Ääriateistit Pasilassa

Ateismi on harvemmin aiheena suomalaisessa televisioviihteessä. Pasila (13.3.), fiktiivinen animaatio, oli poikkeus, kun sen jaksossa selvitettiin ääriateistien johtajan kuolemaa.

Ääriateistien puheenjohtaja Arhiippa Rimpilä löytyy kuolleena kirkon tornin vierestä. Kun vainajan selästä löytyy mustelma, päätellään, että joku tönäisi hänet kirkon tornista. Epäilyt kohdistuvat aluksi kirkkoherraan, myöhemmin itse ateistijärjestöön ja lopuksi käy ilmi, että kirkonkello on vahingossa tönäissyt ääriateistien johtajan alas tornista.

Jakso tiivistää osuvasti liioitellen suomalaisen asenneilmapiirin ja eri asemapaikat.

Kun poliisi Rauno Repomies (kuvassa oikealla) tajuaa että vainaja oli ateisti, hänen puheensa muuttuu täydellisesti kunnioittavasta tuomitsevaksi: ”Jumalauta, aivan paska jätkä oli Arhiippa ja aivan liian pitkään eli jumalatonta ja tyhjää elämäänsä.” Tähän tutkinnassa mukana oleva Kyösti Pöysti (kuvassa vasemmalla) toteaa: ”Rauno, toi sun paasaaminen on toivottoman vanhanaikaista. Eihän kukaan enää usko Jumalaan.”

Pöysti kommentoi Raunolle, että me ateistit olemme aikamme viimeisiä suuria totuudenpuhujia, mutta kun hän kohtaa organisoidun ateistiyhteisön aktiivit, hän kommentoi, että ”Mä olen ateisti, eli mun kai pitäis teoriassa olla teidän puolella, mutta täähän on vain noloa.”

Tässä kohdassa Pöysti on kuullut ateistien tempauksista, joissa vaihdettiin kaikki kirjaston Raamatut pornolehtiin, laitettiin kolehtiin ulostetta ja koirankakkaa tavaratalon seimikuvaelmaan. Hän kysyy onko näiden tarkoitus kiinnittää mediahuomio, jotta todellinen asiakeskustelu voi alkaa. Aktiiviateistit vastaavat, että ei, tämä on älykästä satiiria.

Myöhemmin Pöysti sanoo kollegalleen, että mainitut ateistit pilaavat hänen kaltaisensa hillityn ateistin maineen samalla tavalla kuin Päivi Räsänen pilaa maltillisten tapakristittyjen maineen.

Kaikki edellä mainitut hahmot ovat miehiä.

Jaksossa on myös hippihenkinen Tarja, joka yhdistelee elementtejä eri uskonnoista ja on innostunut henkisistä harjoituksista. Kun Repomies menee pois tolaltaan luulleessaan hänen konfirmaatiopappiansa syylliseksi murhaan, Tarja yrittää saada Raunon takaisin tolpilleen ehdottamalla ja opettamalla meditaatiota. Hieman samankaltainen asetelma oli lauantaina (15.3) Suomessa esitetyssä Midsomer Murdersin jaksossa, jossa päähenkilön, etsivä Barnabyn vaimo yritti helpottaa miehensä stressiä opettamalla hänelle joogaa. On tyypillistä, että molemmissa tapauksissa nimenomaan nainen on se itäisistä virtauksista ja elementtien yhdistelystä kiinnostunut hahmo.

Järjestöateismista tulee jaksossa kielteinen kuva. Olisi ollut liioittelua tehdä heistä murhaajia, mutta muut keinot käytetään. Ääriateistit ovat todistamassa puheenjohtajansa tapaturmaista kuolemaa, mutta he yrittivät lavastaa kirkkoherran syylliseksi mediahuomion ja suurempien jäsenlukujen toivossa.

Episodin keskiössä on hahmo, joka ei pahemmin perusta uskonnosta, varsinkaan paatoksellisesta asenteesta, mutta vielä vähemmän hän arvostaa ateistiaktivisteja. Tämä kuva sopii lähes täydellisesti siihen, mitä voidaan nimittää liberaalin valtamedian suosimaksi kannaksi niin Suomessa kuin Briteissä. Niitä yhdistää monikin asia, mutta kenties olennaisin molempien jakama viesti on se, ettei uskontokriittisillä järjestöillä ole mitään relevanttia sisältöä ja sanomaa.

En ole aikaisemmin katsonut yhtään Pasilan jaksoa kokonaan, mutta tämä oli hyvin hauska, hyvin käsikirjoitettu. En ole varma, ajattelevatko ateistisissa järjestöissä touhuavat ihmiset samoin.

Tätä kirjoitettaessa sarja on vielä katsottavissa 27 päivän ajan: http://areena.yle.fi/tv/2156448

Jalkapallon filosofiaa

Tiedäthän sen filosofisen kirjasarjan, jossa julkaistavien teosten otsikoissa on filosofia ja jotain – Tähtien sota, Doctor Who, Sherlock Holmes, Iron Man, Wire ja niin edelleen. Näissä kirjoissa tehdään pieniä filosofisia sormiharjoituksia käyttämällä populaarikulttuuria esimerkkinä. Vain harvoin sarjan kirjat kertovat jotain uutta ja kiinnostavaa itse populaarikulttuurisista tuotteista.

Jussi Saarisen ja Mikael Melanin toimittama Sokrateen syöksypusku: Jalkapallon filosofiaa (Docendo 2014) lähtee liikkeelle ajatuksesta, jonka mukaan filosofian tulee auttaa ymmärtämään jalkapalloa eikä toisin päin. Toki jalkapallon avulla havainnollistetaan filosofisia kysymyksenasetteluja myös tässä teoksessa, mutta lähtökohta on selvä: tämä on kirja jalkapallosta.

Toimittajien kepeän dialogimuotoon rakennetun johdannon lisäksi teoksessa on yhdeksän artikkelia. Niissä käsitellään pelaamista, peliä ja sen seuraamista erilaisista näkökulmista. Ote on asiallinen, mutta ei ryppyotsainen.

Itse osallistuin teokseen artikkelilla ”Jumalan käsi: Miksi uskonnosta puhutaan ja vaietaan jalkapallon yhteydessä?”. Olin pitkään kahden vaiheilla, ryhdynkö kirjoittamaan teokseen, koska en saanut mitään ideaa, jonka välttämättä haluaisin suoltaa paperille. Lopulta päädyin aiheeseen, joka oli mietityttänyt jo vuosia, mutta joka alkoi vaivata itseäni entistä enemmän sopivasti kirjahankkeen ajoituksen kannalta.

Jalkapallon  ja uskonnon suhteita on käsitelty aikaisemmin, joskaan suomen kielellä – toisin kuin ruotsiksi – ei tietääkseni ole ilmestynyt ainakaan kirjamittaista pohdintaa aiheesta. Itsekin jouduin paneutumaan aiheeseen työskennellessäni Leedsin yliopistossa uskontoa mediassa tutkivassa projektissa. Huomasimme, että uskonto on esillä metaforisesti brittiläisessä urheilujournalismissa, erityisesti jalkapalloraporttien kielenkäytössä. Lisäksi jalkapallouutisoinnissa käsitellään yhä enemmän uskontoa, esimerkiksi pelaajien  uskonnollisuutta ja uskonnollisuuden ilmauksia.

