Studioalbumit osa 100: Elvis Presley (1/3)

ELVIS! Rock’n’rollin kuningas, vai miten se nyt meni? Oma suhteeni Elvikseen on aina ollut kaksijakoinen. Yhtäältä 50-luvun rockabillyn ja ylipäätään juurimusiikin ystävänä Elvis kuuluu todella tärkeisiin artisteihin. Pöhöttyneenä croonerina, aikansa nuorisoidolina ja säveltämään kykenemättömänä artistina (mutta sinänsä upeaäänisenä tulkitsijana) se on ollut musiikillisesti yhdentekevä hahmo. Sadannen osan kunniaksi pitää kuitenkin olla vähän spesiaalia.

Tammikuussa 2019 innostuin lukemaan Ray Connollyn kirjan Elviksestä – Elvis Presley: Legendan elämä 1935–1977. Heti perään katsoin Elviksen itävaltalaista sihteeriä käsittelevän dokumenttielokuvan Elvis ja tyttö Wienistä (Elvis and the Girl from Vienna) ja sen perään informatiivisemman, oikein hienon dokumenttielokuvan Seitsemän kertaa Elvis (The Seven Ages of Elvis).

Näillä höyryillä tongin omaa levyhyllyäni ja totesin, että sieltä löytyy nippu asiallisia Elvis-kokoelmia, mutta mikään ei vedä vertoja 1954–1955 nauhoitetuille Sun-raidoille ajalta ennen Elviksen ensimmäistä albumia, joka tehtiin RCA-yhtiölle. The Sun Sessions, joka julkaistiin vuonna 1976, on aina ollut minun ykköslevyni, mitä Elvikseen tulee. Ajattelin kuitenkin kuunnella kaikki studiolevyt, mukaan lukien elokuvasoundtrackit, ja testata, kuinka lähelle tätä mittatikkua päästään. Järkyttävää todeta, mutta aloittaessani kuuntelun seuraavista yksikään ei löydy fyysisenä äänitteenä liki 4500 nimikettä käsittävästä kokoelmastani.

Elvis Presley (1956) on sisällöllisesti ja ajallisesti lähellä Sun-aikaa. Se on kannesta alkaen klassikkokamaa, joskin moni raita on tuttu muiden parempana versiona, kuten ”Blue suede shoes” (Carl Perkins), ”I Got a woman” (Ray Charles) ja ”Tutti Frutti” (Little Richard). Toki Elviksen ura perustuu tulkintaan eikä originaaleihin biiseihin, mutta tällöin pitäisi ylittää alkuperäinen. Näin ei aina käy, mutta se ei tarkoita, etteikö tulkinnat voisi olla erinomaisia. Sellaiseen lokeroon laitan tämän levyn. Esimerkiksi 1929 sävelletty ”Just because” on yksi kohokohdista. Myös aikanaan vain pari vuotta vanha ”Trying to get you” (alkuperäinen The Eagles – ei se tunnettu Eagles) on vankka tulkinta, vaikka alkuperäinenkin on kuuntelemisen arvoinen. Levy on soundeiltaan läpikotaisin raikkaan tilava ja orgaaninen. Erinomaista bluesin ja kantrin sekoitusta, jota voidaan kutsua rockabillyksi. Albumi viihtyi listaykkösenä ja figureeraa aktiivisesti ja ansaitusti kaikenlaisilla populaarimusiikin historian parhaiden ja tärkeimpien listoilla. Pitää varmaan ostaa vinyyli. Lisäys: kuuntelurupeaman aikana päädyin ostamaan tämän vinyylinä. Osta sinäkin.

Elvis (1956) tunnetaan myös nimellä Elvis Presley No. 2. Sen soundimaailma on huomattavasti kliinisempi ja ehkä aikanaan ”modernimpi” kuin debyytin. Se on heti huolestuttava asia. Tosin biisivalikoimassa on klassikoita, kuten ”Rip it up”, ”Ready teddy” ja ”Long tall Sally” – kaikki Little Richardin levyttämiä juuri ennen Elvistä. Tässä vaiheessa pitää huolestua. No, on siellä hienoja raitoja, jotka eivät olleet Little Richardilta, muttei ehkä edellä mainittujen kaltaisia klassikoita. ”Love me” ja ”Paralyzed” kannattaa mainita tässä. Onhan tämä hieno levy, joka meni listaykköseksi, mutta kaukana debyytin loistosta.

Loving You (1957) oli Elviksen ensimmäinen elokuvasoundtrack, mutta edellisenä vuonna ilmestynyt Love Me Tender oli Elvarin ensimmäinen elokuva. Levy oli listaykkösenä 10 viikkoa, mutta ote on jo selvästi viihteellisempi. Klassikkoja levyllä on esimerkiksi höpsöttely ”(Let me be your) Teddy bear” ja ”Have I told you lately that I love you”. Potentiaalisesti rokkaava avausraita ”Mean woman blues” ei veny aivan siihen, mitä se voisi olla, vaikka hieno biisi onkin. Toinen jokseenkin rokkaava on ”Got a lot o’ livin’ to do”. Wanda Jacksonin ensimmäisenä levyttämä (vaikka vasta toisena julkaisema) ”(Let’s have a) Party” on Elviksellä melko munaton eikä versio Fats Dominon kappaleesta ”Blueberry hill” yllä Fatsin tasolle. Tulkinnat ovat turhan siloisia ja soundimaailma myös, jos pitää debyytin mielessä. Silti teoksessa on paljon myönteistä.

Elvis’ Christmas Album (1957) – Jes! Joululevy! Itselläni on myöhemmin julkaistu Elvarin joululevy, jossa on suunnilleen samat biisit kuin tässä. Sitä tulee kuunneltua pikkujoulujen aikaan kerran tai pari. Muuten se pysyy visusti hyllyssä. ”Blue Christmas”, ”Santa bring my baby back to me” ja bluesveto ”Santa Claus is back in town” nyt ainakin kannattaa nostaa esiin. En keksi tästä pahaa sanottavaa. Ehkä tämä on kuin lapsen tutti – se tuo turvaa ja vie huomion pois tyhjyydestä. Raitojen toimivuus perustuu lähes ainoastaan tulkintaan, sillä soitannollisesti tässä ei ole yhtään mitään. Levy on myynyt jotain 20 miljoonaa ja on maailman myydyin joululevy. Suosittelen myös Frantic Flinstonesin teosta Not Christmas Album (1989), jonka sisällöstä suurin osa koostuu omintakeisista tulkinnoista Elviksen jouluhiteistä.

King Creole (1958) on kunkun toinen soundtrack. Se menestyi kaupallisesti, vaikka kipusi vain listakakkoseksi. Nimibiisi on maininnan arvoinen, samoin kuin pahaenteisesti tulkittu ”Trouble” ja kenties tässä uravaiheessa piristävän poikkeuksellinen, Kitty Whiten kanssa duetoitu ”Crawfish”. Perustavaa rokettirollia edustaa sävellyksellisesti onnistunut mutta hieman viihteellisesti tulkittu ”Hard headed woman”. Ei hassumpi, mutta kaukana debyytistä ja Sun-sessioista.

Elvis is Back! (1960) eli Elvis on palannut armeijasta kahden vuoden komennukselta. Armeijan aikaan julkaistiin levyjä, jotta kansa ei unohtaisi. Eikä unohtanutkaan. Yhdysvalloissa teos meni kakkoseksi ja Briteissä ykköseksi. Itse levy on melko viihteellistä kamaa, eli sitä niin sanottua ”kypsää Elvistä” (armeija teki pojasta miehen). Mutta mukana on hyviä biisejä, kuten ”Fever”, vaikka Elviksen versio on kalvakka muisto neljä vuotta aikaisemmin julkaistusta Little Willie Johnin mestarillisesta originaalista. Myös ”The Girl of my best friend” toimii, ”Dirty, Dirty feeling” ei ole hassumpi rokkijumppa ja ”Such a night” sekä monet muut ovat laatuviihdettä,  mutta kuuntelen tätä lähinnä osana Elviksen tuotantoa, en teoksena, josta olisin aidosti innostunut, ainakaan ihan täysillä. Tai no, hyvältä Elviksen ääni kuulostaa, ei siitä pääse mihinkään. Elviksen pitkäaikainen läskibasisti Bill Black ei soita tässä. Hänet vaihdettiin sähköbasson nypyttäjään.

