”Se on isä!”

Ankea lapsuus ja vaikea isäsuhde – siinäkö selitys, miksi ihmisistä tulee ateisteja? Suunnilleen näin voidaan tiivistää Paul C. Vitzin näkemys teoksessa Faith of the Fatherless: The Psychology of Atheism. Se ilmestyi vuonna 1999, mutta vuonna 2013 julkaistiin uudistettu laitos, jossa on mukana uuden esipuheen lisäksi esimerkiksi lyhyt uusateismia käsittelevä osio.

Teoksessa kehitetään psykologista teoriaa ateismista. Sen mukaan varhainen isän menetys tai huono isäsuhde on ateisteilla toistuva – joskaan ei välttämätön – piirre. Vitz ankkuroi lähestymistapansa Freudiin. Jos yhdessä freudilaisessa tulkinnassa uskonnollisuuden alkuperänä on isänmurha ja sen katuminen, joka johtaa isän tahdon sisäistämiseen ja projisoimiseen Jumalaan, Vitzin mukaan kapina isää vastaan on ateismin alku.

Vitz ei argumentoi tilastoilla vaan esimerkeillä. Hän tarkastelee tunnettujen ateistien elämäkertoja ja vertaa niitä ”kontrolliryhmään”, saman aikakauden teisteihin.

Se lähtökohta, että tarkastellaan tunnettujen ateistien isäsuhteita ja pohditaan, millainen vaikutus niillä on katsomuksellisiin käsityksiin, on sinänsä kiinnostava. Yritys esittää tämän pohjalta yleinen teoria ateismista ja uskonnonvastaisuudesta venyttää uskottavuuden rajoja. Vitz toteaa kirjan lopussa, että ateismia tuottavat muutkin tekijät biologisista kulttuurisiin, mutta hän on keskittynyt yhteen mielestänsä keskeiseen.

Vitz ei perustele, miten käsiteltävät henkilöt ovat valikoituneet. Lista on pitkä ja melko relevantti painottuen 1700-luvulta 1900-luvun ensimmäiselle puoliskolle, mutta siitä puuttuvat esimerkiksi ateismiansa julistanut Markiisi de Sade ja Charles Darwin, joka kiisti olevansa ateisti mutta täyttää Vitzin käyttämän analyyttisen määritelmän.

Käsittely on paikoin anekdoottimaista. Jos ateistin elämästä ei löydy varhaista isän kuolemaa, sieltä löytyy ”heikko” isä, joka tulee todistettua verrattain satunnaisella lainauksella tai anekdootilla. Kontrolliryhmässä pätee sama: anekdootti riittää perustelemaan hyvän isäsuhteen.

Jaan Vitzin kanssa ajatuksen siitä, että ateismi ei ole vain huolellisen ja rationaalisen pohdinnan tulos, vaikka moni ateisti niin asiansa esittääkin. Mutta tätä mieltä oli jo vaikkapa Nietzsche.

Kiinnostava esimerkki on Richard Dawkins, joka vetoaa järkeen ja luonnontieteeseen ateismin perustana, mutta on suuri houkutus tulkita niin, että hänen uskonnonvastaisuutensa intensiteetti perustuu kielteiseen lapsuudenkokemukseen katolisen papin hyväksikäytön uhrina.

Uudessa painoksessa on siis mukana Dawkins ja muut ”uusateistit”. Dennettin osalta Vitz esittää, että hänen isänsä kuoli onnettomuudessa Danielin ollessa hyvin nuori. Hitchensistäkin saadaan kaivettua etäinen isä, vaikka oman arvioni mukaan tulkinta on tendenssimäinen sen perusteella, että olen lukenut Hitchensin muistelman (Hitch-22), joka on myös Vitzin pääasiallinen lähde.

Sam Harrisin isäsuhteesta ei löydy mitään vikaa, ehkä siksi, ettei julkista aineistoa ole riittävästi. Se ei kuitenkaan Vitzin mielestä romuta teoriaa, vaan on yksinkertaisesti poikkeustapaus. Samaan kastiin menevät Karl Marx ja Denis Diderot.

Vitzin lähestymistavassa on (edellä mainittujen lisäksi) ainakin kuusi kauneusvirhettä. Niistä ensimmäinen on se, ettei hän erottele uskonnollisesti välinpitämätöntä tai verrattain myönteistä ateismia uskonnonvastaisesta ateismista. Hän kirjoittaa ateismista ja määrittelee sen kannaksi, jossa hylätään uskomus yhdestä Jumalasta, joka ylittää maailman ja johon ihmisillä on henkilökohtainen suhde. Käytännössä hän kuitenkin kirjoittaa uskonnonvastaisista kannoistaan tunnetuista ateisteista. Tämä aiheuttaa sekaannusta, ehkä tarkoituksellisesti, sillä näin argumentti laajenee uskonnonvastaisesta ateismista kaikkiin, jotka täyttävät ateismin määritelmän. Samalla uskonnollisuus normalisoidaan, mikä vaikuttaa olevan Vitzin teoksen piiloviesti.

Toinen ongelma on se, että todistusaineisto perustuu valikoituihin yksilöihin. Hän ei käy läpi sosiologista tutkimusta ja tilastoja aiheesta. Hänellä on yksi viite tilastoon vuodelta 1932. Sen mukaan Yhdysvalloissa uskonnonvastaisten järjestöjen jäsenillä on suhteellisesti muuta väestöä enemmän varhaisia isänmenetyksiä tai huonoja isäsuhteita. On huono signaali, ettei Vitz tuo esiin tuoretta aineistoa – mahdollisesti siksi, ettei teoria saisi sieltä tukea. Tulkintaa siis venytetään yksilöistä koko ilmiön tulkintaan ilman tilastojen tarkastelua.

Vitz jatkaa tätä venyttämistä toteamalla, että uusateismin suosio saattaa perustua dysfunktionaalisten perheiden lisääntymiseen. Todisteita ei tarjota ja oikeastaan koko yhteiskuntaa koskeva ajatus dysfunktionaalisista perheistä on hänen argumenttinsa kannalta väärällä tasolla: hänen pitäisi osoittaa, että juuri uusateismin kannattajista löytyy enemmän dysfunktionaalisia perhetaustoja kuin muista segmenteistä. Lisäksi koko ajatus dysfuntionaalisista perheistä on normatiivinen kannanotto ydinperhemallin puolesta.

Kolmas ongelma on retorinen. Vitzin käsittelyssä on silmiinpistävä epätasapaino ateisteista ja teisteistä kerrottaessa: ateisteista ja heidän merkittävistä saavutuksistaan annetaan valju ja nuiva kuva, kun taas teistien saavutuksia ylistetään. Kuvaus ei suinkaan rajoitu isäsuhteiden analyysiin. Viimeistään tässä vaiheessa lukija alkaa epäillä kirjoittajan asennetta.

Neljäs ongelma koskee aineiston tulkintaa. Vitzin lukee joko kohdehenkilön itse kirjoittamia tai toisten kirjoittamia elämäkertoja realistisesti. Vitz olettaa, että se, mitä lapsuudesta kerrotaan on todenmukainen kuvaus isäsuhteesta. Toisin sanoen hän sivuuttaa täysin sen ajatuksen, että elämäkerta on kerrottua. En näe mitään vikaa siinä, että tietoisesti valitaan realistinen lukutapa, mutta jos ei edes pohdita elämäkerran kerronnallisuuden mahdollista vaikutusta lähdemateriaaliin, ei tekijä anna kovin itsereflektiivistä kuvaa omasta tutkimustavastaan ja käytetyn aineiston mahdollisista rajoitteista tehtävänannon selvittämiseksi.