Jotain käsittelyni ajankohtaisuudesta brittikontekstissa kertoo se, että pian jutun kirjoittamisen jälkeen BBC esitti televisio-ohjelman The Muslim Premier League, josta olen blogannut täällä: http://teetai.blogspot.fi/2013/07/valioliigan-muslimit.html Suomen oloihin käsittelyni istuu huonommin, joten siksi ei olekaan outoa, että esimerkkini ovat Suomen ulkopuolelta. Voisi kuitenkin olettaa, että muutamat käsittelemäni näkemykset ja esimerkit tulevat osaksi myös suomalaista jalkapallojulkisuutta.

En ole itse vielä päässyt loppuun asti kirjassa, mutta olen selannut sen läpi ja lukenut kolmasosan. Sen perusteella sitä voi suositella kaikille lajista kiinnostuneille, joita akateeminen mutta kepeä tyyli ei ole vieraannuttava. Teksteillä on myös jonkin verran akateemista arvoa. Itselleni ehkä yllättävintä on se, että osa teksteistä sopii mainiosti myös futiksen parissa työskenteleville, kuten valmentajille, markkinoijille ja lajin päättävissä elimissä touhuaville.

Joulu on niin kaukana, etten viitsi pihdata Suomen Palloliiton Liittohallituksessa vaikuttavalle isälleni varaamaani kappaletta sinne asti.

Linkki kustantajan sivulle:

http://www.docendo.fi/tuote/978-952-291-044-8

Studioalbumit osa 31: Smashing Pumpkins

Pixies, Nirvana ja Smashing Pumpkins – siinä oli toisten pyhä kolmiyhteys 1990-luvun alussa. Kaikki kuuluivat valikoimiini. Tosin minulla oli vielä pyhempi kolmiyhteys – Pixies, Cramps ja Nick Cave. Smashing Pumpkinsia kuuntelin innostuneesti, mutta useammin levylautaselle löysi tiensä Nomeansno tai vaikkapa Dinosaur Jr. Jokin Smashing Pumpkinsissa mätti: se oli liian lähellä metallista otetta ja biisimateriaali ei ollut järjestelmällisesti vahvaa noustakseen lähellekään Pixiesin tasoa.

Jos SP on niin tuttu, miksi ottaa sen studioalbumit kuunteluun kirjoitussarjassa, jossa lähtökohtaisena ideana on tutustua vähälle kuuntelulle jääneisiin yhtyeisiin? Vastaus on ilmeinen: faniuteni päättyi täydelliseen kyllästymiseen 1990-luvun lopussa. Sen jälkeen ilmestyneitä levyjä en ole kuunnellut. Tai jos olen kuullut, en ole kiinnittänyt mitään huomiota. Nyt oli aika käydä läpi koko setti.

Gish (1991) on ”lupaava” ensialbumi, jonka kuuntelu ei vieläkään vakuuta. Yksinkertainen syy on se, ettei sillä ole yhtään tappomelodiaa. Ehkä se selittää, miksi ostin albumin hyllyyni vasta viime vuonna. C-kasetille se tuli nauhoitettua 1990-luvun alussa. Sen ilmestymisen aikoihin olin poppareiden kanssa samaa mieltä, että yhtyeen ylivoimaisesti paras biisi on ”Jennifer ever”, demo vuodelta 1988. Samaa mieltä olivat ne suomalaiset popparit, jotka myöhemmin ottivat biisin bändinsä nimeksi. Biisiä ei saanut mistään, joten sen kuuli vain silloin, kun Miettinen päätti soittaa pophelmen Räkärodeossa. Jos et tunne biisiä, niin se löytyy YouTubesta. Nykynuorilla on helppoa.

Siamese Dream (1993) sisältää kaksi timattia, ”Today” ja ”Disarm”. Tässä en edes yritä olla omaperäinen väittämällä jotain muuta paremmaksi. SP on parhaimmillaan juuri näissä, ei ylipitkissä, keskitempoisissa, melodiattomissa ja angstisissa vingutuksissa. Toisaalta verrattuna esikoiseen, myös rokkaavampi ja metallisempi Pumpkins on tällä albumilla kaikessa parempi. Suhde on suunnilleen sama kuin Nirvanan Nevermindilla ja Bleachilla. Levystä on tullut 1990-luvun ehdoton klassikko ja sellaisena pidän sitä itsekin. Sillä on tärkeä paikka omassa kasvamisessani, mutta en pidä sitä mahtavana teoksena. Mielestäni 1990-luvun ensimmäisellä puoliskolla tehtiin kymmeniä parempia levyjä, mutta populaarimusiikin narratiivissa niillä kaikilla ei ole samanlaista ansaittua asemaa.

Mellon Collie and the Infinite Sadness (1995) on tupla-albumi, jonka ostin heti kun sain mahdollisuuden. Sen jälkeen lähdettiin Viking Linella ikimuistoiselle keikkareissulle Tukholman Hovetiin, vanhaan jäähalliin. Itse albumeilla on aikamoinen nippu hienoja hittejä. Ensimmäisellä Dawn to dusk -osiolla on ”Tonight tonight”, ”Zero”, ”Bullet with butterfly wings” ja ”Love”. Pidän myös kovasti levyn avaavasta rauhoittavasta introsta, jonka säestyksellä bändi aloitti tuohon aikaan keikkansa. Toisella Twilight to starlight -osiolla on ”1979”, ”We only come out at night”, ”Bodies” ja ”Thirty-three”. Näistä olisi saanut kuolemattoman tiiviin albumin, mutta toisaalta tuplan ilmestyttyä minua viehätti paketin mahtipontisuus.

Adore (1998) tuli ostettua vuoden 2013 lopussa, kun se tuli vastaan alle vitosella. Se on kuitenkin tuttu levy ilmestymisestään asti. Suhtautumiseni albumiin on ollut ristiriitaista. ”Ava adore” on ilmeinen hitti ja sitä seuraava ”Perfect” on lievästä imelyydestään huolimatta mieleinen teos. ”Daphne descends” on onnistunutta pehmeää ja ”Tears” kohtalokasta Pumpkinsia. ”Crestfallen” ja ”Shame” ovat kauniita ja ”Appels + oranjes” on menevää poppia. Hyviä biisejä sisältävästä levystä huolimatta yhtyeen momentum oli mennyt. Levy ei tuntunut relevantilta ilmestyessään eikä se tunnut siltä vieläkään, vaikka materiaali on vahvahkoa. Erilaiselta se tietenkin kuulostaa edelleen bändin aikaisempaan linjaan verrattuna.