G.I. Blues (1960) on taas elokuvamusiikkia ja taas listaykkönen. Jos aikaisemmin olen jo kirjoittanut otteen viihteellistymisestä, niin otan osan siitä takaisin. Tämä on viihteellisempää Elvaria kuin mikään aikaisempi. Luulen, että jos Buddy Holly olisi eläessään levyttänyt näitä, niin pitäisin enemmän, koska niihin tulisi herkkyyttä. Musiikki levyllä on kivaa ja Elviksen ääni on Elviksen, mutta onhan tämä kaikin puolin sen verran turvallista, harmitonta ja mukavuudenhaluista, ettei tätä kovin kunnianhimoiseksi ja rohkeaksi voi sanoa. Ei imelää, kuitenkaan, joten plussan puolella ollaan. Niukasti. ”Shopping around” on oikeastaan aika kova omassa genressään.

His Hand in Mine (1960) konkretisoi Elviksen rakkauden gospeliin. Tosin nyt ei puhuta varsinaisesti hulluna svengaavasta mustien baptistien musiikista vaan myös – ja ehkä erityisesti – taivaaseen kurkottavasta hartausmusiikista. Ihan listakärkeen sillä ei päästy, mutta myi se kultaa vielä samalla vuosikymmenellä ja platinaraja ylittyi 1992. AllMusicin arvioija on tiukan myönteinen: hänen  mukaansa kyse ei ole yhdestä Elviksen parhaista vaan ylipäätään parhaista gospel-sessioista. Okei, omassa genressään tämä on melko hieno teos, mutta en ole ollenkaan varma, haluanko kuunnella sitä kovin usein. Tämä genre ei ole samalla viivalla sen kanssa, mitä esimerkiksi Elviksen debyytti ja Sun-sessiot edustavat.

Something for Everybody (1961) ei sekään mitään rajua rokkia ole. Sen avaa balladi ”There’s always me” eikä mene paljon kovemmaksi muutu. Ihan asiallisia biisejä tässä on mukana, kuten ”Give me the right”, ”Put the blame on me” ja ”In your arms”, mutta enpä tiedä, mitä kokonaisuudesta pitäisi ajatella vai pitääkö ajatella ensinkään. Toki se meni listakärkeen, mutta sillä kriteerillä ei Elviksen levyjä voi rankata paremmuusjärjestykseen. Joka tapauksessa levy on melkein puolillaan verrattain imeliä viihdeballadeja, joita en mieluusti kuuntele kovin monta putkeen. Mieluummin joulubiisejä. Ja ”I’m going home” on ihan piristävä muuten, mutta se tuo häiritsevästi mieleen Carl Mannin version Nat King Colen kappaleesta ”Mona Lisa”. Ei tämä kammottava ole, mutta erityisesti alkupään balladipainotus ihmetyttää.

Blue Hawaii (1961) on taas leffaa. Levy oli massiivinen menestys, sillä se vietti 20 viikkoa listaykkösenä. Ja mikäpä siinä, täältähän löytyy briljantti ”Can’t help falling in love”. Mutta löytyykö muuta mainittavaa? Oikein ihmetyttää, miten levyllä voi olla yksi loistava raita ja muu menee siitä, mistä aita on matalin. ”Rock-a-hula baby” on ihan käypä yritys yhdistää hulamenoa ja pienimuotoista rokkenrollia, mutta eipä sekään ole Elviksen uran huippuhetki. ”Slicin’ sand” ei ole hassumpi rokkipala. Suuri osa on toisenlaista. Jotenkin perverssillä tavalla kuitenkin pidän ihan vähän levyn Havaiji-menosta. Osa raidoista on kammottavia, vaikka ne kuulostaisivat Onni Gideonin versioina hyviltä, mutta esimerkiksi viihteellinen ”Moonlight swim” on aivan sopivaa chillailuun.

Pot Luck (1962) menestyi vähän heikommin, kuten tässä vaiheessa oli tapana. Elviksen leffamusa myi muita hänen levyjään paremmin. Aika tuttu meininki: ei hassumpaa, mutta ei kunnianhimoistakaan. Ei merkittäviä hittejä tai taiteellisia onnistumisia. Ääni kantaa ja vaikka meininki on pliisua, niin tämä menee taustalla hyvin. Tai sittenkin etusivu uusiksi: ”Gonna get back home somehow” on aika hieno pala. Se ei ehkä kuulu aivan kirkkaimpiin suosikkeihini Elviksen tuotannosta, mutta suomiversio on viehättänyt, lauloi sitä sitten Raittisen Jussi, Kääriäisen Jorma, Loukialan Pekka tai Danny. Toinen melko kova veto on ”Suspicion”.

Girls! Girls! Girls! (1962) oli taas menestys, koska se oli elokuvamusaa. Nyt kuitenkin jätettiin Havaijin soundi vähemmälle. Tähän kohtaan osunut manageri Parkerin ja biisintekijäkaksikko Leiber & Stollerin välirikko tarkoitti, että valjakon tekemiä biisejä käytettiin vain, jos ne oli jo levyttänyt joku muu. Esimerkki tästä oli nimibiisi, jonka The Coasters oli jo levyttänyt. Se onkin hyvää hupsuttelua. Sinänsä levyn ainoa klassikko taitaa olla ”Return to sender”, mutta asiallista menoa on ainakin ”I Don’t wanna be tied”. Yritys hitaaksi hitiksi, ”Where do you come from”, jää puolitiehen, ja muutenkin suuri osa levystä on kohtuullisen mitäänsanomatonta. Muutama vahva nostaa kokonaisuuden siedettäväksi, mutta suuri osa on (ainakin itselleni) tarpeetonta.

It Happened at the World’s Fair (1963) jatkaa elokuvaputkea, mutta sillä erotuksella, ettei siinä ole yhtään todellista klassikkoa. ”One broken heart for sale” on miellyttävä, ehkä vähän Buddy Hollyn mieleen tuova pikkunäppärä pehmorokki ja ”Cotton candy land” viehättää nössöydellään. Mutta mutta. Minun makuuni paketissa on liikaa balladeja. Keskinkertaisia balladeja, jos minulta kysytään. Cd-ajan albumimittoihin tottuneille voi osua silmään sellainen yksityiskohta, että 10 biisin kokonaisuuden kesto on 21 minuuttia.

Fun in Acapulco (1963) oli Elviksen viimeinen elokuva ennen beatlemaniaa. Voisi sanoa, että britti-invaasion oli aikakin saapua. Nimittäin sellaista höttöä Acapulcossa puljailtiin. Lattarirytmit ja bossanova sopivat paremmin toisten tekemisiin. Noh, onhan tämä itsessään aikamoinen kuriositeetti, jota voi kuunnella lievällä kitch-asenteella, vaikka Elviksen ääneen todella hullaantuneiden voisi kuvitella pitävän tästä kovastikin. Jotain tiivistyy kappaleessa, ”The Bullfighter was a lady”, joka on (härän näkökulmasta huonosti päättyvä) laulu naiseen rakastuvasta härästä. Hyvin erikoisen kontrastin näille löysille rytmeille tarjoaa ihan ensiversiosta puuttuva ”Slowly but surely”, joka kuulostaa moppitukkaiselta brittipopilta fuzzkitaralla, mutta Elviksen esittämänä. Ja ”Bossa nova baby” lähes rokkaa.

Siinäpä ensimmäinen setti. Debyytti on loistava, sitä seuranneet asiallisia ja loppu sitä sun tätä (eli kuraa ja satunnaisia huippuja). Jäljellä on vielä laskujeni mukaan 27 albumia.

Suoran toiminnan katsomossa

En ole koskaan ollut kettutyttö, vaikka en turkistarhausta kannatakaan. Aseistakieltäytyjien bileisiin en koskaan jaksanut osallistua, vaikka olenkin sotilaspassistani luopunut. En ollut lökäpöksy, joka halusi vetää natseja turpaan. En polttanut makasiineja enkä ole ollut mustavihreillä päivillä. En ole edes vegaani. Mielenosoituksiin olen osallistunut lähinnä ulkomailla turistina, usein tietämättä, mikä on tapahtuman varsinainen idea. Kadunvaltauksissa soitettiin huonoa musiikkia, joten en viihtynyt niissä varttia pidempään.

Yllä sanotun vuoksi onkin mielenkiintoista löytää jonkinlainen yhtymäkohta oman elämän ja  suomalaisen ”suoran toiminnan” tai ”aktivismin” väliltä. Tästä muistuttaa Anton Montin ja Pontus Purokurun tietokirja Suoraa toimintaa! Autonomiset liikkeet Suomessa 1986–2016 (Into 2018).