Viides ongelma on siinä, että Vitzin tulkinta on melko historiaton ja kulttuuriton. Toki hän yrittää ratkaista tämän ottamalla kontrolliryhmään teistejä samalta historialliselta aikakaudelta, mutta hän ei suhteuta tarkastelemiansa henkilöitä yhteiskunnallisiin olosuhteisiin. Se tämänkaltaisessa psykologisessa näkökulmassa haraa vastaan – oletus siitä, että sama psyykkinen mekanismi toimii käytännössä irrallaan muusta yhteiskunnasta.

Todistavatko kuvaukset siitä, että hyvistä isäsuhteista tulee teistejä, jotka elävät onnellista ja tasapainoista elämää vai esimerkiksi siitä, että tiettynä historiallisena ajankohtana modernisoituvassa Euroopassa (erit. 1700-luvulta 1900-luvun alkupuolelle) on ollut erityisen hankalaa olla ateisti? Vitz vaikuttaa ajattelevan edellisen mukaan, kun taas itse olen taipuvainen jälkimmäisen tulkinnan kannalle.

Ei ole mielestäni yllättävää, että psykologian alalla on yhtä lailla isoja nimiä, joiden tutkimustyö perustuu Vitzille täysin vastakkaisen kannan osoittamiseen, siis siihen, että ateistit ovat hyviä ja normaaleja ihmisiä. Esimerkiksi käy Benjamin Beit-Hallahmi, joka Vitzistä poiketen vyöryttää tutkimuksissaan massiivisen määrän tilastotietoja viime vuosikymmeniltä.

Kuudes ongelma koskee tekijän omaa vakaumusta. Kristittynä Vitz pitää tärkeänä myös uppoutua keskusteluun uskonnon alkuperäisestä muodosta, vaikka sillä ei ole mitään välttämätöntä suhdetta hänen ateismiteoriaansa. Hän asettuu kannattamaan monien muiden kristittyjen tutkijoiden tavoin niin sanottua alkumonoteismia, jonka mukaan polyteismi on yksijumalaisuuden myöhempi, degeneroitunut muoto. Viimeistään tämän keskustelun varsin pinnallinen sisällyttäminen teokseen saa minut vakuuttuneeksi, ettei Vitziä tarvitse tämän esityksen perusteella pitää puolueettomuuteen pyrkivänä tutkijana.

Vaikka Vitzin ansio on sen osoittaminen, että yllättävän moni historian tunnettu ateisti menetti isänsä lapsena tai nuorena, yleisesti hänen lähestymistapansa palauttaa mieleeni Deleuzen ja Guattarin kommentin Freudin susimies-tapausesimerkistä. Susimiehen unissa on joukko susia ja Freud muistaa sadun sudesta ja seitsemästä pienestä kilistä. Kun otetaan kilejä pois susimiehen unessa olevasta susijoukosta, niin jäljelle jää lopulta yksi susi: se on isä!

Nälkäpeli (ei sisällä spoilereita)

En ole koskaan innostunut nuorille suunnatuista romaaneista enkä niiden filmatisoinneista. Syytä en osaa sanoa. Teininä yritin lukea Viisikkoja, mutta en päässyt loppuun asti. Sormusten herroja en ole lukenut. Elokuvat olivat niin pitkästyttäviä, että välillä piti käyttää kuvakelausta. Potter-kirjoihin en ole koskenut ja leffat ovat pitkästyttäviä lastenelokuvia. Samaan sarjaan laitan myös Da Vinci koodin, jota en ole lukenut, mutta leffa oli hömppäversio itsessään lapsenmielistä seikkailua ja suurta tarinaa yhdistävästä Indiana Jonesista. Sitten löytyi poikkeus.

Teineille kohdistettu Nälkäpeli-trilogia (Hunger Games) oli pitkään minulle täysin tuntematon juttu. Katsoin ensimmäisestä kirjasta tehdyn elokuvan tietämättä ilmiöstä yhtään mitään. Se iski, ehkä sen aihe oli emotionaalisesti niin koukuttava. Tapahtumat sijoittuvat tulevaisuuteen, jossa pääkaupunki on kukistanut kapinan ja hallitsee kahtatoista puutteessa elävää vyöhykettä. Muistutukseksi kapinan turhuudesta vyöhykkeiltä valitaan joka vuosi kaksi alaikäistä lasta Nälkäpeliin, jossa lapset tappavat toisiaan. Vain yksi selviytyy hengissä ja 23 kuolee.

Ehkä Nälkäpelissä vetoaa se, että se muistuttaa William Goldingin Kärpästen herrasta, jonka ahmin lukiossa. Vaikka Kärpästen herraa on helppo tulkita allegoriana maailmanpoliittisista tapahtumista, minua selvästi kiehtovat teokset, joissa lapsien väkivaltaisuus yhdistyy jonkinlaiseen pelitilanteeseen – tapa tai tule tapetuksi. On löydettävä liittolaisia, jotta selviytymismahdollisuudet kasvavat, mutta on petettävä liittolaiset, koska vain yksi voi sääntöjen mukaan olla voittaja.

Itse pelitilanteet ovat vain pieni osa trilogiaa. Ensimmäisessä osassa peli on pääosassa, toisessa sitä on pieni osa ja kolmannessa ei ollenkaan. Kehyskertomuksessa on sopivasti sekoitettu kreikkalaista mytologiaa, Rooman valtakuntaa, tositelevisiotematiikkaa ja dystooppista scifiä.

Kävin katsomassa toisesta kirjasta ilmestyneen elokuvan. Sen jälkeen alkoi vaivata, miten trilogia päättyy. En viitsinyt mennä etsimään vastausta verkosta enkä aikonut odottaa seuraavien elokuvien ilmestymistä (viimeinen kirja jaetaan kahteen elokuvaan). Päätin siis ostaa kirjat ja lukea ne alusta loppuun.

Kirjoissa päähenkilö Katniss Everdeen, 16-vuotias nuori nainen, kertoo tapahtumista minä-muodossa. Elokuvissa kerronta on ”objektiivista”. Kirjoissa on myös paljon enemmän teininä olemisen tematiikkaa ja ehkä hienovaraisia moraaliohjeita.

Ensimmäinen elokuva noudattelee kirjan tapahtumia kohtuullisen hyvin. Tietenkin kirjassa on erilaisia painotuksia ja enemmän tilaa käsitellä asioita – esimerkiksi päähenkilön pohdintoja siitä, voiko hän luottaa Nälkäpelissä samalta vyöhykkeeltä valittuun kumppaniin on kuvattu paljon elokuvaa syvemmin. Sama pätee moniin muihin tunteisiin.

Toinen elokuva, Vihan liekit (Catching Fire) jatkuu melko suoraan siitä, mihin ensimmäinen päättyi. Jos ei ole nähnyt ensimmäistä tai lukenut kirjaa, ei ole järkeä katsoa toista osaa. Tämä filmatisointi poikkeaa kuitenkin melko paljon kirjasta ja muutamia yksityiskohtiakin on muutettu. Kun luin ensimmäisen osan, en saanut erityisen merkittävää lisävalaistusta tapahtumiin. Toisen osan lukiessani ymmärsin elokuvasta paljon sellaista, joka jäi pimentoon tai epäselväksi katsomiskokemuksessa.