Machina/The Machines of God (2000) on ehkä tullut kuultua osittain aikaisemmin, mutta nyt ollaan kuitenkin melko neitseellisessä tilassa. Olin lopen kyllästynyt yhtyeeseen, mutta usein tulee ymmärrettyä myöhemmin, ettei se selity suoraan sisällöllä. Bändi palasi suorempaan, rokimpaan ja oikeastaan metalliseen ilmaisuun. Esimerkiksi avausraita ”The Everlasting gaze” ei olisi sellaisenaan istunut mihinkään bändin aikaisempaan levyyn. ”Raindrops + sunshowers” sopisi hidastettuna Adorelle, mutta nyt kyse on anomaalisesta laukkapopista. Vasta kolmas raita, ”Stand inside your love” on tasapainoisen onnistunut. Kokonaisuutena albumi on täysin asiallisesta biisimateriaalista huolimatta vieraannuttava. Siitä puuttuu tähtihetket, luovuus ja se herkkyys, joka bändissä vetosi myös indiepoppareihin. Sen äänimaailma on yksitotista ummehtunutta mattoa, jonka lähes 80 minuuttiin ei mahdu nyansseja eikä avaruuden tuntua. Bändi kulki liikaa aikansa metallistuvien trendien perässä, joskaan ei tarpeeksi kyetäkseen hyppäämään pomppumetallin ja muiden aikansa amerikkalaisten trendien kyytiin.

Zeitgeist (2007) ilmestyi seitsemän vuoden tauon jälkeen. Yhtye tuntui tarpeettomalta vuonna 2000 ja mikään ei ollut muuttunut siirryttäessä ajassa vuoteen 2007. Muistan jotenkin hämärästi albumin ilmestyneen, mutta en edes kuullut sitä. Vuonna 2014 se kuulostaa lähtökohtaisesti metalliputkeen juuttuneelta turhakkeelta, jonka mielekkyyden ymmärtää vain Billy Corgan, jos hänkään. Taaskaan kyse ei ole siitä, ettei siltä löytyisi aivan kelvollisia sävellyksiä, mutta en keksi, miten kukaan yhtyettä kultakausina kuunnellut jaksaisi kiinnostua Zeitgeistista. Ensimmäinen jonkinasteinen ilopilkku on viides raita ”Tarantula”. Samaa mieltä oli joku muukin, koska se julkaistiin albumilta ensisinglenä.

Oceania (2012) ei ollut kaiken koetun jälkeen teos, jota odotin. Rehellisesti sanottuna en edes rekisteröinyt sen ilmestymistä. Kun kokosin vuoden albumilistaa, ei se edes käynyt mielessä. Nyt kuunneltuna se vaikuttaa paremmalta kuin pari edellistä levyä. Kyse on tarpeettomasta albumista, mutta toisaalta Corgan on päässyt eroon ummetuksesta. Sen biisit tuntuvat luontevilta ja pakottamattomilta. Se ei ole radikaali irtiotto, mutta biisimateriaali on hyvää keskitasoa. Corganin käsitys albumin sopivasta mitasta on edelleen omista mieltymyksistäni poikkeava.   

Smashing Pumpkinsin tuotannon kuuntelusta jää ristiriitainen olo. Yhtye on parhaimmillaan yksi hienoimmista, mutta sen ura kääntyi jyrkkään laskukierteeseen, josta se ei ainakaan toistaiseksi ole palannut takaisin. Bändiltä on jäänyt elämään useita biisejä. Ainakin minun on vaikea kuvitella tilannetta, jossa ”Jennifer Everin”, Siamese Dreamin parhaiden, Mellon Collien onnistumisten tai Adoren valittujen palojen kuuleminen ei saisi ihmettelemään, miten upeita kappaleita bändi on tehnyt.

”Se on isä!”

Ankea lapsuus ja vaikea isäsuhde – siinäkö selitys, miksi ihmisistä tulee ateisteja? Suunnilleen näin voidaan tiivistää Paul C. Vitzin näkemys teoksessa Faith of the Fatherless: The Psychology of Atheism. Se ilmestyi vuonna 1999, mutta vuonna 2013 julkaistiin uudistettu laitos, jossa on mukana uuden esipuheen lisäksi esimerkiksi lyhyt uusateismia käsittelevä osio.

Teoksessa kehitetään psykologista teoriaa ateismista. Sen mukaan varhainen isän menetys tai huono isäsuhde on ateisteilla toistuva – joskaan ei välttämätön – piirre. Vitz ankkuroi lähestymistapansa Freudiin. Jos yhdessä freudilaisessa tulkinnassa uskonnollisuuden alkuperänä on isänmurha ja sen katuminen, joka johtaa isän tahdon sisäistämiseen ja projisoimiseen Jumalaan, Vitzin mukaan kapina isää vastaan on ateismin alku.

Vitz ei argumentoi tilastoilla vaan esimerkeillä. Hän tarkastelee tunnettujen ateistien elämäkertoja ja vertaa niitä ”kontrolliryhmään”, saman aikakauden teisteihin.

Se lähtökohta, että tarkastellaan tunnettujen ateistien isäsuhteita ja pohditaan, millainen vaikutus niillä on katsomuksellisiin käsityksiin, on sinänsä kiinnostava. Yritys esittää tämän pohjalta yleinen teoria ateismista ja uskonnonvastaisuudesta venyttää uskottavuuden rajoja. Vitz toteaa kirjan lopussa, että ateismia tuottavat muutkin tekijät biologisista kulttuurisiin, mutta hän on keskittynyt yhteen mielestänsä keskeiseen.

Vitz ei perustele, miten käsiteltävät henkilöt ovat valikoituneet. Lista on pitkä ja melko relevantti painottuen 1700-luvulta 1900-luvun ensimmäiselle puoliskolle, mutta siitä puuttuvat esimerkiksi ateismiansa julistanut Markiisi de Sade ja Charles Darwin, joka kiisti olevansa ateisti mutta täyttää Vitzin käyttämän analyyttisen määritelmän.

Käsittely on paikoin anekdoottimaista. Jos ateistin elämästä ei löydy varhaista isän kuolemaa, sieltä löytyy ”heikko” isä, joka tulee todistettua verrattain satunnaisella lainauksella tai anekdootilla. Kontrolliryhmässä pätee sama: anekdootti riittää perustelemaan hyvän isäsuhteen.

Jaan Vitzin kanssa ajatuksen siitä, että ateismi ei ole vain huolellisen ja rationaalisen pohdinnan tulos, vaikka moni ateisti niin asiansa esittääkin. Mutta tätä mieltä oli jo vaikkapa Nietzsche.

Kiinnostava esimerkki on Richard Dawkins, joka vetoaa järkeen ja luonnontieteeseen ateismin perustana, mutta on suuri houkutus tulkita niin, että hänen uskonnonvastaisuutensa intensiteetti perustuu kielteiseen lapsuudenkokemukseen katolisen papin hyväksikäytön uhrina.

Uudessa painoksessa on siis mukana Dawkins ja muut ”uusateistit”. Dennettin osalta Vitz esittää, että hänen isänsä kuoli onnettomuudessa Danielin ollessa hyvin nuori. Hitchensistäkin saadaan kaivettua etäinen isä, vaikka oman arvioni mukaan tulkinta on tendenssimäinen sen perusteella, että olen lukenut Hitchensin muistelman (Hitch-22), joka on myös Vitzin pääasiallinen lähde.