Teos käsittelee alaotsikkonsa mukaista teemaa mielenkiintoisella tavalla painottuen aktivismin vasempaan laitaan, vaikka lopussa tuodaan mukaan myös uusoikeisto. Siinä käydään läpi aktivismia 1980-luvun anarkismista erilaisten yhden liikkeiden ja globalisaatiokriittisten moneuksien kautta viime vuosien kuokkavieraisiin ja turvapaikanhakijoihin. Lähes kaikki esimerkit ovat jollain lailla tuttuja, vaikka kaikissa tapauksissa olen ollut ulkopuolinen. Kirja systematisoi niitä ja vaiheiden yksiin kansiin laittaminen on saavutus. Tietysti tekijät ovat valikoineet mielestään keskeisimpiä esimerkkejä ja toimijoita, mutta tällä valikoimalla saadaan nostettua esiin keskeisiä painotuksia ja siirtymiä. Ulkopuolisuudestani huolimatta siellä on yksi vaihe, joka tangeeraa oman elämäni kanssa.

Tekijät kirjoittavat, että ”2000-luvulla suomalaiseen aktivismiin ilmestyi radikalisoituvan toiminnan rinnalle käänne teoreettisempaan ja ilottelevampaan suuntaan.” He jatkavat, että ”Liikkeiden julkisen viestinnän sävy oli 1990-lukua akateemisempi, kuten osoittavat vuosikymmenen ehkä tärkein aktivistikirja, Michael Hardtin ja Antonio Negrin Imperiumi.”

Hardt & Negri nojaavat ajattelussaan osittain Gilles Deleuzen ja Félix Guattarin ajatteluun. Itse luin 2000-luvun alussa (ja myöhemminkin) Deleuzea ja Guattaria ahkerasti ja toimitin yhdessä Pasi Väliahon kanssa ensimmäisen Deleuzea käsittelevän suomalaisen teoksen vuonna 2004. Hardtin ja Negrin Imperiumi ilmestyi alkukielellä englanniksi vuonna 2000 ja muistan edelleen, että kaksi kirjaa, jotka otin mukaan Pietariin, jossa vietin heinäkuun vuonna 2002, olivat Imperiumi ja Hardtin aikaisempi, Deleuzen filosofiaa erittelevä teos.

Myöhemmin olin mukana Tutkijaliiton hallituksessa muutaman vuoden ajan. Samaan aikaan hallituksessa oli myös Mikko Jakonen ja Akseli Virtanen, jotka yhdessä Jukka Peltokosken kanssa ryhtyivät toimittamaan ”prekariaatin manifestia”, vuonna 2006 ilmestynyttä Uuden työn sanakirjaa. Tutkijaliiton toiminnassa tutustuin Jakoseen ja Virtaseen (Peltokosken tunsin jo teinivuosilta) ja joihinkin muihin samanmielisiin. Itse myös kirjoitin kirjaan. Ja vaikka kirja joidenkin mielestä oli filosofista höttöä, siihen kiteytyy aikansa aktivismin keskeisiä ajatuksia. Se pyrki uudistamaan yhteiskunnallisten liikkeiden kieltä vastaamaan aikansa muutoksia. Sittemmin vihreät ja vasemmisto ovat seuranneet näitä ajatuksia jonkin verran yhteiskunta-analyysissaan, toisin kuin vanhan vasemmiston käsitteistöön jämähtänyt SDP.  

Teos oli pitkälti Jyväskylässä perustetun Megafoni-verkkosivuston ekstensio, mutta Uuden työn sanakirjan merkityksen aikansa ajatuksia kiteyttävänä ja yhteensaattavana teoksena noteeraavat myös Monti ja Purokuru. Teoksen julkaisi Tutkijaliitto, jonka hallituksessa olin puoltamassa sen julkaisua ja päättämässä italialaisten autonomiateoreetikkojen suomennettujen teosten painosmääristä.

Selkeä tangeeraus Montin ja Purokurun esimerkkien ja vaiheiden kanssa jää suunnilleen tähän, vaikka kokonaisuuteen liittyy osittain myös väitöskirjani ja suomalainen uuden työn teoretisointi, jonka merkkiteos oli vuonna 2003 ilmestynyt Jussi Vähämäen Kuhnurien Kerho. (Vähämäki oli mukana Tutkijaliiton toiminnassa ja hän myös kirjoitti yhteistoimittamaani Deleuze-kirjaan.)

Selkeä erkaantuminen tapahtui vuonna 2007. Lähdin Englantiin ja kontaktit tähän skeneen vähenivät merkittävästi. Teoreettinen kiinnostukseni jatkui, mutta aikani meni yhä enemmän uskontotieteen parissa.

Vaikka suoran toiminnan ja kansalaistottelemattomuuden ydin on aina ollut kaukana minusta, olen seurannut skeneä kaukaa sivusta pidemmällä aikavälillä kuin mitä ohut kontaktipintani todistaa. Myöhäisteinistä alkaen punk- ja indiepiirien tapahtumat ovat kiinnostaneet musiikkinsa vuoksi eikä niissä ole voinut välttyä jonkinlaiselta kontaktilta erilaisiin järjestöihin. Sen sijaan myöhempien aktivistien hiphop-sukupolveen musiikillista napanuoraa ei ole koskaan ollutkaan.

Olen mielestäni poliittisesti valveutunut ja jaan erilaisten autonomisten liikkeiden kanssa monia ”punavihreitä” näkökantoja. Silti kirjassakin mainitut jotkut suoran toiminnan esimerkit naurattavat ja nostavat jonkinlaisen surkuhupaisuuden tunteen päällimmäiseksi: Muutoksen kevät -lehteen listatuissa suoran toiminnan raporteista löytyy myös ”yksi isku jäätelökioskia vastaan (tilan vahingoittaminen)”.

Jos mitään yleistä kaavaa teoksessa käsitellyn aikavälin liikehdinnästä voi hahmotella, se on ehkä tämä: kansalaistottelemattomuus on erityisesti nuorten toimintaa, jolla ei ole suoraa yhteyttä puolueisiin; silti moni toimija tulee myöhemmin puolueaktiiviksi tai suuntautuu muihin yhteiskunnallisesti merkittäviin asemiin.

Historiallinen kaava on se, että vielä 2000-luvun alussa puoluekontekstia etsivät aktivistit suuntasivat vihreisiin, kun taas vuosikymmenen lopulla virta vei vasemmistoliittoon. Lisäksi tarinaa jäsentää megasykli vasemmistoaktivistien aloitteellisuudesta 2010-lukuun, jolloin kyse on enemmän reagoimisesta äärioikeistoon kuin uusista innovaatioista.

Jos ajatellaan vihreitä ja vasemmistoliittoa, niin molemmista löytyy ihmisiä, joiden taustat ovat joissain teoksessa mainittujen yhteistoiminnan muotojen, liikkeiden ja yhdistysten aatemaailmassa. Koko palettia yhdistää vahva tunne vallitsevan järjestelmän tai sen osien epäoikeudenmukaisuudesta. Sitä voi kutsua vaikka kapitalismikriittisyydeksi, vaikka esimerkiksi eläinten oikeuksia edistävät ovat minusta tuntuneet olevan varsin etäällä kokonaisvaltaisemmasta, yhden asian ylittävästä kapitalismikritiikistä.

Aktivismin ”prekariaattivaihe” oli ehkä lähimpänä omaa kiinnostustani, koska siinä nostettiin esiin niin uusien elämäntapojen keksiminen kuin ihmisten toisiinsa kohdistama systeeminen syrjintä, joka kytkeytyi vahvasti muuttuvaan kapitalismiin. Ajattelin silloin ja edelleen, että verkostomaiset liittoumat ovat olennaisia, koska siinä riittävän lähellä toisiaan olevat asiat (ja niiden kannattajat) pystyvät tukemaan toisiaan. Siis niin, että vaikka juuri minä en kokisi henkilökohtaisesti asiaa x polttavana teemana, voin osallistua sen tukemiseen, koska ne, joille asia x on tärkeä, tukevat myös minulle tärkeitä asioita. Ihanteista aloittamisen sijaan pyrkimyksenä on ”kumouksellisen subjektin rakentaminen ja sen voiman lisääminen”, ja sen mukaan mietitään sopivia toimintatapoja, kuten Eetu Viren toteaa.

Saattaa olla niin, että eniten minua kiinnostivat nämä asiat teoriassa. Huomaan kuitenkin omassa ajattelussani hengenheimolaisuutta siihen, mitä Monti ja Purokuru kutsuvat autonomistiseksi, erotuksena anarkismista ja (dogmaattisesta, ammattiyhdistysliikkeeseen nojaavasta) marxismi-leninismistä.