Vähän aikaa sitten kuultiin Philip Seymour Hoffmanin kuolemasta. Hoffman esittää toisessa elokuvassa pelinjohtajaa Plutarch Heavensbeetä. Kolmannessakin kirjassa Matkijanärhi (Mockingjay) Hoffmanin esittämällä hahmolla on keskeinen osa. Siitä tehdyn ensimmäisen elokuvan kuvaukset hän sai päätökseen, mutta toisessakin osassa hänellä on tehtävää. Tiedotteen mukaan suurin osa kuvauksista ehdittiin saamaan valmiiksi ja loputkin voidaan toteuttaa nykytekniikan avulla.

Kolmas kirja alkaa mennä villiksi ja sotaisaksi teiniseikkailuksi. Siinä missä ensimmäinen kirja oli täysin uskottava, toinen ottaa siitä pari askelta pois ja kolmas venyttää rajoja edelleen. Menemättä paljastaviin yksityiskohtiin totean, että kolmas osa sisältää emotionaalisesti verrattain rajuja ja rohkeitakin ratkaisuja. Se jättää myös paljon lankoja, joita ei solmita kunnolla yhteen, vaikka mielestäni tarpeeton epilogi kertookin, miten sitten tapahtui.

Kirjojen lukemisen ja tähän mennessä valmistuneiden leffojen katsomisen jälkeen en ihmettele trilogian suosiota.

Studioalbumit osa 30: Deep Purple

Deep Purple kuului osaksi hevilapsuuden ruokalistaa. Nuorisotalon valikoimassa oli Burn kulahtaneena vinyylinä ja Fireball nauhoitettiin kasetille. Vuonna 1984 ”Perfect strangersin” video ilahdutti ja biisi sykähdytti.

Tukkahevin kultakautena Purple kuitenkin kuulosti aina jotenkin vääränlaiselta. Siitä ei muodostunut mitään suosikkia. Se tuntui olevan osa menneisyyttä. Ritchie Blackmoren lohikäärme- ja ritarileikeistä muistuttavista asusteista huolimatta bändillä oli liian vähän meikkiä, hiuslakkaa ja koiran kaulapantoja. Kuuntelu jäi lopulta vähäiseksi.

Noin 15-vuotiaana olin jo hylännyt tukkahevin ja muunkin hevin. Jostain syystä kuitenkin ostin Anttilasta In Rockin vinyylinä, kenties 10 markan (1,6€) hinnan vuoksi. Se kuulosti silloin ja aina myöhemminkin hyvälle, mutta se ei innostanut ostamaan eikä oikeastaan edes kuuntelemaan lisää.

Vasta noin 23 vuotta myöhemmin ostin Burn-albumin, kenties 3,5 euron hinnan vuoksi. Se kuulosti asialliselta, vaikka ei samalta kuin 10-vuotiaana.

Nyt päätin kuunnella kaikki albumit läpi, vaikka ounastelin projektin muodostuvan raskaaksi tällaiselle amatöörille.

Shades of Deep Purple (1968) ei ole heviä, vaan jamirokkia, jonka kohokohta on Billy Joe Royalin vuotta aikaisemmin levyttämä ”Hush”. Levy sisältää myös tarpeettoman version ”Helpistä” ja omintakeisen luennan ”Hey Joesta”. Tällöin laulajana oli Rod Evans.

The Book of Taliesyn (1968) ei myöskään ole heviä, vaan askeleen psykedeelisempää jamirokkia, jolla lyhin biisi on vähän yli 4 minuuttia. Siltä löytyy taas Beatles-kover (”We can work it out”), Ike ja Tina Turnerin ”River deep, mountain high” ja Neil Diamondin ”Kentucky woman”. Jotenkin pidän albumista, vaikka en osaa perustella itselleni miksi.

Deep Purple (1969) ottaa jo pienen askeleen hevimpään suuntaan tai ainakin hard rockiin, mutta on silti lähempänä psykedeliaa ja miksei myös progea. Silti puuttuvat hitit ja koveritkin on vähennetty yhteen. Se on Donovanin ”Lalena”, joka kuulostaa keskitasoa heikommalta Procol Harumilta. Ainakin ”Blind” on aika mainio biisi, mutta kokonaisuus on epätasainen. Albumi julkaistiin ”nerokkaasti” Yhdysvalloissa, kun bändi palasi kiertueelta takaisin Britanniaan, jossa puolestaan ilmestyi edellinen levy. Siitä bändin runko ei enää ollut kiinnostunut. He etsivät uusia soittajia hevimmälle soundille.

In Rock (1970) on tosiaan maannut vinyylihyllyssä yli 20 vuotta. ”Speed king” ja ”Child in time” ovat toimineet tähän asti ja toimivat edelleen, kuten loputkin raidat. Rod Evansin tilalle laulajaksi tuli Ian Gillan, bassonvarteen tarttui Roger Glover. Molemmat soittivat aikaisemmin yhtyeessä Episode Six. Heidät pestattiin soittamaan rajummin, hevimmin. Kyse on klassikosta, jota ei viitsi tyylilajistaan huolimatta kutsua heviklassikoksi, koska se vihjaisi, ettei teos välttämättä olisi osa yleistä rockin kaanonia. Koska levy-yhtiön mielestä albumilta puuttui single, teki bändi pikaisesti sellaisen. ”Black night”, yksi Purplen arvostetuimpia biisejä, julkaistiin samaan aikaan levyn kanssa.

Fireball (1971) ei auennut lapsena. Nyt ensimmäisenä jään tuijottamaan kansikuvaa, jota katsoessa en tiedä, itkisinkö vai nauraisinko. Levy kuitenkin toi yhtyeelle ensimmäisen listaykkösen Briteissä. Ja ehkä lapsuuden karsastus johtui siitä, että soittajilla ollut tarpeeksi niittejä. Nyt oli uuden kuuntelun aika. Nimikkobiisi avaa teoksen tymäkällä rokilla. Ei tässä mitään ”Speed kingin” sfäärejä tavoiteta, mutta kosketinsoittaja Jon Lord on liekeissä. Raitojen tyylit vaihtelevat läpi albumin – mukana on myös hyvin epäpurplemainen kantrifolk ”Anyone’s daughter” – mutta yleisesti sitä kantaa Lordin soitto. Myöhäisemmillä versioilla on hittipotentiaali omaava ”Strange kinda woman”, mutta sitä ei löydy alkuperäiseltä brittijulkaisulta, koska se ilmestyi vain singlenä. Bändi ei itse arvostanut levyä korkealle, sillä jätkät tuntuivat varmistelevan omaa suuruuttaan sen sijaan, että olisivat riskeeranneet ja innovoineet In Rockin tavoin. Se ei myöskään yltänyt In Rockin kaltaisiin myyntilukuihin. Kenties orastavalla glam-buumilla oli osuutta asiaan.

Machine Head (1972) on ansaitusti yhtyeen arvostetuimpien levyjen joukossa. Samalla se on rankattu korkealle metallialbumien listoilla ja ylipäätään populaarimusiikin kaanonissa. Sen tempo on maltillisempi kuin In Rockin ja sen vahvuus on mielestäni tasapainoisuudessa. Sieltä löytyy ”Smoke on the water”, mutta minulle kyseinen kappale ei ole merkinnyt koskaan paljoakaan. Täällä on myös toinen yhtyeen klassikoista, ”Highway star”. Kehuista huolimatta en pidä albumia yhtyeen parhaimpana.

Samana vuonna ilmestyi livelevy Made in Japan, joka on syystäkin avannut bändin monille. Se on tavallaan kokoelma yhtyeen parhaista paloista.