Sam Harrisin isäsuhteesta ei löydy mitään vikaa, ehkä siksi, ettei julkista aineistoa ole riittävästi. Se ei kuitenkaan Vitzin mielestä romuta teoriaa, vaan on yksinkertaisesti poikkeustapaus. Samaan kastiin menevät Karl Marx ja Denis Diderot.

Vitzin lähestymistavassa on (edellä mainittujen lisäksi) ainakin kuusi kauneusvirhettä. Niistä ensimmäinen on se, ettei hän erottele uskonnollisesti välinpitämätöntä tai verrattain myönteistä ateismia uskonnonvastaisesta ateismista. Hän kirjoittaa ateismista ja määrittelee sen kannaksi, jossa hylätään uskomus yhdestä Jumalasta, joka ylittää maailman ja johon ihmisillä on henkilökohtainen suhde. Käytännössä hän kuitenkin kirjoittaa uskonnonvastaisista kannoistaan tunnetuista ateisteista. Tämä aiheuttaa sekaannusta, ehkä tarkoituksellisesti, sillä näin argumentti laajenee uskonnonvastaisesta ateismista kaikkiin, jotka täyttävät ateismin määritelmän. Samalla uskonnollisuus normalisoidaan, mikä vaikuttaa olevan Vitzin teoksen piiloviesti.

Toinen ongelma on se, että todistusaineisto perustuu valikoituihin yksilöihin. Hän ei käy läpi sosiologista tutkimusta ja tilastoja aiheesta. Hänellä on yksi viite tilastoon vuodelta 1932. Sen mukaan Yhdysvalloissa uskonnonvastaisten järjestöjen jäsenillä on suhteellisesti muuta väestöä enemmän varhaisia isänmenetyksiä tai huonoja isäsuhteita. On huono signaali, ettei Vitz tuo esiin tuoretta aineistoa – mahdollisesti siksi, ettei teoria saisi sieltä tukea. Tulkintaa siis venytetään yksilöistä koko ilmiön tulkintaan ilman tilastojen tarkastelua.

Vitz jatkaa tätä venyttämistä toteamalla, että uusateismin suosio saattaa perustua dysfunktionaalisten perheiden lisääntymiseen. Todisteita ei tarjota ja oikeastaan koko yhteiskuntaa koskeva ajatus dysfunktionaalisista perheistä on hänen argumenttinsa kannalta väärällä tasolla: hänen pitäisi osoittaa, että juuri uusateismin kannattajista löytyy enemmän dysfunktionaalisia perhetaustoja kuin muista segmenteistä. Lisäksi koko ajatus dysfuntionaalisista perheistä on normatiivinen kannanotto ydinperhemallin puolesta.

Kolmas ongelma on retorinen. Vitzin käsittelyssä on silmiinpistävä epätasapaino ateisteista ja teisteistä kerrottaessa: ateisteista ja heidän merkittävistä saavutuksistaan annetaan valju ja nuiva kuva, kun taas teistien saavutuksia ylistetään. Kuvaus ei suinkaan rajoitu isäsuhteiden analyysiin. Viimeistään tässä vaiheessa lukija alkaa epäillä kirjoittajan asennetta.

Neljäs ongelma koskee aineiston tulkintaa. Vitzin lukee joko kohdehenkilön itse kirjoittamia tai toisten kirjoittamia elämäkertoja realistisesti. Vitz olettaa, että se, mitä lapsuudesta kerrotaan on todenmukainen kuvaus isäsuhteesta. Toisin sanoen hän sivuuttaa täysin sen ajatuksen, että elämäkerta on kerrottua. En näe mitään vikaa siinä, että tietoisesti valitaan realistinen lukutapa, mutta jos ei edes pohdita elämäkerran kerronnallisuuden mahdollista vaikutusta lähdemateriaaliin, ei tekijä anna kovin itsereflektiivistä kuvaa omasta tutkimustavastaan ja käytetyn aineiston mahdollisista rajoitteista tehtävänannon selvittämiseksi.

Viides ongelma on siinä, että Vitzin tulkinta on melko historiaton ja kulttuuriton. Toki hän yrittää ratkaista tämän ottamalla kontrolliryhmään teistejä samalta historialliselta aikakaudelta, mutta hän ei suhteuta tarkastelemiansa henkilöitä yhteiskunnallisiin olosuhteisiin. Se tämänkaltaisessa psykologisessa näkökulmassa haraa vastaan – oletus siitä, että sama psyykkinen mekanismi toimii käytännössä irrallaan muusta yhteiskunnasta.

Todistavatko kuvaukset siitä, että hyvistä isäsuhteista tulee teistejä, jotka elävät onnellista ja tasapainoista elämää vai esimerkiksi siitä, että tiettynä historiallisena ajankohtana modernisoituvassa Euroopassa (erit. 1700-luvulta 1900-luvun alkupuolelle) on ollut erityisen hankalaa olla ateisti? Vitz vaikuttaa ajattelevan edellisen mukaan, kun taas itse olen taipuvainen jälkimmäisen tulkinnan kannalle.

Ei ole mielestäni yllättävää, että psykologian alalla on yhtä lailla isoja nimiä, joiden tutkimustyö perustuu Vitzille täysin vastakkaisen kannan osoittamiseen, siis siihen, että ateistit ovat hyviä ja normaaleja ihmisiä. Esimerkiksi käy Benjamin Beit-Hallahmi, joka Vitzistä poiketen vyöryttää tutkimuksissaan massiivisen määrän tilastotietoja viime vuosikymmeniltä.

Kuudes ongelma koskee tekijän omaa vakaumusta. Kristittynä Vitz pitää tärkeänä myös uppoutua keskusteluun uskonnon alkuperäisestä muodosta, vaikka sillä ei ole mitään välttämätöntä suhdetta hänen ateismiteoriaansa. Hän asettuu kannattamaan monien muiden kristittyjen tutkijoiden tavoin niin sanottua alkumonoteismia, jonka mukaan polyteismi on yksijumalaisuuden myöhempi, degeneroitunut muoto. Viimeistään tämän keskustelun varsin pinnallinen sisällyttäminen teokseen saa minut vakuuttuneeksi, ettei Vitziä tarvitse tämän esityksen perusteella pitää puolueettomuuteen pyrkivänä tutkijana.

Vaikka Vitzin ansio on sen osoittaminen, että yllättävän moni historian tunnettu ateisti menetti isänsä lapsena tai nuorena, yleisesti hänen lähestymistapansa palauttaa mieleeni Deleuzen ja Guattarin kommentin Freudin susimies-tapausesimerkistä. Susimiehen unissa on joukko susia ja Freud muistaa sadun sudesta ja seitsemästä pienestä kilistä. Kun otetaan kilejä pois susimiehen unessa olevasta susijoukosta, niin jäljelle jää lopulta yksi susi: se on isä!

