava. Tapahtumat sijoittuvat tulevaisuuteen, jossa pääkaupunki on kukistanut kapinan ja hallitsee kahtatoista puutteessa elävää vyöhykettä. Muistutukseksi kapinan turhuudesta vyöhykkeiltä valitaan joka vuosi kaksi alaikäistä lasta Nälkäpeliin, jossa lapset tappavat toisiaan. Vain yksi selviytyy hengissä ja 23 kuolee.

Ehkä Nälkäpelissä vetoaa se, että se muistuttaa William Goldingin Kärpästen herrasta, jonka ahmin lukiossa. Vaikka Kärpästen herraa on helppo tulkita allegoriana maailmanpoliittisista tapahtumista, minua selvästi kiehtovat teokset, joissa lapsien väkivaltaisuus yhdistyy jonkinlaiseen pelitilanteeseen – tapa tai tule tapetuksi. On löydettävä liittolaisia, jotta selviytymismahdollisuudet kasvavat, mutta on petettävä liittolaiset, koska vain yksi voi sääntöjen mukaan olla voittaja.

Itse pelitilanteet ovat vain pieni osa trilogiaa. Ensimmäisessä osassa peli on pääosassa, toisessa sitä on pieni osa ja kolmannessa ei ollenkaan. Kehyskertomuksessa on sopivasti sekoitettu kreikkalaista mytologiaa, Rooman valtakuntaa, tositelevisiotematiikkaa ja dystooppista scifiä.

Kävin katsomassa toisesta kirjasta ilmestyneen elokuvan. Sen jälkeen alkoi vaivata, miten trilogia päättyy. En viitsinyt mennä etsimään vastausta verkosta enkä aikonut odottaa seuraavien elokuvien ilmestymistä (viimeinen kirja jaetaan kahteen elokuvaan). Päätin siis ostaa kirjat ja lukea ne alusta loppuun.

Kirjoissa päähenkilö Katniss Everdeen, 16-vuotias nuori nainen, kertoo tapahtumista minä-muodossa. Elokuvissa kerronta on ”objektiivista”. Kirjoissa on myös paljon enemmän teininä olemisen tematiikkaa ja ehkä hienovaraisia moraaliohjeita.

Ensimmäinen elokuva noudattelee kirjan tapahtumia kohtuullisen hyvin. Tietenkin kirjassa on erilaisia painotuksia ja enemmän tilaa käsitellä asioita – esimerkiksi päähenkilön pohdintoja siitä, voiko hän luottaa Nälkäpelissä samalta vyöhykkeeltä valittuun kumppaniin on kuvattu paljon elokuvaa syvemmin. Sama pätee moniin muihin tunteisiin.

Toinen elokuva, Vihan liekit (Catching Fire) jatkuu melko suoraan siitä, mihin ensimmäinen päättyi. Jos ei ole nähnyt ensimmäistä tai lukenut kirjaa, ei ole järkeä katsoa toista osaa. Tämä filmatisointi poikkeaa kuitenkin melko paljon kirjasta ja muutamia yksityiskohtiakin on muutettu. Kun luin ensimmäisen osan, en saanut erityisen merkittävää lisävalaistusta tapahtumiin. Toisen osan lukiessani ymmärsin elokuvasta paljon sellaista, joka jäi pimentoon tai epäselväksi katsomiskokemuksessa.

Vähän aikaa sitten kuultiin Philip Seymour Hoffmanin kuolemasta. Hoffman esittää toisessa elokuvassa pelinjohtajaa Plutarch Heavensbeetä. Kolmannessakin kirjassa Matkijanärhi (Mockingjay) Hoffmanin esittämällä hahmolla on keskeinen osa. Siitä tehdyn ensimmäisen elokuvan kuvaukset hän sai päätökseen, mutta toisessakin osassa hänellä on tehtävää. Tiedotteen mukaan suurin osa kuvauksista ehdittiin saamaan valmiiksi ja loputkin voidaan toteuttaa nykytekniikan avulla.

Kolmas kirja alkaa mennä villiksi ja sotaisaksi teiniseikkailuksi. Siinä missä ensimmäinen kirja oli täysin uskottava, toinen ottaa siitä pari askelta pois ja kolmas venyttää rajoja edelleen. Menemättä paljastaviin yksityiskohtiin totean, että kolmas osa sisältää emotionaalisesti verrattain rajuja ja rohkeitakin ratkaisuja. Se jättää myös paljon lankoja, joita ei solmita kunnolla yhteen, vaikka mielestäni tarpeeton epilogi kertookin, miten sitten tapahtui.

Kirjojen lukemisen ja tähän mennessä valmistuneiden leffojen katsomisen jälkeen en ihmettele trilogian suosiota.