Who Do We Think We Are (1973) nauhoitettiin jo 1972, mutta albumi ilmestyi seuraavana vuonna. Sen avaa hitiksi tarkoitettu ”Woman from Tokyo”, joka on lähinnä kiusallinen ellei pelkästään tyhjänpäiväinen ”runkkurock”. Tässä vaiheessa jäsenillä oli ristiriitoja eivätkä kriitikotkaan pitäneet levystä entiseen tapaan, vaikka albumi kävikin listoilla useassa maassa.

Burn (1974) alkaa nimibiisillä, joka on luultavasti ensimmäinen kuulemani Purplen biisi, ja siksi se on painunut muistiin. Bändistä lähteneen Gillanin oli korvannut David Coverdale ja basisti Roger Gloverin Glenn Hughes. In Rockilla ensimmäisenä näkyneen suunnanmuutoksen aikana bändiin tulleet henkilöt, jotka tekivät myös biisejä, olivat poissa kuvioista, toistaiseksi. Riippumatta siitä, mitä fanit ja kriitikot ajattelevat siitä, kuka on se ainoa oikea Purplen laulaja, en ainakaan valita Coverdalen vokaaleista. Tosin Gillanista pidän enemmän. Joka tapauksessa Burn on tasapainoisen kuuloinen, vaikka se sisältää vaikutteita useista musiikkityyleistä. Ainakin se on paljon edellistä albumia parempi.

Stormbringer (1974) lähtee käyntiin vahvalla nimibiisillä, josta tulee etäisesti mieleen joidenkin aikaisempien albumien avaukset (”Speed king”, ”Fireball”). Tämän jälkeen meno muuttuu soulista, funkista ja aikuisten boogierokista aineksensa hakevaksi keskitien jamitteluksi. Ennen kuuntelua kuvittelin, jokseenkin virheellisesti, että kyse olisi keskeisestä levystä. Nyt tiedän paremmin: ei mahdu parhaaseen kolmannekseen. Bändi oli samaa mieltä: Jon Lordin mukaan albumi oli teknisesti täydellinen, mutta siitä puuttui sielu ja Ritchie Blackmore inhosi levyn funk-vaikutteita. Dave Thompson kirjoittaa Purple-kirjassaan, että Stormbringer oli ”unohtumattoman mitäänsanomaton levy”.

Come Taste the Band (1975) on huomionarvoinen albumi jo siksi, ettei kitarassa ole Ritchie Blackmore vaan useita biisejäkin säveltänyt Tommy Bolin, joka kuoli heroiinin yliannostukseen vuotta myöhemmin. Albumi ei ehkä ole bändin arvostetuimpia, mutta Stormbringerin soulien ja funkien jälkeen se on paluu jämäkän hard rockin peruskaavaan. Levyn kiinnostavimpiin biiseihin kuuluu sen päättävä ”You keep on moving”, mutta kokonaisuus on liian tasapaksu noustakseen bändin parhaimmistoon minun listallani – siltä puuttuvat täysosumat. Pian tämän jälkeen Purple hajosi.

Perfect Strangers (1984) oli bändin paluulevy yhdeksän vuoden jälkeen (bändi oli telakalla 8 vuotta). Sekä Gillan että Blackmore olivat palanneet kokoonpanoon. Albumi sisältää tietenkin nimibiisin, joka on uponnut aina videota myöden. Oikeastaan koko paketti on vankka 1980-luvun hevilevy, vaikka en ihan joka viikko kotioloissa sitä kuuntelisikaan.

The House of Blue Light (1987) on edeltäjäänsä popimpi ja melodisempi teos, joka suuntaa AOR:n tyyliapajille. Äänimaisemaltaan se on kasarimpi kuin mikään muu Purplen levy – kasari siinä pejoratiivisessa merkityksessä, kun aikaisemmin tyylinsä luoneet bändit yrittävät olla ajanmukaisia soundeilla, joita kaikki alkoivat kammoksua nopeasti. Jopa heikoilla Purple-albumeilla kantaneet Jon Lordin kosketinsoittimet on muokattu lähelle 80-luvun synasoundeja. Biisimateriaali on tasaisen mukavaa, mutta se uhkaa jäädä kuuntelussani soundien päivittelyn varjoon. Levyn jälkipuoli on parempi ja suosikeikseni nousevat ”Strangeways” sekä vauhdikkaan ponnekas ”The Spanish archer”. Levyn päättää Rainbow-tyylinen laukka ”Dead or alive”. Dave Thompson on minuakin tylympi kirjoittaessaan, että ”albumi oli rimanalitus”, mutta hänkin nostaa ”The Spanish archerin” muiden biisien yli. Levyllä on myös ”Mitzi Dupree”, joka kertoi Gillanin tuntemasta viihdetaiteilijasta, joka ”ampui alapäästään pingispalloja hämmästyttävän tarkasti.”

Slaves and Masters (1990) on ensimmäisen Purple-albumi, jolla laulajana on Joe Lynn Turner. Minulle hän on leimallisesti Rainbow’n laulaja, samalla tavalla kuin Gillan on se oikea Purple. Itse levy on soundeiltaan edeltäjästään poikkeava. Biisimateriaali vaihtelee tasaisen miellyttävästä perusjunttauksesta boogiejytään (”Fire in the basement”), mitäänsanomattomiin heviballadeihin (”Love conquers all”) ja tylsempään amerikkalaiseen valtavirran hard rockiin (”Breakfast in bed”). Kirjainyhdistelmä AOR ei ole kaukana tästä levystä. Yhtyeen uran parhaisiin verrattuna Slaves on köykäinen teos: ei tarpeeksi Purplea ollakseen jykevää rokkia, ei riittävän Rainbow ollakseen melodisesti yhtä tarttuva. Samaa ajatteli Jon Lord, jonka mielestä levyä ei olisi pitänyt julkaista Purplen nimellä.

The Battle Rages on (1993) toi Gillanin takaisin vokalistiksi ja ote siirtyi piirun verran kohti perinteitä. Enää ei oltu vaihtuvan trendin kyydissä vaan tehtiin peruslevy perussoundeilla. Toisaalta voisi sanoa, että juuri tätä kaikki pitkän linjan rokkibändit tekivät 1990-luvulla. Toisin sanoen 1990-luvun trendinä oli ajaton yleissoundi, joka ei tule muistuttamaan mistään ohimenevästä hetkestä. Biisimateriaali on taas tasaista: levyllä ei ole suuria hittejä, mutta sitä kuuntelee mielellään. Melodiansa vuoksi ”Anya” jää mieleen muita paremmin, vaikka perusjuntta (esimerkiksi ”Nasty piece of work”) ei ole yhtään heikompaa.

Purpendicular (1996) on erikoinen tyylillinen sillisalaatti. Sillä on hetkensä, mutta sitä kantaa Jon Lordin soitto ja Gillanin ääni pikemminkin kuin vahvat sävellykset. Kitaranvarteen oli tullut Steve Morse. Tämä oli ensimmäinen Purple-levy ilman perustajajäsentä Ritchie Blackmorea, mutta se ei tee tyylillistä railoa edelliseen pitkäsoittoon. Levyn erikoisin piirre on se, että ”The Aviator” -kappaleessa Gillan kuulostaa Bob Mouldilta.

Abandon (1998) on tasaisen tylsää aikansa Purplea. Alun ”Any fule kno that” tuo mieleen jopa Red Hot Chili Peppersin ja lopun ”Bludsucker” on uusi sovitus In Rockilla julkaistusta biisistä ”Bloodsucker”. Siinä välissä on niin tasapaksua jöötiä, etten edes yritä keksiä mitään kirjoitettavaa.