Nälkäpeli (ei sisällä spoilereita)

En ole koskaan innostunut nuorille suunnatuista romaaneista enkä niiden filmatisoinneista. Syytä en osaa sanoa. Teininä yritin lukea Viisikkoja, mutta en päässyt loppuun asti. Sormusten herroja en ole lukenut. Elokuvat olivat niin pitkästyttäviä, että välillä piti käyttää kuvakelausta. Potter-kirjoihin en ole koskenut ja leffat ovat pitkästyttäviä lastenelokuvia. Samaan sarjaan laitan myös Da Vinci koodin, jota en ole lukenut, mutta leffa oli hömppäversio itsessään lapsenmielistä seikkailua ja suurta tarinaa yhdistävästä Indiana Jonesista. Sitten löytyi poikkeus.

Teineille kohdistettu Nälkäpeli-trilogia (Hunger Games) oli pitkään minulle täysin tuntematon juttu. Katsoin ensimmäisestä kirjasta tehdyn elokuvan tietämättä ilmiöstä yhtään mitään. Se iski, ehkä sen aihe oli emotionaalisesti niin koukuttava. Tapahtumat sijoittuvat tulevaisuuteen, jossa pääkaupunki on kukistanut kapinan ja hallitsee kahtatoista puutteessa elävää vyöhykettä. Muistutukseksi kapinan turhuudesta vyöhykkeiltä valitaan joka vuosi kaksi alaikäistä lasta Nälkäpeliin, jossa lapset tappavat toisiaan. Vain yksi selviytyy hengissä ja 23 kuolee.

Ehkä Nälkäpelissä vetoaa se, että se muistuttaa William Goldingin Kärpästen herrasta, jonka ahmin lukiossa. Vaikka Kärpästen herraa on helppo tulkita allegoriana maailmanpoliittisista tapahtumista, minua selvästi kiehtovat teokset, joissa lapsien väkivaltaisuus yhdistyy jonkinlaiseen pelitilanteeseen – tapa tai tule tapetuksi. On löydettävä liittolaisia, jotta selviytymismahdollisuudet kasvavat, mutta on petettävä liittolaiset, koska vain yksi voi sääntöjen mukaan olla voittaja.

Itse pelitilanteet ovat vain pieni osa trilogiaa. Ensimmäisessä osassa peli on pääosassa, toisessa sitä on pieni osa ja kolmannessa ei ollenkaan. Kehyskertomuksessa on sopivasti sekoitettu kreikkalaista mytologiaa, Rooman valtakuntaa, tositelevisiotematiikkaa ja dystooppista scifiä.

Kävin katsomassa toisesta kirjasta ilmestyneen elokuvan. Sen jälkeen alkoi vaivata, miten trilogia päättyy. En viitsinyt mennä etsimään vastausta verkosta enkä aikonut odottaa seuraavien elokuvien ilmestymistä (viimeinen kirja jaetaan kahteen elokuvaan). Päätin siis ostaa kirjat ja lukea ne alusta loppuun.

Kirjoissa päähenkilö Katniss Everdeen, 16-vuotias nuori nainen, kertoo tapahtumista minä-muodossa. Elokuvissa kerronta on ”objektiivista”. Kirjoissa on myös paljon enemmän teininä olemisen tematiikkaa ja ehkä hienovaraisia moraaliohjeita.

Ensimmäinen elokuva noudattelee kirjan tapahtumia kohtuullisen hyvin. Tietenkin kirjassa on erilaisia painotuksia ja enemmän tilaa käsitellä asioita – esimerkiksi päähenkilön pohdintoja siitä, voiko hän luottaa Nälkäpelissä samalta vyöhykkeeltä valittuun kumppaniin on kuvattu paljon elokuvaa syvemmin. Sama pätee moniin muihin tunteisiin.

Toinen elokuva, Vihan liekit (Catching Fire) jatkuu melko suoraan siitä, mihin ensimmäinen päättyi. Jos ei ole nähnyt ensimmäistä tai lukenut kirjaa, ei ole järkeä katsoa toista osaa. Tämä filmatisointi poikkeaa kuitenkin melko paljon kirjasta ja muutamia yksityiskohtiakin on muutettu. Kun luin ensimmäisen osan, en saanut erityisen merkittävää lisävalaistusta tapahtumiin. Toisen osan lukiessani ymmärsin elokuvasta paljon sellaista, joka jäi pimentoon tai epäselväksi katsomiskokemuksessa.

Vähän aikaa sitten kuultiin Philip Seymour Hoffmanin kuolemasta. Hoffman esittää toisessa elokuvassa pelinjohtajaa Plutarch Heavensbeetä. Kolmannessakin kirjassa Matkijanärhi (Mockingjay) Hoffmanin esittämällä hahmolla on keskeinen osa. Siitä tehdyn ensimmäisen elokuvan kuvaukset hän sai päätökseen, mutta toisessakin osassa hänellä on tehtävää. Tiedotteen mukaan suurin osa kuvauksista ehdittiin saamaan valmiiksi ja loputkin voidaan toteuttaa nykytekniikan avulla.

Kolmas kirja alkaa mennä villiksi ja sotaisaksi teiniseikkailuksi. Siinä missä ensimmäinen kirja oli täysin uskottava, toinen ottaa siitä pari askelta pois ja kolmas venyttää rajoja edelleen. Menemättä paljastaviin yksityiskohtiin totean, että kolmas osa sisältää emotionaalisesti verrattain rajuja ja rohkeitakin ratkaisuja. Se jättää myös paljon lankoja, joita ei solmita kunnolla yhteen, vaikka mielestäni tarpeeton epilogi kertookin, miten sitten tapahtui.

Kirjojen lukemisen ja tähän mennessä valmistuneiden leffojen katsomisen jälkeen en ihmettele trilogian suosiota.

Studioalbumit osa 30: Deep Purple

Deep Purple kuului osaksi hevilapsuuden ruokalistaa. Nuorisotalon valikoimassa oli Burn kulahtaneena vinyylinä ja Fireball nauhoitettiin kasetille. Vuonna 1984 ”Perfect strangersin” video ilahdutti ja biisi sykähdytti.

Tukkahevin kultakautena Purple kuitenkin kuulosti aina jotenkin vääränlaiselta. Siitä ei muodostunut mitään suosikkia. Se tuntui olevan osa menneisyyttä. Ritchie Blackmoren lohikäärme- ja ritarileikeistä muistuttavista asusteista huolimatta bändillä oli liian vähän meikkiä, hiuslakkaa ja koiran kaulapantoja. Kuuntelu jäi lopulta vähäiseksi.

Noin 15-vuotiaana olin jo hylännyt tukkahevin ja muunkin hevin. Jostain syystä kuitenkin ostin Anttilasta In Rockin vinyylinä, kenties 10 markan (1,6€) hinnan vuoksi. Se kuulosti silloin ja aina myöhemminkin hyvälle, mutta se ei innostanut ostamaan eikä oikeastaan edes kuuntelemaan lisää.

Vasta noin 23 vuotta myöhemmin ostin Burn-albumin, kenties 3,5 euron hinnan vuoksi. Se kuulosti asialliselta, vaikka ei samalta kuin 10-vuotiaana.

Nyt päätin kuunnella kaikki albumit läpi, vaikka ounastelin projektin muodostuvan raskaaksi tällaiselle amatöörille.