Mitä taas puoluekysymykseen tulee, niin itse pidän kovasti Li Anderssonin kommentista, jonka mukaan tarvitaan sekä puoluetta että itseorganisoituvaa toimintaa. Anderssonia (erittäin) vapaasti lainaten: puolue tarvitsee sen ulkopuolisia liikkeitä keskusteluasetelmien muuttamiseksi, kun taas puolue pystyy parlamentaarisin keinoin toteuttamaan monia asioita. Liikkeiden ei tarvitse välittömästi popularisoida poliittisia sisältöjä, kun taas puolueiden menestykselle se on lähes välttämätöntä. Teoriaa ei luoda puolueessa, mutta liikkeissä se on mahdollista.

Hyvä huomio tulee myös ravintolapäivien yhtenä kehittäjänä toimineelta Olli Siréniltä. Hän korostaa kokemusten roolia asioiden normalisoimisessa. Huippuunsa hiottu argumentti ei läheskään aina riitä vaan muutokseen tarvitaan affektiivisuutta. Ihmiset alkavat kokemustensa ja tuntemustensa kautta pitää asioita normaaleina ja yhtäkkiä aikaisemmin suurta vastustusta kohdanneet asiat menevät läpi ilman sen kummempaa argumentointia.

Yksi asia itselleni jäi epäselväksi. Yliopistossa työskentelevänä ihmisenä en tämän teoksen perusteella hahmota, mitä aktivistit ovat yliopistolta halunneet. Ymmärrän hyvin yliopistolakia ja opintotukea koskeneet tempaukset – ja olen samaa mieltä edellisen ongelmista ja jälkimmäisen leikkaamisen haitallisuudesta. En kuitenkaan hahmota, mitä konkreettisesti tarkoittaa, että ”aktivistit eivät siis onnistuneet muuttamaan yliopistoa niin, ettei sieltä olisi tarvinnut paeta.”

Tällaisena yliopistoihmisenä olisin toivonut teoksen dokumentoivan tarkemmin lähteensä, mutta joka tapauksessa teos on suositeltavaa luettavaa. Sitä voi lähestyä monesta eri näkökulmasta.

Studioalbumit osa 99: PJ Harvey

Dorsetin suunnalla kasvanut Polly Jean Harvey on viihdyttänyt indiemusiikin ystäviä jo melkein 30 vuotta. Lokakuussa 50 vuotta täyttävä nainen on ollut kuuntelussani debyytistä lähtien. Ensiksi se oli pienen kaveriporukan juttu, myöhemmin vähän kaikkien. Vaikka en ole odottanut suurella innolla Harveyn seuraavaa levyä parin ensimmäisen jälkeen, kaikki ne löytyvät hyllystäni. Suuria eroja on siinä, että toisia on kuunneltu paljon, toisia vähän.

Dry (1992) tuli tutuksi pian ilmestyttyään. Kaverini sisko osti albumin ja porukalla nauhoittelimme sitä c-kaseteille. Itse ostin albumin paljon myöhemmin, mutta c-kasetti kului mankassa ahkeraan jo teininä. Se alkaa upealla raidalla ”Oh my lover” ja matkalla on hienoja biisejä roppakaupalla. Esimerkiksi ”Dress” ja ”Sheela-na-gig” tulivat tutuiksi 120 minutes -ohjelmasta jo ennen albumin kuuntelua. Patti Smithin etäisesti mieleen tuova ”Victory” on levyn kohokohtia. Kuitenkin levyn loppu on jotenkin henkilökohtaisin, sillä sieltä löytyvät riisuttu mutta koskettava sellolla maustettu ”Plants and rags”, ”Fountain” ja vihoviimeisenä ”Water”. Kokonaisuutena Dry on 23-vuotiaan Pollyn aikaa kestänyt voimannäyte. Siinä on samanlaista älykkään ja periksiantamattoman feminismin leimaa kuin Patti Smithin varhaistuotannossa. Se on yhdistelmä brutaalia kauneutta, välillä myös erikseen. Saatan olla vähemmistössä, mutta minusta tämä on edelleen Harveyn parhaita levyjä.

Rid of Me (1993) oli levy, jota odotettiin vesi kielellä. Taas kaverin sisko osti ja muut nauhoittivat. Tämänkin ostin paljon myöhemmin hyllyyni. Ja tätäkin kuuntelin ahkerasti. Tuottajaksi tuli Steve Albini, joka tunnetaan aika riisutusta ja raa’asta otteesta. Tavallaan jotain debyytin rakastamastani rytmiryhmän pehmeydestä onkin poissa, kenties Albinin vuoksi. Siitä huolimatta albumi on kovaa tasoa. Nimibiisi, ”Legs”, ”50 ft queenie”, ”Yuri-g” ja ”Dry” ovat parhaiten mielessä. Mukana on myös Dylan-koveri ”Highway 61 revisited” (levyllä Pollyn vanhempien toiveesta), mutta se ei ole ikimuistoinen. Tälle, kuten debyytillekin, on leimallista biisien omintakeiset rakenteet. Osin näistä on luovuttu myöhemmissä vaiheissa, mutta keskeinen osa Harveyn varhaista viehätystä on tässä rakenteiden ”haastavuudessa”. Nykypäivänä listoilla ei ole mitään näin kompleksista ja vaativaa. Kyse on erinomaisesta teoksesta, kansitaide mukaan lukien, mutta ymmärrän hyvin, kun moni pitää tätä raskaana kuunneltavana. Ehkä siksi olen aina liputtanut debyytin puolesta, vaikka tästä kovasti pidänkin. Tähän levyyn tyssäsi kahdella ensimmäisellä soittaneen hienon trion tie: Pollyn lisäksi mukana oli Steve Vaughan (basso) ja Rob Ellis (rummut). Tämän jälkeen Harvey on kuulostanut erilaiselta.

4-Track Demos (1993) on selkeä täytetyö, koska se koostuu Rid of Me:n biisien lisäksi muutamista albumilta puuttuvista uusista raidoista. Harvey soittelee itsekseen ja tulkitsee väkevästi ja intiimisti, mutta kuriositeetiksi tämä jää. Jos Rid of Me olisi äänitetty ja tuotettu aivan toisenlaiseksi, näillä tulkinnoilla olisi enemmän käyttöä kontrastinsa vuoksi. Mutta kun emoalbumi on niin raaka, ei demojen pointti ole aivan selvä. Ostin kuitenkin mid-price -luokassa heti ilmestyessään olleen teoksen, joten suhteeni siihen on hyvin lämmin ja pitkä. Kotidemot saivat hyvän vastaanoton. Moni kriitikko kiitteli sitä, että tässä Pollyn laulu ei huku Albinin tuotannon sekaan. No, fanikamaahan tämä on, ja jokunen kappale on saatettu ostaa kansitaiteen vuoksi.

To Bring You My Love (1995) kuuluu jo omassa elämässäni aikaan Turussa. Olin muuttanut opiskelemaan ja PJ Harveyn uudesta levystä puhuminen oli yksi tapa hahmottaa musiikista kiinnostuneiden kavereiden kenttää. Itse levyllä ei soita enää trio, vaan PJ ja kirjava joukko muusikoita John Parishista Mick Harveyn kaltaisiin osaajiin. Levyn sisältö on kovaa tasoa, mutta nyt PJ:stä oli tullut laajemman porukan omaisuutta. Eikä ihme: levy laajentaa ilmaisua helpommin lähestyttäväksi välttäen varsinaiset kompromissit. Koskettimet ja jousisoittimet ovat aikaisempaa suuremmassa roolissa ja muutenkin soitinvalikoima on runsaampi. ”C’mon billy”, ”Long snake moan” ja ”Down by the water” olivat esimerkkejä erinomaisista kappaleista, mutta salainen rakkauteni oli ja on edelleen levyn päättävä ”The Dancer”. Nimibiisin avauslaini – ”I was born in the desert” – paljastaa keskeisen innoittajan: Captain Beefheartin debyytti Safe as Milk alkaa samalla lauseella. Levy oli kriitikkomenestys ja se myi hyvin. Se on edelleen erittäin hyvä levy.

Dance Hall at Louise Point (with John Parish) (1996) oli välityö sikäli, että kyse on yhteistyö-kokeilusta: Parish otti vastuun sävellyksistä, kun varsinaisilla levyillä Polly säveltää itse. Lisäksi kannessa on ensiksi Parishin nimi. Miltään sydänverellä toteutetulta teokselta tämä ei ole koskaan kuulostanut. Ihan asialliselta kuitenkin, joskin tasapaksulta. Sävellykset eivät ole hittihakuisia. Selkeimmin pakasta on aina noussut esiin Leiber-Stoller -kaksikon 60-luvulla tekemä ”Is that all there is?”