Bananas (2003) on levy, jota en ole kuullut. Jon Lord on korvattu Don Aireylla, joten siitä puuttuu kaksi DP:n kantavaa hahmoa ja perustajaa. Tässä vaiheessa bändi voisi vaihtaa nimensä, riippumatta siitä, millaista musiikkia albumi pitikään sisällään. Levy sai kuitenkin melko myönteisiä arvioita. Lisäksi itse bändille jäi hyvä maku suuhun. Kuulemani ”Haunted” on kelvollinen raita, mutta ei sillä ole esittäjän nimen lisäksi juuri mitään tekemistä Purplen kanssa. Toisaalta alkuperäisrumpali Ian Paice on edelleen mukana. Hän onkin ainoa henkilö, joka on soittanut kaikilla bändin levyillä.

Rapture of the Deep (2005) jatkoi samalla kokoonpanolla. Taas tekee mieli käyttää termiä tasapaksu, kun biisit eivät nouse toistensa yli eikä albumi herätä muutenkaan mielenkiintoa. Levy myi surkeasti ja EMI antoi kenkää takamukseen.

Now What?! (2013) ei ole sen heikompi kuin muutkaan, mutta ei sitä voi sanoa välttämättömäksi. Autoreissulla sitä voisi pyöritellä, mutta kun ei ole autoa, en keksi albumille mielekästä käyttöä. Kokoonpano on sama kuin parilla edeltäjällä. Levyltä löytyy vuonna 2012 haimasyöpään kuolleelle Jon Lordille tehty biisi ”Above and beyond”.

Kuuntelurupeaman yhteydessä tuli luettua Dave Thompsonin Smoke on the Water – Deep Purplen tarina. Kun sen yhdistää tähän, saadaan jonkinlainen karkea struktuuri yhtyeelle: se aloitti b-luokan Beatlesina, joka tunnettiin lievästi psykedeelisistä mutta tanssittavista kovereista. Se keksi itsensä uudelleen kolmen levyn jälkeen. Tästä alkoi se Deep Purple, joka on kaikkein arvokkainta. Sitten on Coverdalen tasoltaan vaihteleva aika. Gillanin johtamassa reunionissa ollaan jo 80-luvulla, jonka jälkeen bändi alkaa vähän kerrallaan muuttua miehistönvaihdosten myötä itsensä tribuuttibändiksi. Toisaalta Gillan ja Glover ovat olleet bändissä pitkään ja tehneet biisejä, joten ehkä heistä on tullut Purplen toinen ydin alkuperäisen kolmikon – Blackmore, Lord ja Paice – lisäksi.

Koulujen uskonnonopetus

Yle uutisoi 3.2.2014 kyselystä, jossa tiedusteltiin mielipidettä uskonnonopetuksesta. Kyselyyn vastasi 107 kansanedustajaa.

Ensimmäinen kysymys kuului, ”Pitäisikö oman uskonnon opetus korvata kaikille pakollisella, yhteisellä, ei-katsomuksellisella uskontotiedon ja etiikan opetuksella?” 39 prosenttia vastasi kyllä ja 61 prosenttia vastasi ei.

Toinen kysymys kuului, ”Pitääkö peruskoulussa olla oman uskonnon opetusta?” 65 prosenttia vastasi kyllä ja 35 prosenttia vastasi ei.

Kolmas kysymys kuului, ”Pitäisikö uskonnon opetuksesta peruskoulussa luopua kokonaan?” 8 prosenttia vastasi kyllä ja 92 prosenttia vastasi ei.

Näitä on helpointa purkaa lopusta. Jonkinlaiselle uskonnonopetukselle on erittäin vahva kannatus (kysymys 3).

Ensimmäisen ja toisen kysymyksen pieni neljän prosentin heitto vastauksissa herättää kysymyksen, miksi jotkut ovat sitä mieltä, että oman uskonnon opetusta tarvitaan, mutta oman uskonnon opetus voidaan korvata uskontotiedon ja etiikan opetuksella. Ilmeisesti kaikki kansanedustajat eivät osaa vastata koherentisti edes näin yksinkertaiseen kysymykseen. Tai sitten taustalla on monimutkaisia ajatuksia, joita en osaa tässä arvailla.

Ylen uutisen mukaan ”Uudistuksen [eli oman uskonnon opetuksen korvaamisen kaikille yhteisellä uskontotiedolla ja etiikalla] kannalla olivat kaikki kyselyyn vastanneet vasemmistoliiton ja vihreiden kansanedustajat. Selvimmin ehdotusta vastustivat keskustan ja kristillisdemokraattien kansanedustajat.”

Tämä on yhdenmukainen sen kanssa, mitä tiedetään poliittisten puolueiden kannattajien uskonnollisuudesta ja myös arvoista. Keskimäärin Vasemmistoliiton ja Vihreiden kannattajat ovat vähiten uskonnollisia ja Kristillisdemokraattien ja Keskustan kannattajat ovat eniten uskonnollisia. Muut ovat niiden välissä, joskin Perussuomalaiset sekoittavat pakkaa. Niissä on sekä vahvasti kirkko- ja uskontokriittisiä että vahvasti uskonnollisia. Siksi olisi ollut kiinnostavaa tietää myös persujen jakautuminen tässä kysymyksessä. Yleisesti kuitenkin arvokonservatismi ja oman uskonnon opetuksen puolustus kulkevat käsi kädessä.

Yksi asia on kuitenkin muistettava: yhteistä uskontotiedon ja etiikan opetusta vastustavat myös uskonnottomien asiaa ajavista järjestöistä esimerkiksi Humanistiliitto. Näin siksi, koska silloin heidän lempilapsellaan, elämänkatsomustiedolla, ei olisi enää itsenäistä asemaa.

Uskonnonopetuksesta on keskustelu julkisuudessa vuosikymmeniä, mutta yksi muutos on siinä, että uskonnonopetusta täytyy perustella entistä enemmän. Sen asema pitää oikeuttaa julkisessa keskustelussa. Esimerkiksi 1950-luvulla näin ei ollut. Elämänkatsomustiedon luominen oppiaineeksi herätti paljon keskustelu 1980-luvulla. Tällöin haluttiin taata uskonnottomille oma viipale koulumaailmasta; tunnustuksellisen uskonnonopetuksen (ja myöhemmin oman uskonnon opetuksen) kyseenalaistavat äänet ovat olleet pääosin marginaalissa. Nyt keskiössä on itse uskonnonopetuksen asema.

En ole koskaan piilotellut omaa kantaani tässä asiassa. Olisin vastannut ”kyllä”, ”ei” ja ”ei”. Kannatan kaikille yhteistä uskonto- ja elämänkatsomustietoa – nimike, joka on mielestäni paljon parempi kuin uskontotieto ja etiikka. En ole toistaiseksi kohdannut vakuuttavaa argumenttia oman uskonnon opetuksen puolesta, jos vaihtoehtona olisi uskonto- ja elämänkatsomustieto. En myöskään ole valmis kannattamaan mallia, jossa ihmiset kulkisivat läpi koulun kuulematta mitään perusteellista uskonnosta.

Oppiaineen tulisi integroida tasapainoisesti sisältöjä, jotka koskettavat niin uskontoperinteitä kuin mitä tahansa katsomuksellisia kysymyksiä. Kysymys ei olisi siitä, että opetettaisiin kaikkien omia uskontoperinteitä ja uskonnottomuutta samassa luokkahuoneessa, vaan tieto- ja katsomusaineen risteyttävä monitieteisesti rakentuva oppiaine, jossa voitaisiin käsitellä katsomuksellisia kysymyksiä niitä koskevan tutkimuksen valossa ja luoda myös mahdollisuus erilaisten katsomusten keskusteluun ja kohtaamiseen. Tällöin oppiaineen keskeisiä taustatieteitä olisivat uskontotieteen lisäksi esimerkiksi sosiologia, kulttuurintutkimus, antropologia, filosofia, teologia, psykologia ja historia sen mukaan, miten ne kontribuoivat käsiteltäviin sisältöihin.