Shades of Deep Purple (1968) ei ole heviä, vaan jamirokkia, jonka kohokohta on Billy Joe Royalin vuotta aikaisemmin levyttämä ”Hush”. Levy sisältää myös tarpeettoman version ”Helpistä” ja omintakeisen luennan ”Hey Joesta”. Tällöin laulajana oli Rod Evans.

The Book of Taliesyn (1968) ei myöskään ole heviä, vaan askeleen psykedeelisempää jamirokkia, jolla lyhin biisi on vähän yli 4 minuuttia. Siltä löytyy taas Beatles-kover (”We can work it out”), Ike ja Tina Turnerin ”River deep, mountain high” ja Neil Diamondin ”Kentucky woman”. Jotenkin pidän albumista, vaikka en osaa perustella itselleni miksi.

Deep Purple (1969) ottaa jo pienen askeleen hevimpään suuntaan tai ainakin hard rockiin, mutta on silti lähempänä psykedeliaa ja miksei myös progea. Silti puuttuvat hitit ja koveritkin on vähennetty yhteen. Se on Donovanin ”Lalena”, joka kuulostaa keskitasoa heikommalta Procol Harumilta. Ainakin ”Blind” on aika mainio biisi, mutta kokonaisuus on epätasainen. Albumi julkaistiin ”nerokkaasti” Yhdysvalloissa, kun bändi palasi kiertueelta takaisin Britanniaan, jossa puolestaan ilmestyi edellinen levy. Siitä bändin runko ei enää ollut kiinnostunut. He etsivät uusia soittajia hevimmälle soundille.

In Rock (1970) on tosiaan maannut vinyylihyllyssä yli 20 vuotta. ”Speed king” ja ”Child in time” ovat toimineet tähän asti ja toimivat edelleen, kuten loputkin raidat. Rod Evansin tilalle laulajaksi tuli Ian Gillan, bassonvarteen tarttui Roger Glover. Molemmat soittivat aikaisemmin yhtyeessä Episode Six. Heidät pestattiin soittamaan rajummin, hevimmin. Kyse on klassikosta, jota ei viitsi tyylilajistaan huolimatta kutsua heviklassikoksi, koska se vihjaisi, ettei teos välttämättä olisi osa yleistä rockin kaanonia. Koska levy-yhtiön mielestä albumilta puuttui single, teki bändi pikaisesti sellaisen. ”Black night”, yksi Purplen arvostetuimpia biisejä, julkaistiin samaan aikaan levyn kanssa.

Fireball (1971) ei auennut lapsena. Nyt ensimmäisenä jään tuijottamaan kansikuvaa, jota katsoessa en tiedä, itkisinkö vai nauraisinko. Levy kuitenkin toi yhtyeelle ensimmäisen listaykkösen Briteissä. Ja ehkä lapsuuden karsastus johtui siitä, että soittajilla ollut tarpeeksi niittejä. Nyt oli uuden kuuntelun aika. Nimikkobiisi avaa teoksen tymäkällä rokilla. Ei tässä mitään ”Speed kingin” sfäärejä tavoiteta, mutta kosketinsoittaja Jon Lord on liekeissä. Raitojen tyylit vaihtelevat läpi albumin – mukana on myös hyvin epäpurplemainen kantrifolk ”Anyone’s daughter” – mutta yleisesti sitä kantaa Lordin soitto. Myöhäisemmillä versioilla on hittipotentiaali omaava ”Strange kinda woman”, mutta sitä ei löydy alkuperäiseltä brittijulkaisulta, koska se ilmestyi vain singlenä. Bändi ei itse arvostanut levyä korkealle, sillä jätkät tuntuivat varmistelevan omaa suuruuttaan sen sijaan, että olisivat riskeeranneet ja innovoineet In Rockin tavoin. Se ei myöskään yltänyt In Rockin kaltaisiin myyntilukuihin. Kenties orastavalla glam-buumilla oli osuutta asiaan.

Machine Head (1972) on ansaitusti yhtyeen arvostetuimpien levyjen joukossa. Samalla se on rankattu korkealle metallialbumien listoilla ja ylipäätään populaarimusiikin kaanonissa. Sen tempo on maltillisempi kuin In Rockin ja sen vahvuus on mielestäni tasapainoisuudessa. Sieltä löytyy ”Smoke on the water”, mutta minulle kyseinen kappale ei ole merkinnyt koskaan paljoakaan. Täällä on myös toinen yhtyeen klassikoista, ”Highway star”. Kehuista huolimatta en pidä albumia yhtyeen parhaimpana.

Samana vuonna ilmestyi livelevy Made in Japan, joka on syystäkin avannut bändin monille. Se on tavallaan kokoelma yhtyeen parhaista paloista.

Who Do We Think We Are (1973) nauhoitettiin jo 1972, mutta albumi ilmestyi seuraavana vuonna. Sen avaa hitiksi tarkoitettu ”Woman from Tokyo”, joka on lähinnä kiusallinen ellei pelkästään tyhjänpäiväinen ”runkkurock”. Tässä vaiheessa jäsenillä oli ristiriitoja eivätkä kriitikotkaan pitäneet levystä entiseen tapaan, vaikka albumi kävikin listoilla useassa maassa.

Burn (1974) alkaa nimibiisillä, joka on luultavasti ensimmäinen kuulemani Purplen biisi, ja siksi se on painunut muistiin. Bändistä lähteneen Gillanin oli korvannut David Coverdale ja basisti Roger Gloverin Glenn Hughes. In Rockilla ensimmäisenä näkyneen suunnanmuutoksen aikana bändiin tulleet henkilöt, jotka tekivät myös biisejä, olivat poissa kuvioista, toistaiseksi. Riippumatta siitä, mitä fanit ja kriitikot ajattelevat siitä, kuka on se ainoa oikea Purplen laulaja, en ainakaan valita Coverdalen vokaaleista. Tosin Gillanista pidän enemmän. Joka tapauksessa Burn on tasapainoisen kuuloinen, vaikka se sisältää vaikutteita useista musiikkityyleistä. Ainakin se on paljon edellistä albumia parempi.

Stormbringer (1974) lähtee käyntiin vahvalla nimibiisillä, josta tulee etäisesti mieleen joidenkin aikaisempien albumien avaukset (”Speed king”, ”Fireball”). Tämän jälkeen meno muuttuu soulista, funkista ja aikuisten boogierokista aineksensa hakevaksi keskitien jamitteluksi. Ennen kuuntelua kuvittelin, jokseenkin virheellisesti, että kyse olisi keskeisestä levystä. Nyt tiedän paremmin: ei mahdu parhaaseen kolmannekseen. Bändi oli samaa mieltä: Jon Lordin mukaan albumi oli teknisesti täydellinen, mutta siitä puuttui sielu ja Ritchie Blackmore inhosi levyn funk-vaikutteita. Dave Thompson kirjoittaa Purple-kirjassaan, että Stormbringer oli ”unohtumattoman mitäänsanomaton levy”.