Is This Desire? (1998) julkaistiin kuukasi Tukholman vesifestivaalien jälkeen, mutta liitän mielessäni siellä nähdyn keikan vahvasti tähän albumiin. Olin nähnyt Pollyn esiintyvän duettona Nick Caven kanssa Roskildessa vuonna 1996 yhden biisin verran, mutta vasta tässä vaiheessa pääsin näkemään artistin oman keikan. Itse albumi tuntui ilmestyssään pieneltä suunnanmuutokselta, kypsymiseltä aikuiseksi, mutta sellaisenaan erittäin hyvältä. Oikeastaan To Bring… on aika selkeä linkki varhaisen tuotannon ja tämän välillä. ”A Perfect day Elise” on levyn tunnetuin biisi, mutta on siellä muutakin, tai ainakin ”The River” ja ehkä nimibiisi. Muu levy tuo nyt mieleen 90-luvun Björkin, mikä ei tässä yhteydessä ole kehu. Ehkä tämä ei olekaan niin ajaton kuin kuvittelin. Hyvä levy, mutta 21 vuotta ilmestymisensä jälkeen tämä on soundillisesti Harveyn aikaan sidotuin levy. Soittajina on mahtiporukka: John Parish, Mick Harvey, rumpuihin palannut Rob Ellis ja maailman parhaiden kanssa (Beefheart, Frank Black, Pere Ubu) soittanut Eric Drew Feldman.

Stories from the City, Stories from the Sea (2000) tuntui ilmestyessään paluulta vanhaan tai ainakin perinteisempään. Se oli myös myyntimenestys. Mutta kun katson biisilistaa, en saa päähäni muuta kuin loistavan ”The Whores hustle and the hustler’s whore” ja kolmantena singlenä julkaistun ”This is love”. Kun levyn laittaa soimaan, muistuvat biisit mieleen. ”A Place called home” on komea kappale. Tämähän on PJ:n asteikolla kliinistä poppia ja PJ kuulostaa siltä, ettei ole aikoihin mikään harmittanut. Mutta onpa hyvin tehtyä poppia! Thom Yorke vieraili biisissä ”The Mess we’re in” ja Pollyn lisäksi soittajina olivat hienot miehet, Mick Harvey ja Rob Ellis. Kriitikot jakaantuivat ylistävien ja pettyneiden kesken. Ymmärrän nyt hyvin, miksi tämä ei tuntunut tärkeältä levyltä vuosituhannen taitteessa. Ei se tunnu siltä vieläkään, mutta on tämä tasaisen hyvä kokonaisuus.

Uh Huh Her (2004) kuulostaa ensisekunnista siltä, että edellisen pop-levyn menestystä oli seurannut neljä vuotta jatkunut krapula. Ellis soittaa rumpuja, mutta muuten tämä on Harveyn yksinomaisuutta kaikessa demomaisuudessaan. Levy tuskin toi uusia faneja, mutta edellisen suosion höyryillä myös tätä ostettiin mukavasti. Kriitikoiden näkemykset vaihtelivat. Eikä ihme, kyse ei ole helposta levystä, mutta siinä on vahvan intiimi tunnelma. Yksittäisistä raidoista ainakin ”Shame” on mainio. Koko levy on laatua, vaikka en koskaan ole ollut tästä tohkeissani, mutta se toimii enemmän tunnelmansa kuin hittibiisiensä varassa.

White Chalk (2007) jatkaa aikaa, jolloin Pollyn käyrä suuntasi omassa kurssissani alas. En lähtenyt Leedsistä Manchesteriin keikalle, kun kiinnostavia artisteja oli muutenkin riittävästi. Itse levy oli osoittautunut ”ihan kivaksi”, mutta ei niin henkilökohtaiseksi kuin olisi toivonut. Pianovetoisen levyn tunnelma on yksinäisempi ja hiljaisempi kuin keskimääräisten PJ Harveyn teosten. Mukana on tuttuja taustapiruja, mutta Mick Harvey puuttuu joukosta. Ostin teoksen omakseni vasta 2016, mikä kertoo siitä, etten ole ajatellut levyä jatkuvasti. Kriitikoista muutamat hehkuttivat vuolaasti, mutta sai tämä kielteisiäkin arvioita. Ainakin se osoittaa, ettei Polly ole halunnut jäädä rullaamaan samaa rataa, vaan on pyrkinyt jatkuvasti menemään uusiin suuntiin. Tunnelmallaan toimivan teoksen yksittäisiä biisejä ei tarvitsisi mainita laisinkaan, mutta oma suosikkini on ”The Piano”.

A Woman A Man Walked by (with John Parish) (2009) ilmestyi asuessani Englannissa. Tuolloin ostin niin paljon levyjä, etten kiinnittänyt tähän merkittävää huomiota. Ostin teoksen seuraavana vuonna, kun hinta oli laskenut neljään puntaan. Se on jatkoa aikaisemmalle yhteistyölle, mutta nyt levyn kannessa nimet ovat toisin päin. Taas Pollyn roolina on lähinnä laulaa omatekemiä sanoituksiaan. Parish siis teki biisit ja soitti suurimman osan. Levy on hieman eläväisempi ja ilmavampi kuin aikaisempi yhteistyö, mutta hittibiisejä on turha etsiä. Tasapainoinen tekele ei yllä Pollyn huippujen tasolle, mutta ei tätä voi kovin äänekkäästi moittiakaan. Jotenkin samalta vaikuttavat kriitikoiden näkemykset.

Let England Shake (2011) muutti kurssia kunnolla. Tarkoitan lähinnä sitä, miten tässä vaiheessa innostuin Pollyn musiikista uudelleen. Ostin albumin vuoden 2011 heinäkuussa viidellä punnalla. En tiedä, miksi se oli noin halvalla alle puoli vuotta ilmestymisensä jälkeen. White Chalkin piano oli vaihtunut sointusitraan ja itse levy alkaa nimibiisillä, johon on upeasti ympätty Four Ladsin kappaletta ”Istanbul (Not Constantinople)”. Satuin näkemään brittitelkkarista, kun Harvey esitti biisin Andrew Marr show’ssa pääministeri Gordon Brownin edessä. Tuntui, että Polly on ottanut pään pois perseestänsä ja alkanut katsoa maailmaa poliittisin silmin – jotain, mitä musiikillinen hengenheimolainen Nick Cave ei koskaan ole osannut tai halunnut tehdä. Tai ehkä levy lopultakin oli Kinks-henkinen englantilaisuuden kommentaari, mutta yhtä kaikki se tuntui jotenkin elävämmältä tai ajankohtaisemmalta kuin mikään Pollyn teos pitkään aikaan. Myös Mick Harvey oli taas remmissä mukana, mikä on bonusta. Tärkeintä oli se, että biisimateriaali oli vahvaa. Siksi se on Pollyn huippukohtia, ja sen ymmärsi suurin osa kriitikoistakin.

The Hope Six Demolition Project (2016) on se levy, joka alleviivaa Polly sosiaalista omatuntoa ja myötätuntoa. Se on maailmanparannuslevy tekstillisesti, ja musiikillisestikin vahva. Livenä se aukeaa voimallisesti, ainakin näin sanoo oma kokemus Barcelonan Primaverasta 2016. Älppäri olisi ollut muuten sopiva hankinta, mutta Anttila lopetti toimintansa ja hankkiutui tuoreen albumin cd-versiosta eroon 10 euron hintaan. Avausraita ”The Community of hope” on väkevä, ja se suututti Hope VI -projektin puolustajat Yhdysvalloissa (hankkeen ideana on purkaa ongelma-alueiden taloja ja rakentaa kalliimpia tilalle, jolloin asukkaat joutuvat muuttamaan muualle). Myös ”The Ministry of defence”, ”A Line in the sand” ja erityisesti ”The Orange monkey” ja ”The Wheel” vakuuttavat yksittäisinä biiseinä. Muutoin kuuntelen tätä lähinnä kokonaisuutena ja konseptialbumina, jonka hienoudet tulevat parhaiten esiin keikalla – myös niiden biisien, joita en kotikuuntelussa nosta tärkeimmiksi. Teos sai myönteisiä arvioita, mutta ei yhtä suitsuttavia kuin edeltäjänsä. Oma arvioni on samansuuntainen: hieno levy mutta ei nouse Let England Shaken tasolle, ehkä siksi, että nyt taas osasi odottaa vakuuttavaa levyä.

PJ Harvey on eittämättä lahjakas, oppinut, näkemyksellinen ja riittävän itsepäinen. Lisäksi hän on aina osannut haalia kovia tekijöitä ympärilleen. Jos hänen yhteistyökumppaneitansa on uskominen, ei Pollya kuitenkaan ohjailla säveltämisessä tai sanoittamisessa. Parin keikan perusteella sanoisin, että PJ on takuulaatua elävänä. Levyistä ehkä Let England Shake olisi ensimmäinen suositukseni, mutta henkilökohtaisinta minulle on Pollyn varhaistuotanto.