Ylen kyselyn tulosta voi tulkita niin, että tällä hetkellä istuvien kansanedustajien enemmistö kannattaa nykyistä mallia. En silti pidä eroa nykymallin (61%) ja kaikille yhteisen aineen (39%) välillä suurena, varsinkin kun emme tiedä, mitä vastaamatta jättäneet asiasta ajattelevat. Vähintään tarvittaisiin keskustelua, jossa voitaisiin pohtia eri vaihtoehtoja. Toistaiseksi puhetta ja kommentteja on riittänyt, mutta sellaista kunnollista keskustelua, jonka tuloksena kansanedustajatkin tietäisivät täsmällisesti vaihtoehdoista, ei ole ollut.

Tosin nykysysteemi on kallis, joten jää kolme vaihtoehtoa tehdä se edullisemmaksi, jos raha puhuu: syrjiä vähemmistöuskontoja nostamalla vaadittavaa ryhmäkokoa, rakentaa kaikille yhteinen uskonto- ja elämänkatsomustieto tai luopua kaikenlaisesta uskonnonopetuksesta. Näistä kannatan keskimmäistä.

Studioalbumit osa 29: Warren Zevon

Warren Zevon kuuluu niihin amerikkalaisiin lauluntekijöihin, joiden tuotanto tuli tutuksi varsin myöhään. Siinä missä esimerkiksi Springsteen ja Mellencamp kuuluivat soitto- ja ostoslistalleni jo 80-luvulla, Zevonin kuuntelun aloitin vasta 2000-luvulla. Silloin syynä oli Uncut, joka kirjoitteli miehestä ja tuuppasi hänen biisejään lehden mukana tulleille levyille. Kun vielä näin Zevonin viimeisistä kuukausista kertovan dokkarin, ei miehen tekemisiin voinut suhtautua olankohautuksella.

Kesti kuitenkin pitkään ennen kuin päätin kuunnella kaikki levyt. Olin aloittanut tutustumisen kokoelmalevyllä ja siirryin vähitellen studioalbumeihin. Osan ostin hyllyyni. Osa tuli kuultua nyt ensimmäisen kerran.

Wanted Dead or Alive (1969) oli kaupallinen katastrofi, eivätkä kriitikotkaan pitäneet debyytistä. Jotain sen arvostuksen puutteesta myös Zevonin suosion aikana kertoo se, että uudelleenjulkaisu ilmestyi vasta artistin syöpäsairauden tultua julki vuonna 2003. Levyn sisältö on pääosin tarpeettoman kuuloista, mutta jos mietitään sen ilmestymisaikaa, sen on ainakin joidenkin raitojen osalta täytynyt kuulostaa omaperäiseltä ja erikoiselta, joskaan ei napakympiltä. Siinä ei ole hippimeininkiä eikä Beatles-melodioita. Siinä ei ole Byrds-kitaroita eikä Rollareiden bluespastisseja. Siinä on etäisesti Beefheartista muistuttavaa bluespohjaista kähinää yhdistettynä pienimuotoiseen ja välillä hyvinkin standardoituun folk-rokkiin, mutta biisimateriaali ei säväytä riittävästi.

Warren Zevon (1976) sisältää entuudestaan tutun ja onnistuneen ”Poor poor pitiful me”-kappaleen, mutta albumi on muutenkin onnistunut. Se ei nouse aivan Zevonin parhaimmistoon, mutta jälkiviisaasti sen on täytynyt kuulostaa ”lupaavalta”.

Excitable Boy (1978) tuli ostettua Saksasta alle vitosen hintaan. Albumilla on yhdeksän kappaletta ja noin viisi Zevonin klassikkoa, kirkkaimpana tähtenä ”Roland the headless thompson gunner”, joten se on selvästi miehen parhaimmistoon kuuluva teos. Täyteraidoissa on sitten keskinkertaista ja tylsää vuoron perään.

Bad Luck Streak in Dancing School (1980) löytyi levymessuilta vinyylinä parilla eurolla. Kannessa Zevon nojailee tanssikoulun ikkunan reunukseen ja ympärillä nuoret tytöt venyttelevät tanssiasuissaan. Tämä kenties jokseenkin seksistinen mutta viileän rentoa asennetta lupaava kansi on kontrastissa musiikin kanssa, sillä levy on varsin totinen ja miehen parhaimpiin tuotoksiin verrattuna jopa väkinäisen kuuloinen. Tämän kriittisen huomion ei pidä antaa hämätä: albumi ei ole missään tapauksessa huono. Lisäksi sen kohokohta kuuluu Zevonin parhaimmistoon. Kyse on tietenkin kappaleesta ”Play it all night long”, joka on kyseenalainen kunnianosoitus Lynyrd Skynyrdin ”Sweet home Alabamalle”: ”Sweet home Alamaba, play that dead band’s song / turn those speakers up full blast, play it all night long.”

The Envoy (1982) oli osittain ennestään tuntematon. Se alkaa vahvasti nimikkobiisillä ja heti perään tulee ”The Overdraft”. Lopussa on hieno ”Looking for the next best thing”, mutta väliin mahtuu keskinkertaisia kappaleita. Ei tämän olisi kuitenkaan pitänyt olla levytyssopimuksen katkaiseva kaupallinen pettymys, joka ajoi artistin alkoholismin partaalle.

Sentimental Hygiene (1987) tarttui mukaan Manchesterin Foppista, kun valitsin kolmen punnan levyjä. Kun tuolloin Leedsissä asuessani laitoin kiekon soimaan, tajusin, että Zevonilla on täydellisiä helmiä myös parhaat-kokoelman ulkopuolella. Toisena raitana oleva nyrkkeilijä Ray Mancinista kertova ”Boom Boom Mancini” nousi välittömästi suosikiksi. Samaan kastiin menee pakahduttava ”Reconsider me” ja timanttinen luuserianthem ”Bad karma”. Albumilla on toki muitakin hienoja esityksiä, kuten nimikkobiisi, ”Trouble waiting to happen” ja ”Factory”. Yksi parhaista miehen albumeista. Ei, kyllä tämä on ylivoimaisesti paras.

Tranverse City (1989) on yllättävän synkkä ja alakuloinen albumi mestarillisen edeltäjän jälkeen. Äänimaailma on aikaansa sidottu, mutta kokonaisuus on selvästi plussan puolella. Vierailevien soittajien lista on aika huikea: Jorma Kaukonen, Jerry Garcia, Chick Corea, John Patitucci, Neil Young ja David Gilmour muutamia mainitakseni.

Mr. Bad Example (1991) tarttui mukaan Saksassa, kun astelin ostamaan Social Distortionin levyä. Vitosen hinta oli pudotettu kolmeen ja puoleen euroon, joten en voinut vastustella. Kyse on tasaisen miellyttävästä albumista, jonka musiikillinen yleisilme on Zevoniksi yllättävän iloinen. Levyllä ei ole laisinkaan todella heikkoja biisejä, mutta ei myöskään täysosumia.