Come Taste the Band (1975) on huomionarvoinen albumi jo siksi, ettei kitarassa ole Ritchie Blackmore vaan useita biisejäkin säveltänyt Tommy Bolin, joka kuoli heroiinin yliannostukseen vuotta myöhemmin. Albumi ei ehkä ole bändin arvostetuimpia, mutta Stormbringerin soulien ja funkien jälkeen se on paluu jämäkän hard rockin peruskaavaan. Levyn kiinnostavimpiin biiseihin kuuluu sen päättävä ”You keep on moving”, mutta kokonaisuus on liian tasapaksu noustakseen bändin parhaimmistoon minun listallani – siltä puuttuvat täysosumat. Pian tämän jälkeen Purple hajosi.

Perfect Strangers (1984) oli bändin paluulevy yhdeksän vuoden jälkeen (bändi oli telakalla 8 vuotta). Sekä Gillan että Blackmore olivat palanneet kokoonpanoon. Albumi sisältää tietenkin nimibiisin, joka on uponnut aina videota myöden. Oikeastaan koko paketti on vankka 1980-luvun hevilevy, vaikka en ihan joka viikko kotioloissa sitä kuuntelisikaan.

The House of Blue Light (1987) on edeltäjäänsä popimpi ja melodisempi teos, joka suuntaa AOR:n tyyliapajille. Äänimaisemaltaan se on kasarimpi kuin mikään muu Purplen levy – kasari siinä pejoratiivisessa merkityksessä, kun aikaisemmin tyylinsä luoneet bändit yrittävät olla ajanmukaisia soundeilla, joita kaikki alkoivat kammoksua nopeasti. Jopa heikoilla Purple-albumeilla kantaneet Jon Lordin kosketinsoittimet on muokattu lähelle 80-luvun synasoundeja. Biisimateriaali on tasaisen mukavaa, mutta se uhkaa jäädä kuuntelussani soundien päivittelyn varjoon. Levyn jälkipuoli on parempi ja suosikeikseni nousevat ”Strangeways” sekä vauhdikkaan ponnekas ”The Spanish archer”. Levyn päättää Rainbow-tyylinen laukka ”Dead or alive”. Dave Thompson on minuakin tylympi kirjoittaessaan, että ”albumi oli rimanalitus”, mutta hänkin nostaa ”The Spanish archerin” muiden biisien yli. Levyllä on myös ”Mitzi Dupree”, joka kertoi Gillanin tuntemasta viihdetaiteilijasta, joka ”ampui alapäästään pingispalloja hämmästyttävän tarkasti.”

Slaves and Masters (1990) on ensimmäisen Purple-albumi, jolla laulajana on Joe Lynn Turner. Minulle hän on leimallisesti Rainbow’n laulaja, samalla tavalla kuin Gillan on se oikea Purple. Itse levy on soundeiltaan edeltäjästään poikkeava. Biisimateriaali vaihtelee tasaisen miellyttävästä perusjunttauksesta boogiejytään (”Fire in the basement”), mitäänsanomattomiin heviballadeihin (”Love conquers all”) ja tylsempään amerikkalaiseen valtavirran hard rockiin (”Breakfast in bed”). Kirjainyhdistelmä AOR ei ole kaukana tästä levystä. Yhtyeen uran parhaisiin verrattuna Slaves on köykäinen teos: ei tarpeeksi Purplea ollakseen jykevää rokkia, ei riittävän Rainbow ollakseen melodisesti yhtä tarttuva. Samaa ajatteli Jon Lord, jonka mielestä levyä ei olisi pitänyt julkaista Purplen nimellä.

The Battle Rages on (1993) toi Gillanin takaisin vokalistiksi ja ote siirtyi piirun verran kohti perinteitä. Enää ei oltu vaihtuvan trendin kyydissä vaan tehtiin peruslevy perussoundeilla. Toisaalta voisi sanoa, että juuri tätä kaikki pitkän linjan rokkibändit tekivät 1990-luvulla. Toisin sanoen 1990-luvun trendinä oli ajaton yleissoundi, joka ei tule muistuttamaan mistään ohimenevästä hetkestä. Biisimateriaali on taas tasaista: levyllä ei ole suuria hittejä, mutta sitä kuuntelee mielellään. Melodiansa vuoksi ”Anya” jää mieleen muita paremmin, vaikka perusjuntta (esimerkiksi ”Nasty piece of work”) ei ole yhtään heikompaa.

Purpendicular (1996) on erikoinen tyylillinen sillisalaatti. Sillä on hetkensä, mutta sitä kantaa Jon Lordin soitto ja Gillanin ääni pikemminkin kuin vahvat sävellykset. Kitaranvarteen oli tullut Steve Morse. Tämä oli ensimmäinen Purple-levy ilman perustajajäsentä Ritchie Blackmorea, mutta se ei tee tyylillistä railoa edelliseen pitkäsoittoon. Levyn erikoisin piirre on se, että ”The Aviator” -kappaleessa Gillan kuulostaa Bob Mouldilta.

Abandon (1998) on tasaisen tylsää aikansa Purplea. Alun ”Any fule kno that” tuo mieleen jopa Red Hot Chili Peppersin ja lopun ”Bludsucker” on uusi sovitus In Rockilla julkaistusta biisistä ”Bloodsucker”. Siinä välissä on niin tasapaksua jöötiä, etten edes yritä keksiä mitään kirjoitettavaa.

Bananas (2003) on levy, jota en ole kuullut. Jon Lord on korvattu Don Aireylla, joten siitä puuttuu kaksi DP:n kantavaa hahmoa ja perustajaa. Tässä vaiheessa bändi voisi vaihtaa nimensä, riippumatta siitä, millaista musiikkia albumi pitikään sisällään. Levy sai kuitenkin melko myönteisiä arvioita. Lisäksi itse bändille jäi hyvä maku suuhun. Kuulemani ”Haunted” on kelvollinen raita, mutta ei sillä ole esittäjän nimen lisäksi juuri mitään tekemistä Purplen kanssa. Toisaalta alkuperäisrumpali Ian Paice on edelleen mukana. Hän onkin ainoa henkilö, joka on soittanut kaikilla bändin levyillä.

Rapture of the Deep (2005) jatkoi samalla kokoonpanolla. Taas tekee mieli käyttää termiä tasapaksu, kun biisit eivät nouse toistensa yli eikä albumi herätä muutenkaan mielenkiintoa. Levy myi surkeasti ja EMI antoi kenkää takamukseen.

Now What?! (2013) ei ole sen heikompi kuin muutkaan, mutta ei sitä voi sanoa välttämättömäksi. Autoreissulla sitä voisi pyöritellä, mutta kun ei ole autoa, en keksi albumille mielekästä käyttöä. Kokoonpano on sama kuin parilla edeltäjällä. Levyltä löytyy vuonna 2012 haimasyöpään kuolleelle Jon Lordille tehty biisi ”Above and beyond”.