Yhteiskuntakritiikki siirtyi teatteriin

Oletko joskus ihmetellyt, miksi Suomessa ei ole populaaria mutta riittävän hidasta yhteiskuntakritiikkiä? 

Avainsana tässä on populaaria, sillä onhan jotain muuta yhteiskunnallisia asioita ruotivaa kritiikkiä silloin harvoin, kun jollain toimittajalla on aikaa ja resursseja kaivella pintaa syvemmältä ja jollain tutkijalla on aikaa perehtyä johonkin aiheeseen rahoitushauilta ja kehittämispäiviltä.

Populaaria yhteiskuntakritiikkiä ei ole televisiossa. Tai no ehkä on, jos Noin viikon studio sellaiseksi lasketaan. Ohjelman vaatima vauhti tekee siitä kuitenkin pinnallisen, joskin viihdyttävän. Pressiklubissa oli parhaimmillaan mahdollisuus käsitellä asiaa vähän syvemmältä. Se muuttui kuitenkin jo Stillerin loppuaikana politiikan makasiiniohjelmaksi, jossa kritiikki jäi lämpiöön. Ukkolan aikana sitä oli piinallista katsoa ja ohjelmapaikan seuraajalla en ole halunnut pahoittaa mieltäni (enkä lähelläni olevien mieltä).

Maailmalla on useita yhteiskuntakriittisiä, esimerkiksi talouspolitiikkaa kriittisesti arvioivia dokumentteja, Suomessa vähän. Yksi melko tuore poikkeus on puoliksi fiktiivinen Talvivaara-kritiikki Jättiläinen (2016), joka löytyy Areenasta.

Politiikan toimittajat ovat valtavirtamediassa hampaattomia. Hesari, iltalehdet ja satunnaisesti selatut maakuntalehdet eivät voi ylpeillä toimittajiensa yhteiskuntakritiikin tasolla. Radiossa on joskus hyviä keskusteluohjelmia, mutta sinnekin useimpiin ohjelmiin on implementoitu nopeuspakko. Siksi olikin raikastavaa käydä teatterissa.

Kävin katsomassa Kansallisteatterin näytelmän Yhdestoista hetki, tekijöinään Esa Leskinen ja Sami Keski-Vähälä. Muodoltaan ”dokumenttiteatterin” genreen kuuluva teos ei ehkä ole kaikilta osin aivan napakymppi vaan ”vain” kiitettävä, mutta sen yhteiskuntakritiikki, tarkemmin sanoen politiikan ja vähemmässä määrin median kritiikki, oli raikasta seurattavaa.

Näytelmä kritisoi rajusti suomalaista politiikkaa, sen aksioomia ja menettelytapoja. Se vyöryttää myös yksinkertaisia vasta-argumentteja, joita julkinen keskustelumme valtavirta – mukaan lukien juuri väistynyt hallitus, bisneslobbarit ja valtaosa toimittajista – ei ymmärrä kuka mistäkin syystä. Toiset siksi, että ne sotivat heidän intressejään vastaan, toiset laiskuuttaan.

Produktion hienous on siinä, ettei se keksi itse yhtään repliikkiä. Kaikki on sanottu, mutta se tapa, jolla ne tarjoillaan katsojalle, antaa ajattelemisen aihetta monin verroin enemmän kuin yksikään vaalitentti tai vaalien aikainen politiikan toimittajan kommentaari.    

Varsinkin ensimmäinen osa, joka käsittelee väistyneen hallituksen leikkauspolitiikan, yksityistämiskiiman ja suhmuroinnin ideologisuutta ja soraäänien hiljentämistä, on kenties paras yksittäinen populaari kritiikki, joka perussuomalaisten (myöh. sinisten), keskustan ja kokoomuksen hallituspolitiikkaa kohtaan on esitetty.

Väliajan jälkeinen osa menee ilmastonkatastrofin suuntaan ja siirtää käsittelyn Thomas Pikettyn kapitalismikritiikin kautta Suomesta globaaliin kontekstiin. Toteutukseltaan se on mielestäni heikompi (täyteen ahdettu, osin epäselvä ja löyhempi) kuin timanttinen alku.

Vaikka Yhdestoista hetki on tehty teatteriin, se olisi hyvä saada laajemman yleisön näkyviin, edes muistutuksena siitä, miten kyseenalaistamatonta kyseenalainen suomalainen politiikka on. Se muistuttaa, että teatteri on muutakin kuin taattuja klassikoita ja kassamagneetteja. Se on myös tila populaarille mutta riittävän hitaalle yhteiskuntakritiikille.

Käyn teatterissa harvoin. Pitäisi kai käydä useammin.

Jos haluat lukea esityksestä lisää, katso esimerkiksi nämä jutut:

https://yle.fi/aihe/artikkeli/2019/03/19/kansallisteatterin-11-hetki-on-tyrmaava-tietoisku-esa-leskinen-jatkaa-talouden

https://yle.fi/uutiset/3-10654039

Ja lähinnä muotoon keskittyvä Helsingin Sanomien arvio:

https://www.hs.fi/kulttuuri/art-2000006026844.html

Vuosisadan kaksintaistelu? Peterson vastaan Žižek

Pääsiäisen järjestettiin keskustelutilaisuus, jossa vastakkain olivat Jordan Peterson ja Slavoj Žižek. Otsikkona oli Happiness: Capitalism vs. Marxism. Minäkin käytin kaksi ja puoli tuntia elämästäni Torontossa järjestetyn tilaisuuden katsomiseen, ja nyt vähän lisää pienen kommentin kirjoittamiseen.

Debatista on jo kirjoitettu netti täyteen, joten sieltä voi poimia kommentteja ja analyyseja tapahtuman eri vaiheisiin ja yksityiskohtiin. En lähde tässä referoimaan niitä muutamia, jotka olen lukenut, vaan tyydyn nostamaan esiin omat huomioni.

Aluksi molemmat saivat puoli tuntia alustukseen. Sen jälkeen molemmilla oli 10 minuutin kommenttivuoro, jonka jälkeen oli noin 45 minuuttia keskusteluun.

Lähtökohdista sen verran, että hyllystäni löytyy pikaisella laskennalla 23 Žižekin kirjaa. Petersonin kirjoja ei löydy laisinkaan, enkä ole lukenut niitä. En ole myöskään katsonut hänen tube-videoita. Žižekistä olen kirjoittanut jonkin verran myönteistä ja jonkin verran kriittistä, mutta lähtökohtaisesti keskustelussa on epäsuhta. Yhdellä puolella on sofistikoitunut ja ansioitunut, joskin kontroversiaalinen filosofi, toisella intellektuaalinen nobody, jolla tosin sattuu olemaan hitosti opetuslapsia.

Petersonin alustus käsitteli Marxin ja Engelsin kommunistista manifestia. Hän kritisoi Marxia ja korosti kapitalismin olevan paras, joskaan ei ongelmaton järjestelmä. Alustuksessaan hän osoitti, ettei tunne Marxin eikä Žižekin ajattelua yhtään. Katsojana minua nolotti.

Žižekin alustus oli vain hitusen parempi. Se oli kokoelma kommentteja, joita hän on käsitellyt teoksissaan. Siinä ei sanottu mitään uutta, mutta ei kovin koherentisti edes niitä vanhoja juttuja. Olennaisinta lienee se, mitä hän ei sanonut: hän ei käsitellyt alustuksessaan Marxia juuri ollenkaan, mutta nosti esiin muutaman kapitalismikriittisen huomion – tosin sekin kohdentui Kiinan malliin, jossa kapitalistinen talousjärjestelmä yhdistyy autoritarismiin eikä demokratiaan.

Kommenttipuheenvuorot eivät tuoneet paljon lisää ja keskusteluun jäi se, mitä vuosisadan kaksintaistelusta jää käteen. Ei jäänyt paljon.

Žižekin strategiana oli sanoa omat pointtinsa eikä suinkaan haastaa Petersonia. Ehkä tämä oli osoitus siitä, ettei Petersonissa ole paljon haastettavaa. Muutamissa kohdissa Žižek ikään kuin opetti Petersonille Marxista, viestittäen, ettei tubettaja ole tehnyt kotiläksyjänsä.

Käytännössä vain yhdessä kohdassa Žižek kysyi painokkaasti, keitä ovat nämä ”postmodernit uusmarxilaiset”, joita Peterson kritisoi. Noloa mutta odotettavaa oli, ettei Peterson osannut antaa yhtään nimeä. Se siitä ”kulttuurimarxismin” kritiikin tasosta, jonka ovat ostaneet Suomessakin muutamat (erityisesti nuoret miehet).