Mutineer (1995) on muistettava ainakin siitä, että levynkansi on yksi huonoimmista (kuvassa). Sisältö ei vastaa kantta, sillä heti albumin aloittava ”Seminole bingo” on vahvatasoista, tässä vaiheessa hyvin tuttua Zevonia, ja toisena tuleva ”Something bad happened to a clown” on mahdollisesti vielä parempi. Sitten on vähän keskinkertaisuutta, kunnes tulee ”Poisonous lookalike”, ja levyn jälkipuoliskoltakin voidaan nostaa ”Rottweiler blues”. Kokonaisuutena levy on kevyesti Zevonin tuotannon parhaassa kolmanneksessa, jos kantta ei arvostella.

Life’ll Kill Ya (2000) on ollut kopiona hyllyssä vuosia. Sen neljä ensimmäistä biisiä ovat sitä tasoa, ettei muulla albumilla ole enää merkitystä. ”I was in the house when the house burned down” avaa levyn, nimikkobiisi jatkaa, ”Porcelain monkey” nostaa rimaa ja sitten tulee vielä toivottu korvamato ”For the next trick I need a volunteer”. Tämä menee korkeimpaan kastiin miehen tuotannossa vuosien 1978 ja 1987 kanssa.

My Ride’s Here (2002) ei pidä korkealle noussutta tasoa. Biisimateriaali ei kanna, jos kohokohdiksi nousevat lätkäbiisi ”Hit somebody!” ja levyn päättävä ”My ride’s here”. Kokonaisuus ei todellakaan ole täydellinen floppi, mutta Zevonin parhaimmistosta ollaan verrattain kaukana.

The Wind (2003) on jäähyväislevy, jolla vierailevat kaikki mahdolliset valkoiset amerikkalaiset rokkarit. Sillä on paljon melko hyviä raitoja, kuten ”Disorder in the house” (vierailijana mm. Springsteen), ”Numb as a statue”, ”Prison grove” ja miksei myös ”The Rest of the night”, mutta albumi tullaan muistamaan olosuhteista eikä sisällöstä. Esimerkiksi tässä asiayhteydessä ”Knockin’ on a heaven’s doorin” soittaminen on ihan ymmärrettävää, kun taas melkein missä muussa tilanteessa tahansa se on huono idea (ellet sitten omaa Guns’n’Rosesin poikien huumorintajua).

Ja sitten Warren kuoli, kuukausia myöhemmin kuin lääkäri oli ennustanut.

Tapaus Wilhelm Reich

Tammikuun alussa tuli sivistettyä itseä katsomalla tuore saksalainen elokuva Der Fall Wilhelm Reich (2013), The Strange Case of Wilhelm Reich, joka nimensä mukaisesti keskittyi Wilhelm Reichin (1897–1957) elämään ja ajatteluun. Samassa paketissa oli myös ohjaaja Antonin Svobodan dokumentti vuodelta 2009. Se oli huomattavasti elokuvaa informatiivisempi, koska se ei keskittynyt niin voimakkaasti Reichin viimeisiin vuosiin Yhdysvalloissa.

Itävaltalainen juutalainen pakeni natseja Yhdysvaltoihin Norjasta lähteneellä viimeisellä laivalla. Sitä ennen Reich oli siirtynyt Berliinistä Tanskaan samasta syystä. Muutto Berliiniin oli ollut strateginen, sillä siellä hän katsoi saavansa enemmän vastakaikua tavalleen yhdistää psykoanalyysi marxilaiseen yhteiskunta-analyysiin.

Elokuvan keskiössä on Yhdysvalloissa vietetty aika. Siellä Reichin työn painopiste alkoi olla orgonissa. Reichin mukaan orgon oli energian kaltainen yksikkö, jonka olemassaolosta ja myönteisistä vaikutuksista mies oli vakuuttunut. Myös Einstein kiinnostui aluksi tästä, mutta katkaisi kirjeenvaihdon myöhemmin todettuaan, ettei orgon – tai ainakaan Reichin löydökset – ole tieteellisesti uskottavia. Todellinen reichilainen kuitenkin kääntää tämän kamppailuksi maineesta aikana, jolloin Einsteinin työtä alleviivaava atomienergia löi läpi yhteiskunnassa.

Orgon oli keskeinen Reichin pyrkimyksissä mielen ja ruumiin sairauksien parantamiseen. Käytännössä tämä tarkoitti, että ihmiset menivät istumaan säännöllisin väliajoin orgon-kiihdyttimiin eli metallilaatikoihin, joissa orgonpitoisuus kohosi. Lopulta orgon-kiihdyttimien käyttö kiellettiin ja Reichin kirjoja poltettiin tässä sananvapauden luvatussa maassa – vain muutama vuosi sen jälkeen kun natsit olivat polttaneet samoja teoksia Saksassa.

Reich tuomittiin vankilaan, jossa hän myös kuoli sydänkohtaukseen juuri ennen vapautumistaan. Ruumiinavausta ei koskaan tehty.

Elokuva kertoo mielenkiintoisen, tositapahtumiin pohjaavan tarinan, mutta oikeastaan Reichin varhainen elämä ja ajattelu on vielä kiinnostavampaa, ainakin sikäli, että se kertoo jotain olennaista psykoanalyysin institutionalisoimisesta.

Reich savustettiin psykoanalyyttisista kuvioista ainakin kahdesta syystä. Hän korosti standardoidusta analyysista poiketen ruumiillisuuden merkitystä. Lisäksi hän yhdisti psykoanalyysin poliittiseen (marxilaiseen) yhteiskunta-analyysiin. Jälkimmäinen oli ainakin Reichin puolestapuhujien mukaan koettu uhka, sillä psykoanalyysin vartijan halusivat ylläpitää mielikuvaa poliittisesti neutraalista tieteellisestä analyysista (joka siten menestyisi ja säilyttäisi asemansa myös fasistisessa yhteiskunnassa).

Toinen mielenkiintoinen seikka Reichissa on hänen ylösnousemus 1960-luvun lopun vastakulttuurin ajattelijana. Hän oli julkaissut jo vuonna 1933 teoksen fasismin massapsykologiasta (Die Massenpsychologie des Faschismus) ja kirjoittanut seksuaalisen vapautumisen merkityksestä tavalla, joka puhutteli 60-luvun kulttuurivallankumousta. Kerrotaan, että mielenosoittajat heittelivät poliiseja Reichin teoksilla Pariisissa keväällä ’68. (Tai saatan muistaa tarinan väärin, mutta se jääköön tarkistettavaksi.)

Monin paikoin Reichin varhaiset ajatukset liippaavat läheltä Gilles Deleuzen & Félix Guattarin kirjoituksia, erityisesti Anti-Oidipusta, joka julkaistiin vuonna 1972 ja joka monin paikoin heijastelee aikansa vastakulttuuria. Kysymys siitä, miksi ihmiset halusivat fasismia, yhdisti heitä ja Reichia. Samoin pohdinnat ruumiillisuudesta ja poliittisuudesta, jotka institutionalisoitunut psykoanalyysi sivuutti.

Deleuze ja Guattari pohtivatkin suhdettaan Reichiin. Ehkä suurin ero oli siinä, että Deleuzen & Guattarin mukaan halu syntyy sosiaalisessa kanssakäymisessä eikä se ole olemassa yksilössä sitä ennen, jonakin alkuperäisenä vaikuttavana voimana. Toisin sanoen Reichilla säilyi ajatus yksilön ja sitä tukahduttavan yhteiskunnan välisestä dualismista.

Harmi vain, että elokuva ei pahemmin keskity näihin Reichin uran varhaisvaiheen kiinnostuksiin.