Kuuntelurupeaman yhteydessä tuli luettua Dave Thompsonin Smoke on the Water – Deep Purplen tarina. Kun sen yhdistää tähän, saadaan jonkinlainen karkea struktuuri yhtyeelle: se aloitti b-luokan Beatlesina, joka tunnettiin lievästi psykedeelisistä mutta tanssittavista kovereista. Se keksi itsensä uudelleen kolmen levyn jälkeen. Tästä alkoi se Deep Purple, joka on kaikkein arvokkainta. Sitten on Coverdalen tasoltaan vaihteleva aika. Gillanin johtamassa reunionissa ollaan jo 80-luvulla, jonka jälkeen bändi alkaa vähän kerrallaan muuttua miehistönvaihdosten myötä itsensä tribuuttibändiksi. Toisaalta Gillan ja Glover ovat olleet bändissä pitkään ja tehneet biisejä, joten ehkä heistä on tullut Purplen toinen ydin alkuperäisen kolmikon – Blackmore, Lord ja Paice – lisäksi.

Koulujen uskonnonopetus

Yle uutisoi 3.2.2014 kyselystä, jossa tiedusteltiin mielipidettä uskonnonopetuksesta. Kyselyyn vastasi 107 kansanedustajaa.

Ensimmäinen kysymys kuului, ”Pitäisikö oman uskonnon opetus korvata kaikille pakollisella, yhteisellä, ei-katsomuksellisella uskontotiedon ja etiikan opetuksella?” 39 prosenttia vastasi kyllä ja 61 prosenttia vastasi ei.

Toinen kysymys kuului, ”Pitääkö peruskoulussa olla oman uskonnon opetusta?” 65 prosenttia vastasi kyllä ja 35 prosenttia vastasi ei.

Kolmas kysymys kuului, ”Pitäisikö uskonnon opetuksesta peruskoulussa luopua kokonaan?” 8 prosenttia vastasi kyllä ja 92 prosenttia vastasi ei.

Näitä on helpointa purkaa lopusta. Jonkinlaiselle uskonnonopetukselle on erittäin vahva kannatus (kysymys 3).

Ensimmäisen ja toisen kysymyksen pieni neljän prosentin heitto vastauksissa herättää kysymyksen, miksi jotkut ovat sitä mieltä, että oman uskonnon opetusta tarvitaan, mutta oman uskonnon opetus voidaan korvata uskontotiedon ja etiikan opetuksella. Ilmeisesti kaikki kansanedustajat eivät osaa vastata koherentisti edes näin yksinkertaiseen kysymykseen. Tai sitten taustalla on monimutkaisia ajatuksia, joita en osaa tässä arvailla.

Ylen uutisen mukaan ”Uudistuksen [eli oman uskonnon opetuksen korvaamisen kaikille yhteisellä uskontotiedolla ja etiikalla] kannalla olivat kaikki kyselyyn vastanneet vasemmistoliiton ja vihreiden kansanedustajat. Selvimmin ehdotusta vastustivat keskustan ja kristillisdemokraattien kansanedustajat.”

Tämä on yhdenmukainen sen kanssa, mitä tiedetään poliittisten puolueiden kannattajien uskonnollisuudesta ja myös arvoista. Keskimäärin Vasemmistoliiton ja Vihreiden kannattajat ovat vähiten uskonnollisia ja Kristillisdemokraattien ja Keskustan kannattajat ovat eniten uskonnollisia. Muut ovat niiden välissä, joskin Perussuomalaiset sekoittavat pakkaa. Niissä on sekä vahvasti kirkko- ja uskontokriittisiä että vahvasti uskonnollisia. Siksi olisi ollut kiinnostavaa tietää myös persujen jakautuminen tässä kysymyksessä. Yleisesti kuitenkin arvokonservatismi ja oman uskonnon opetuksen puolustus kulkevat käsi kädessä.

Yksi asia on kuitenkin muistettava: yhteistä uskontotiedon ja etiikan opetusta vastustavat myös uskonnottomien asiaa ajavista järjestöistä esimerkiksi Humanistiliitto. Näin siksi, koska silloin heidän lempilapsellaan, elämänkatsomustiedolla, ei olisi enää itsenäistä asemaa.

Uskonnonopetuksesta on keskustelu julkisuudessa vuosikymmeniä, mutta yksi muutos on siinä, että uskonnonopetusta täytyy perustella entistä enemmän. Sen asema pitää oikeuttaa julkisessa keskustelussa. Esimerkiksi 1950-luvulla näin ei ollut. Elämänkatsomustiedon luominen oppiaineeksi herätti paljon keskustelu 1980-luvulla. Tällöin haluttiin taata uskonnottomille oma viipale koulumaailmasta; tunnustuksellisen uskonnonopetuksen (ja myöhemmin oman uskonnon opetuksen) kyseenalaistavat äänet ovat olleet pääosin marginaalissa. Nyt keskiössä on itse uskonnonopetuksen asema.

En ole koskaan piilotellut omaa kantaani tässä asiassa. Olisin vastannut ”kyllä”, ”ei” ja ”ei”. Kannatan kaikille yhteistä uskonto- ja elämänkatsomustietoa – nimike, joka on mielestäni paljon parempi kuin uskontotieto ja etiikka. En ole toistaiseksi kohdannut vakuuttavaa argumenttia oman uskonnon opetuksen puolesta, jos vaihtoehtona olisi uskonto- ja elämänkatsomustieto. En myöskään ole valmis kannattamaan mallia, jossa ihmiset kulkisivat läpi koulun kuulematta mitään perusteellista uskonnosta.

Oppiaineen tulisi integroida tasapainoisesti sisältöjä, jotka koskettavat niin uskontoperinteitä kuin mitä tahansa katsomuksellisia kysymyksiä. Kysymys ei olisi siitä, että opetettaisiin kaikkien omia uskontoperinteitä ja uskonnottomuutta samassa luokkahuoneessa, vaan tieto- ja katsomusaineen risteyttävä monitieteisesti rakentuva oppiaine, jossa voitaisiin käsitellä katsomuksellisia kysymyksiä niitä koskevan tutkimuksen valossa ja luoda myös mahdollisuus erilaisten katsomusten keskusteluun ja kohtaamiseen. Tällöin oppiaineen keskeisiä taustatieteitä olisivat uskontotieteen lisäksi esimerkiksi sosiologia, kulttuurintutkimus, antropologia, filosofia, teologia, psykologia ja historia sen mukaan, miten ne kontribuoivat käsiteltäviin sisältöihin.

Ylen kyselyn tulosta voi tulkita niin, että tällä hetkellä istuvien kansanedustajien enemmistö kannattaa nykyistä mallia. En silti pidä eroa nykymallin (61%) ja kaikille yhteisen aineen (39%) välillä suurena, varsinkin kun emme tiedä, mitä vastaamatta jättäneet asiasta ajattelevat. Vähintään tarvittaisiin keskustelua, jossa voitaisiin pohtia eri vaihtoehtoja. Toistaiseksi puhetta ja kommentteja on riittänyt, mutta sellaista kunnollista keskustelua, jonka tuloksena kansanedustajatkin tietäisivät täsmällisesti vaihtoehdoista, ei ole ollut.

Tosin nykysysteemi on kallis, joten jää kolme vaihtoehtoa tehdä se edullisemmaksi, jos raha puhuu: syrjiä vähemmistöuskontoja nostamalla vaadittavaa ryhmäkokoa, rakentaa kaikille yhteinen uskonto- ja elämänkatsomustieto tai luopua kaikenlaisesta uskonnonopetuksesta. Näistä kannatan keskimmäistä.