Keskustelijat olivat toki yhtä mieltä siitä, että poliittinen korrektius on haitallista. Žižek vain halusi puhdistaa marxilaisuuden tästä.

Žižekin ongelmana on, että hän tekee itse samaa olkiukkojen rakentamista hövelisti ja tässä keskustelussa hän kritisoi lyhyesti Foucault’n ajattelua. Itse en ole törmännyt missään Žižekin teoksessa perusteelliseen ja paneutuneeseen Foucault’n ajattelun käsittelyyn. Hänen Foucault-kritiikkinsä on aina ollut pinnallista.

Toinen keskustelijoiden jakama käsitys oli kristillisen perinteen kulttuuris-poliittinen merkitys, vaikka he perustelevat sitä eri tavalla ja heidän yleisönsä ovat tässäkin hyvin erilaisia. Erimielisiä he selvästi olivat siitä, onko sosiaalinen vai yksilö ensisijainen. Peterson korosti itseapupuheelle ominaiseen tapaan yksilökeskeistä muutosta, joka ei paneudu ongelmien sosiaalisiin lähtökohtiin. Oma pesä pitää laittaa kuntoon. Žižek muistutti, että usein oma pesä ei ole kunnossa, koska yhteiskunnalliset kehityskulut ovat tuottaneet asiantilan, joka pesän sotkee.

Lopultakin keskustelussa Peterson osoittautui yhtä epäkiinnostavaksi kuin olin odottanutkin. Žižek puolestaan oli mysteeri, jota jäin miettimään. Nimittäin hän oli tietyissä asioissa hyvin toisenlainen kuin mitä hänen monista luennoistaan ja kirjoistaan tulee esiin. Hän ei kertonut, että kommunismi tulee voittamaan, vaan puolusti demokraattista kapitalismia ja korosti kapitalismin suitsimista vallankumouksen sijaan.

Oman tulkintani mukaan Žižek ei puhunut omalle yleisölleen vaan Petersonista kiinnostuneille ihmisille. Hän on varmasti tiennyt, että tämä keskustelu kerää kuulijoita, jotka eivät muuten katsokaan Žižekin suuntaan. Hän toisti monta perusjuttuaan ja pointtiaan (eli ei yrittänytkään sanoa mitään uutta hänen ajatteluansa tunteville) eikä yrittänyt puolustaa marxismia tai mitään versiota kommunismista. Hänen sisäiskuulijansa oli pohjois-amerikkalainen ja hän ikään kuin viesti tälle yleisölle, että jotain teidänkin kannattaa tehdä, jotta maailma muuttuisi paremmaksi. Mistään vallankumouksesta hän ei puhunut, joten yksi arvaus on, että kyse voisi olla strategiasta suostutella ihmisiä Bernie Sandersin taakse.

Mihin Žižek tässä lopulta pyrki, sitä en tiedä. Uskoisin kuitenkin, että voimme lukea siitä hänen tulevista teoksistaan, mikäli hänellä vielä riittää terveyttä.

”Vuosisadan kaksintaistelu” oli tietenkin mainoslause, jota ei kenenkään itseään kunnioittavan ajattelijan tulisi ottaa vakavasti. Idean tasolla siinä oli sirkushuveja paljon ja pieni pala leipää. Itse toteutuksessa leipä oli vähissä eikä sirkushuvejakaan ollut kylliksi.

Mistä puhumme, kun puhumme uskonnottomuudesta?

Vuoden 2019 alussa uutisoitiin, että 69,7 prosenttia suomalaisista kuuluu evankelis-luterilaiseen kirkkoon. Luku on alhaisempi kuin koskaan. Vuoden 2017 tilaston mukaan suomalaisista 26,3 prosenttia ei kuulu mihinkään uskonnolliseen yhdyskuntaan. Luku on suurempi kuin koskaan.

Uskontokuntiin kuulumattomissa on enemmän miehiä kuin naisia. Ikäluokassa 25–44 heitä on yli puoli miljoonaa, kun taas vanhemmassa sukupolvessa (45–64) heitä on hieman yli 400 000. Näitä vanhemmissa heitä on 200 000. Olennaista tässä on se, mitä maallistumistutkijat kutsuvat sukupolvivaikutukseksi erityisesti Euroopassa. Sen mukaan jokainen tuleva sukupolvi on vähemmän uskonnollinen kuin edeltävä. Sukupolvivaikutus näyttäisi pätevän Suomeenkin melko hyvin, vaikka tässä esimerkkinä on vain yksi mittari, jäsenyys.

Uskonnollisiin yhdyskuntiin kuulumattomat eivät kuitenkaan muodosta mitään yhtenäistä ryhmää. Voisi sanoa, etteivät he muodosta edes epäyhtenäistä ryhmää, sillä kyse on tilastokategoriasta, joka sisältää monenlaisia, keskenään ristiriitaisiakin katsomuksia.

Uskontokuntiin kuulumattomien kolmijako

Uskontokuntiin kuulumattomat voidaan jakaa kolmeen. (1) Osa heistä katsoo kuuluvansa uskonnolliseen ryhmään, mutta heidän ryhmänsä ei ole rekisteröitynyt uskonnollinen yhdyskunta.

Noin viidesosa helluntailaisista on rekisteröityneitä jäseniä. Tilastokeskuksen mukaan rekisteröityneitä helluntailaisia on niukasti alle 10 000, kun Suomessa arvioidaan olevan kaikkiaan hieman alle 50 000 helluntailaisuuden kannattajaa.

Vastaavaan tapaan vain osa Suomen muslimeista kuuluu uskonnollisiin yhdyskuntiin. Tilastokeskuksen mukaan rekisteröityneitä on hieman yli 15 000. Suomen muslimien määrä on arviolta kuusinkertainen, vaikka heistä vain osa on uskonnollisesti orientoituneita.

Muslimeihin pätee yleinen uskontoa ja maahanmuuttoa luonnehtiva ”kaava”: uuteen yhteiskuntaan asettautuminen vie aikansa ja vähitellen organisaatiorakenteet muodostetaan nykyisen asuinmaan kaltaisiksi. Muslimien kohdalla tämä on tarkoittanut rekisteröitymisaktiivisuuden lisääntymistä. Toistaiseksi Suomessa on kuitenkin uskonnollisiksi itseään mieltäviä muslimeja, jotka eivät näy jäsenyystilastoissa.

Lisäksi on muita perinteitä seuraavia ihmisiä, jotka eivät näy tilastoissa. Osa buddhalaisista ja hinduista ei ole rekisteröityneitä. Lisäksi moni pakana tai uuspakana ei näy tilastoissa, koska Suomessa yksikään pakanayhteisöksi itsensä määrittelevä ryhmä ei ole tullut hyväksytyksi rekisteröityneeksi uskonnolliseksi yhteisöksi. (Karhun kansasta puhutaan usein ainoana rekisteröitynä pakanallisena tai uuspakanallisena uskonnollisena yhteisönä, mutta yhteisö ei itse käytä kyseisiä käsitteitä.)

(2) Toisessa kategoriassa ovat yksilöllisesti uskonnolliset. He katsovat olevansa uskonnollisia, mutta he eivät ole löytäneet tai eivät edes etsi minkäänlaista yhteisöä omalle katsomukselleen ja sen harjoittamiselle. Tähän kategoriaan kuuluu myös ihmisiä, jotka yhdistelevät eri uskontoperinteiden osia katsomukseensa.

(3) Kolmannessa kategoriassa ovat ihmiset, jotka ovat useimpien tavanomaisten mittareiden mukaan uskonnottomia. He eivät katso kuuluvansa mihinkään uskonnolliseen ryhmään, heillä ei ole uskonnollisia käsityksiä, eivätkä he harjoita uskontoa ainakaan säännöllisesti. Usein he myös määrittävät itsensä uskonnottomiksi. Uskonnottomaksi itsensä mieltävistä lähes joka neljäs kuitenkin kuuluu kirkkoon, joten tilanne ei ole yksinkertainen. Uskonnottomista kuitenkin tiedetään kaikenlaista.

Keitä ovat uskonnottomat?

Vuoden 2015 lopussa toteutetun Gallup Ecclesiastica -kyselyn mukaan 24 prosenttia suomalaisista identifioi itsensä uskonnottomaksi. Prosenttilukuun vaikuttaa kysymyksen muoto, mutta jätän sen pohdinnan toiseen kertaan. Olennaista on, että kyselyn 1000 uskonnottomaksi identifioituvaa vastaajaa antaa mahdollisuuden uskottavaan profilointiin. Tässä esitän siitä pienen maistiaisen.