Yksi Reichin viimeisten vuosien keksinnöistä oli cloudbuster, sateentekijä, jonka oletettua mekanismia en edes yritä selittää tässä. Se toi kuitenkin mieleeni Kate Bushin musiikkivideon ”Cloudbusting”, jonka näin ensimmäisen kerran noin 11-vuotiaana. Aloin pitää kappaleesta vasta myöhemmin, mutta video herätti kiinnostusta jo pienenä. Nyt opin, että biisi ja video perustuvat Wilhelmin pojan Peter Reichin muistelmiin Book of Dreams (1973). Kirja myös vilahtaa videolla.

Studioalbumit osa 28: Big Country

Skotlantilainen Big Country kävi provinssissa vuonna 1986. En ollut tuolloin läsnä, mutta katsoin keikan televisiosta. Siitä lähtien minulla on ollut hyvin lämmin suhde yhtyeeseen. Lämmin, mutta kuitenkin etäinen.

Nauhoitin c-kasetille ainakin The Seer -albumin. Ostin jostain syystä sen jälkeen ilmestyneen maksisinglen King of Emotion, joka majailee edelleen vinyylihyllyssäni, mutta sitä seuranneen Peace in Our Timen ostin vasta vuonna 2011 levymessuilta kahdella eurolla.

Musavisassa tunnistin näytteen uudelta, vuoden 2012 albumilta, mutta olin yllättynyt, sillä en tiennyt bändin olevan taas aktiivinen. Yhtyeen kulta-ajan laulaja Stuart Adamson teki itsemurhan vuonna 2001, joten en olettanut bändin tekevän uusia teoksia.

Laittaessani Peace in Our Timen soimaan ymmärsin, että levyn heikkouksista huolimatta suhtaudun edelleen suurella lämmöllä yhtyeeseen. Kun vielä pienen kirjeenvaihdon seurauksena tajusin, että Adamson oli myös Skids-yhtyeen perustaja, päätin käydä Big Countryn levyt läpi.

The Crossing (1983) on hieno debyytti, jonka avaa yhtyeen nimikkobiisi ”In a Big Country”. Se sai ansaitusti kiittäviä arvioita ja se kävi myös kaupaksi. Albumi on kuitenkin enimmäkseen ”lupaava”, sillä siltä puuttuvat sellaiset iskevät täysosumat, joita yhtye parhaimmillaan teki. Jo tällä levyllä on vahvana myös yhtyeen tavaramerkki, säkkipilleiltä kuulostavat kitarat. Sikäli Big Country oli valmis paketti jo varhaisessa vaiheessa, mutta lopullinen hiominen jäi seuraaviin teoksiin.

Steeltown (1984) meni Britanniassa listaykköseksi. Vaikka debyytti myi mainiosti, se ei saavuttanut listakärkeä. Steeltownia kehystää idea työväestön ongelmista Skotlannissa, joten se on musiikillisen ilmaisun lisäksi myös teksteiltään hyvin skottilainen ja brittiläinen, oman aikansa tehdas- ja kaivosteollisuuden alasajon yhteiskunnalliseen kontekstiin istuva. 1980-luvun alun kaivosmiesten lakko ja Thatcherin toiminta ovat osa brittiläistä muistia. Silloin tehdyt ajankuvat ovat jääneet elämään ikivihreinä (esim. Specialsin ”Ghost town”). Steeltown ei ole Specialsin tapaan diskojen lattiat kansoittavan teoksen asemassa, mutta albumin arvostus on osittain kiinni sen ilmestymisajankohdan ja tekstien leikkauspisteessä. Yksittäisistä biiseistä voi mainita menestyneimmän singlen ”East of Eden”, mutta albumi toimii enemmän kokonaisuutena kuin yksittäisinä hitteinä. Ehkä ostava yleisö oli samaa mieltä, koska singlejen menestys oli vaatimatonta verrattuna albumin ykkössijaan. Tosin levyn päättävä ”Just a shadow” taitaa olla parempi biisi.

The Seer (1986) on yhtyeen täysosuma. Heti ensimmäisenä on iso hitti ”Look away”, joka ”Remembrance dayn” kanssa on muistuttanut minua Big Countryn osaamisesta myös sävellyspuolella. Edelleen ajattelen, että albumi on täynnä muitakin hienoja biisejä, kuten ”The teacher”, ”I walk the hill”, ”One great thing”. Levy on kuitenkin selkeä askel popimpaan suuntaan. Osa siitä, mitä voitettiin tarttuvuudessa, menetettiin soundissa. Siitä huolimatta The Seer säilyttää paikkansa yhtyeen parhaana albumina.

Peace in Our Time (1988) ei voinut olla kuin pettymys. Nyt kuunneltuna sillä on silti hienoja hetkiä, vaikka sävellyksistä huokuu välillä 80-luku kiusallisella – tai nykypäivänä ajateltuna nostalgisella – tavalla. Esimerkiksi singlelohkaisu ”King of emotion” ja ”Thousand yard stare” ovat oikein hienoja biisejä. Edellisten kaltainen menestys albumi ei kuitenkaan ollut.

No Place Like Home (1991) on erikoinen teos. Ilmeisesti yhtye ajatteli, että yksi polku on kuljettu loppuun. Jäljelle jäi kaksi mahdollisuutta – sanoa, että se oli siinä tai uudistua. Bändi valitsi jälkimmäisen. Albumi kuulostaa Big Countrylta vain vähän. Nimestään huolimatta musiikista on riisuttu paikalliset tunnusmerkit ja tekstitkin ovat pinnallisen tutustumisen perusteella jotain muuta. Yhtye kuulostaa kiillotetulta ja jokseenkin tasapaksulta amerikkalaiselta AOR:ltä, mutta saattaa olla historian ironiaa, ettei albumia edes julkaistu Yhdysvalloissa.

The Buffalo Skinners (1993) on synteesi edeltäjästä ja vanhasta. Siinä on tuttua Big Countrya, mutta se ei ole paluu 80-luvulle. Albumi on reipas ja raikas, mutta ei mullistava.

Why the Long Face (1995) ja Driving to Damascus (1999) jäivät kuuntelematta, sillä niitä ei ole Spotifyssä. Niiltä ei ole myöskään irtoraitoja käsiini saamilla yhtyeen kokoelmalevyillä. Jälkimmäinen julkaistiin yhdysvalloissa nimellä John Wayne’s Dream ja se sai kelvollisia arvioita. Why the Long Face ei ollut myynti- eikä arvostelumenestys.

The Journey (2013) on paluulevy 14 vuoden tauon jälkeen. Biisit eivät kuulosta vallankumouksellisilta, mutta eivät myöskään huonoilta. Albumi on ehkä yhdentekevä maailman mittakaavassa, mutta on jotenkin hienoa kuulla myös uutta Big Countrya 2010-luvulla. Yksittäisistä biiseistä mainittakoon ”Another country”. Mainiossa The Alarm -yhtyeessä vaikuttanut uusi laulaja Mike Peters suoriutuu mahdottomasta tehtävästä siedettävästi, mutta on myönnettävä, että Stuart Adamsonia tulee ikävä.

Big Countrylla on niin tunnistettava soundi, että vaikkapa neljän levyn kuuntelu putkeen alkaa tuntua työltä. Yhtyeestä on parempi nauttia yhden teoksen kerta-annoksina. Studioalbumien kuuntelu ei ainakaan vähentynyt yhtyeen arvoa silmissäni, mutta se yllätti, että selvät hittipotentiaalia sisältävät kappaleet ovat pakkautuneet yhdelle levylle. Tämä ei silti tarkoita, ettei esimerkiksi kaksi ensimmäistä olisi ehdottoman positiivisia kokonaisuuksia. Oikeastaan vain No Place Like Home on selkeästi heikompi pitkäsoitto.