Mainitun kyselyn mukaan uskonnottomat ovat tyypillisesti nuoria kaupunkilaisia miehiä. Heillä on verrattain liberaalit arvot ja vähemmän kansallisylpeyttä kuin muulla väestöllä. Uskonnottomien käsitykset eroavat uskonnollisista ihmisistä siinä, että edellisillä on huomattavasti kriittisempi suhtautuminen kirkon ja valtion läheisiin suhteisiin.

Kyselyssä ei ollut poliittisia kantoja selvittävää osiota, mutta vuoden 2011 Gallup Ecclesiastica vahvisti jo aikaisemman löydöksen: uskonnottomat äänestävät todennäköisemmin vihreitä tai vasemmistoa kuin keskustaa tai kristillisdemokraatteja. Vihreät ovat vahvasti yliedustettuina uskonnottomissa nuorissa aikuisissa, vasemmistoliitto iäkkäämmissä sukupolvissa.

Uskonnottomaksi itsensä määrittävät rastittivat myös muita katsomuksellisia identifikaatioita. Lähes 60 prosenttia heistä hyväksyi ateistisen identifikaation. Noin 20 prosenttia katsoi olevansa myös luterilainen ja sama osuus katsoi olevansa kristitty. Niukasti yli 40 prosenttia uskonnottomista mielsi itsensä myös henkiseksi.

Tiina Parkkisen tekeillä olevassa pro gradu -tutkielmassa on haastateltu pääkaupunkiseudun uskonnottomia nuoria aikuisia. Heidän pohdinnoistaan käy ilmi, että esimerkiksi luterilaisuus voi sopia uskonnottomankin identifikaatioksi, jos sen tulkitaan viittaavan uskonnollisen identiteetin sijaan suomalaiseksi kulttuuri-identiteetiksi. Vastaavasti uskonnottomat voivat katsoa olevansa henkisiä, koska termin ajatellaan viittaavan pohdiskelevuuteen, eikä niinkään heikosti institutionalisoituneisiin uskonnon muotoihin, kuten se kansainvälisessä uskontotieteellisessä ja uskontososiologisessa tutkimuskirjallisuudessa ymmärretään. Vaikka osa haastateltavista hyväksyi ateisti-identifikaation, se assosioitiin paikoin uskontokielteisyyteen, ja siksi siihen suhtautuminen oli varauksellista.

Koko tässä esitelty monimuotoisuus tulisi ulottaa myös julkiseen keskusteluun. Kun puhumme uskonnottomuudesta, olisi hyvä muistaa, ettemme puhu mistään yhdenmukaisesta ryhmästä. Sen jälkeen voidaan pohtia tarkemmin, mistä tarkkaan ottaen puhumme, kun puhumme uskonnottomuudesta.

Kirjoitus on julkaistu Katsomukset-blogissa: https://katsomukset.fi/2019/04/10/mista-puhumme-kun-puhumme-uskonnottomuudesta/

Stupido Records 30 vuotta

Suomalaisten levy- yhtiöiden historiassa kaikkein kiinnostavin alue on pienet, riippumattomat yhtiöt. Stupido on yksi niistä. Sen ensimmäinen julkaisu ilmestyi 17.3.1989. Se oli virolaisen J.M.K.E:n single ”Tere perestroika”. 30 vuotta myöhemmin yhtiö on julkaissut yli 200 nimikettä. Silti sen maine suomalaisen populaarimusiikin kentässä on mitätön verrattuna esimerkiksi Loveen tai Pokoon.

Myöhempi historiankirjoitus tulee nostamaan Stupidon merkittäväksi suomalaiseksi levy-yhtiöksi. Toistaiseksi sitä ei ole tapahtunut, kenties siksi, että sille levyttäneet tai sen tuotoksia kuunnelleet eivät ole nousseet suomalaisen kulttuurieliitin kermaan (vrt. Love). Toinen syy on se, etteivät sen levyt ole myyneet kultaa (paitsi yksi: Klamydian Los Celibatos) eivätkä artistit ole määrittäneet yhtä genreä tai ilmiötä (vrt. Poko ja suomirock).

Jostain syystä olen itsekin suhtautunut Stupidoon etäisesti, vaikka olenkin seurannut sen toimintaa tarkasti. Se ei ole yhtä cool yhtiö kuin esimerkiksi Bad Vugum. Silti kun katson yhtiön katalogia ja lasken hyllystäni löytyvät tuotteet, niin pääsen noin 60 nimikkeeseen. Suhteellisesti suurin osa näistä on peräisin yhtiön toiminnan ensimmäiseltä viideltä vuodelta, 1989–1994.

Nuo vuodet olivat aikaa, jolloin seurasin hyvin tarkkaan suomalaista underground-musiikkia. Gaga Goodies,  Bad Vugum, Hiljaiset Levyt ja Stupido olivat yhtiöitä, joiden jokainen tuotos herätti jonkinlaisen reaktion. Julkaisu näillä ei ollut vielä laadun tae, mutta huomioarvo oli taattu minun maailmassani.

Suhde Stupidoon konkretisoitui, kun epätoivoisesti etsin J.M.K.E:n ensimmäistä singleä, sen jälkeen kun olin jo ihastunut heidän loistavaan debyyttialbumiinsa. Teininä taisin jopa soittaa Stupidolle ja kysyä, onko singleä enää mistään saatavilla. Ei ollut. Myöhemmin sain vaihdettua sen erääseen suomirockabillyn harvinaiseen singleen, jonka olin löytänyt edullisesti divarista.

J.M.K.E:n lisäksi Kumikameli kuului erityisen tärkeisiin yhtyeisiin teininä ja myös yliopisto-opintojen alkuvaiheessa, ja tunnustaudun edelleen faniksi. Yhtiö julkaisi myös Shadowplay’ta ja kavereiden bändiä Rollstonsia. Näiden huippujen lisäksi ostin kaikenlaista yhtiön ulossuoltamaa materiaalia, usein käytettynä tai alennuksesta.

Viimeisen noin 10 vuoden aikana Stupidon tuotannosta olen pitänyt erityisesti Teemu Bergmanin bändeistä Kakkahätä-77 ja Pää Kii, mutta yhtiö on julkaissut muitakin onnistuneita teoksia artisteilta Riitaojasta Nuoriin Marttyyreihin.

Samalla on sanottava, että yhtiö on julkaissut paljon turhaa. Välillä levy-yhtiön tähtäin on ollut vinossa, mutta saman voi sanoa kaikista yhtä monta nimekettä julkaisseesta.

Yhtiö aloitti virolaisen vaihtoehtomusiikin julkaisijana. Joose Berglundin muistelmat käyvät kiinnostavalla tavalla läpi alkuvaiheen, jolloin itänaapurimme oli vielä Neuvostoliitto. Historiallinen murros tulee valotettua yhdestä, harvemmin tässä maassa kuullusta perspektiivistä.

Teos valottaa myös välirikkoa Klamydian kanssa ja havainnollistaa, miten Stupido olikin yhtäkkiä riistoyhtiö vielä pienemmän yksikön näkökulmasta. Samalla se kuitenkin oli esikuva. Teos muistuttaa, miten hankalaa Euroopan markkinoille murtautuminen oli messutapahtumien kautta, vaikka Waltarista tulikin hetkeksi menestynyt yhtye, tosin siinä vaiheessa eri yhtiöllä. 

Teos kuvaa, miten Helsingin pöhinä siirtyi Lepakon ja Kannaksen suunnalta Punavuoreen ja sieltä Kallioon. Teos kertaa erittäin mielenkiintoisesti, miten levy-yhtiö perusti levykaupan ja miten firma lopulta jakautui jonkinlaisten riitojen kautta kahtia. Bisnespuolesta ja musiikkialan pienyrityksen pyörittämisen realiteeteista pienessä maassa olisi toivonut kuulevansa vielä paljon enemmän.

Joose Berglundin Stupido Records 30 vuotta (2019) on nopealukuinen muistelmateos. Itselleni siinä on paljon kulttuurihistoriallista ja omaelämäkerrallistakin sisältöä, mutta sen lisäksi siitä voi lukea palasia bändien tarinoista. Pyöreiden vuosien lisäksi Berglund toteaa, että kirjoittamisen motiivina oli se, ettei kukaan tule kirjoittamaan toista kirjaa Stupidosta. En ole varma. Ei vielä pitkään aikaan, mutta aliarvostetun yhtiön merkitys tullaan vielä tunnustamaan.

Saatan ylitulkita, mutta aliarvostuksesta kielii myös se, ettei juuri synttäripäivänä pidetty musavisa noteerannut Stupidoa laisinkaan kysymyksissään, vaikka muuten valikoidut ajankohtaisuudet kuuluvat visan osaksi. Tässä ilmainen vinkki kysymysten laatijoille.